Toomion TOP200-biisit: 175. Soilwork – As We Speak

Maaliskuussa 2002 ilmestyi Soilworkin Natural Born Chaos -albumi, joka jo TOP100-albumilistallakin tuli tutuksi. Sitä rumpalimme kera kuunneltiin niin sanotut ”parit kerrat”. Aluksi tietysti nuo nopeammat kappaleet tarttuivat, mutta jotenkin As We Speakin sävellys on vuosien saatossa muodostunut alkupuoliskon kärkikappaleeksi. Se on monitahoisempi ja rauhallisempi ja on siksi säilynyt kuuntelulistalla.

Muistan vieläkin katsomatta tuon levyn kitaristit, jopa osan heidän kommenteistaan kansilehdessä. Björn ”Speed” Strid on laulumiehiä metallin puolella ja nykyään tahkoaa vakuuttavasti myös Night Flight Orchestrassa. Tämän levyn kitarapari Frenning & Wichers pelittävät komeasti yhteen. Ranta & Flink  rumpu-bassopuolelta vastaavat kitaroille täysin hyväksyttävästi. Oman lisämausteen tuo kuitenkin Sven Karlsson, joka tuli tässä vaiheessa Evergreyn koskettimista Soilworkin hommiin. Kuten monesti aiemminkin olen todennut, niin Karlsson ei turhia soita. Hän värittää ja sävyttää sävellyksiä ja tuo niihin ilmaa. Vaikka raskaasta musiikista onkin kyse, niin pieni happi välissä ei yleensä haittaa.

Sanoituspuoli menee vähän ohi. Se on tuollaista tavallista metallihuttua, mutta kyllähän sieltä kohtia päähän jää. Maailmantilaa ja sen synkkyyttä tässä varmaankin analysoidaan. Voi olla, että tässäkin, kuten omissa vähäpätöisemmissä sanoitustouhuissa tulee usein vaihe, jossa sanat eivät välttämättä tarkoita sen suurempia, vaan sopivat muihin teemaltaan ja ennen kaikkea istuvat sävellykseen ja melodiaan. Se Soilworkilla toimii mainiosti.

Kyllä tämä on lumihankien keskellä kuultava. Autolla ajaessa. Mielellään aika kovaa. Autona voisi olla Peugeot, jossa on sellainen ilmanraikastinpotkuri keskikonsolin tuulettimessa.

Toomion TOP200-biisit: 177. Opeth – Deliverance

Opeth määritti musiikillisesti yhtä elämäni vaihetta vahvasti. Jotenkin piti saada omasta pääkopasta selvää. Hetki meni, ennen kuin tajusi, ettei siitä ikinä tule selvää saamaan. Annoin olla.

Deliverance-albumi julkaistiin samana vuonna 2002 kuin Damnation-albumi. Niiden piti olla samassa paketissa, mutta levy-yhtiö halusi rahastaa ja niin albumit julkaistiin muutaman kuukauden välein.

Deliverancessa viehättää sen progeote. Opethin sanoitukset nimittäin ovat sen verran pimeän puolella ja muutenkin liian abstrakteja, etteivät ne ole koskaan olleet itselleni kovin mielenkiintoisia. Tässäkin ollaan hukuttamassa poloista kanssaihmistä. Mikaelhan on ainakin vihjannut olevansa satanisti, mutta epäilen tuota hiukan markkinointikikaksi.

Deliverance-albumillakin tuottajana hääri Steven Wilson. Se kuuluu varsinkin ennen kappaleen lopussa tulevaa pöytäännapsutus-kohtaa. Parikymppisille soittajapojille tämä uppoaa täydellisesti. Oikeastaan on ihan välttämätöntä, että rytmityksen osaa naputtaa pöydän kulmaan tai reisiin iskulleen oikein. Ennen Opethin Ilosaarirockin keikkaa yleisö alkoi spontaanisti taputtaa kyseistä kohtaa. Olen varma, että bändi on säveltäessään tiennyt tämän putoavan lukion nössöhevareille kuin flyygelin keljun kojootin niskaan.

Soundimaailma on hyvä, tunnelma paha. Sen lisäksi kappale sisältää  tarttuvan kohdan. Siinäpä syy listalle oloon.

Toomion TOP200-biisit: 178. Opeth – The Lotus Eater

Lootuksensyöjä. Noin periaatteessa nimi tulee kreikkalaisesta mytologiasta, jossa Pohjois-Afrikan rannikkosaarella asuva kansa söi lootuksen kukkia vaipuakseen eräänlaiseen narkoosiin. Eli käytännössä olivat eräänlaisia huumeveikkosia. En kovastikaan usko Opethin ja Mikael Åkerfeldtin hakevan näitä asioita kappaleen sanoituksissa.

The Lotus Eater on muuten vähän nahkean Watershedin paras kappale. Se alkaa hyminällä ja tärähtää käyntiin kuin vanha traktori, ja sitten ei pidättele mikään. Watershedin aikoihin Åkerfeldtin ääni oli kuosissaan. Niin murinana kuin puhtaissakin pätkissä. Harmi kyllä bändistä oli lähtenyt kaksi sen minulle tärkeää osasta: kitaristi Peter Lindgren ja rumpali Martin Lopez. Se valitettavasti kuuluu myös siinä usein peräänkuulutetussa groovessa.

The Lotus Eater ei kuitenkaan tuosta kärsi, vaan on opethmaisen pitkä ja moniosainen, mutta silti varsin sulavalinjainen kappale. Opethin taito on melodisissa vokaaleissa, jotka toimivat riippumatta miten taustalla mäiskitään. Ghost Reveriesillä mukaan tullut kosketinmies Per Wiberg on täysin paikallaan ja toteuttaa metallikiipparin tärkeintä tehtävää – ”Auta, älä häiritte!”.

Minulle tämä ilkeältä kuulostavan musiikin kuuntelu on keino purkaa niitä mielen pimeimpiä puolia sisältä jonnekin muualle. Jokaisella on synkkiäkin ajatuksia ja minulle sen purkuväylä on musta musiikki.

Ihan vielä ei ole tämän kappaleen ”virallinen” hetki. Se on tuolla marras-joulukuun taitteessa, kun räntää vihmoo ja muutenkin on tympeää.

TOOMIO’s TOP100: 9. Opeth – DamnationTOOMION TOP100: 9. Opeth – Damnation

Producer: Opeth, Steven Wilson
Recorded: 2002
Released: 22.4.2003
Label: Koch

#37 in Finnish chart. The first Opeth-album without growling.

SINGLE
– Windowpane

”This will be The Album of The Year!” said my brother in 2003, when I played Damnation for the first time. We were amazed.

Making process of the album was obviously hard for the band. Recordings of Deliverance weighed in the background, and the recording session was full of technical problems. Fortunately, the band was able to walk through the session.

Indications of Opeth’s ability to make lighter music had always been visible on some level. After producer Steven Wilson came in, the band had the courage to do the whole album with lighter touch. Although I’m a little tired of Wilson’s sound, but on this album it’s hardly be heard. There you can find Mellotrons and really crisp acoustic guitars, but the sound is still very massive. Mellotron fits nicely to Opeth’s music. The album is very exciting work, because it was made by progressive death metal band. Still it’s very easy to listen through, regardless of your age.

This is certainly the most balanced prog music throughout this century.

The album spins exactly nine seconds before it becomes clear that the band get a grip. Opening track Windowpane’s guitar solo comes in a strange position. However, Mikael Åkerfeldt’s solos does not make mistakes, so it’s rather awaken to listen more closely, as a nuisance. Nearly eight-minute song is not a one second too long.

Transition to heartfelt In My Time of Need goes naturally. Each piece is foisted the lurking evil, which always go with Opeth’s music. Death Whispered a Lullaby, which is composed by Steven Wilson, sits nicely on an album. The bass lines and guitar effects at the end of a hassle (which is so Wilson!) make this song perfect for Opeth also.

The chorus of To Rid The Disease is brought to the surface by using Mellotron, that you must like it. The intro guitar piece moves along with the song, creating despair. The Young and the Restless-piano in the background increase the bass and drum attacks. This is certainly the most balanced prog music throughout this century. If I have to name one album, that describes melancholy, it will be Damnation.

I can’t explain the atmosphere that I have while listening this. Driving from Tuuri to Ähtäri on slushy weather of early December. It’s still not freezing cold, but not warm either. Socks are almost certainly wet. A pale coffee and old bun waiting in the granny’s house. Windscreen wiper blades should be replaced.

Everyone should listen to this album. Everyone

THE BEST MOMENTS
Windowpane
– This song gets me to learn acoustic guitar.

NOT SO BRILLIANT
There’s no weak moments.

https://open.spotify.com/album/4FmI0F5GvvR1M9RURWnJV9
Tuottaja: Opeth, Steven Wilson
Nauhoitettu: 2002
Julkaistu: 22.4.2003
Levy-yhtiö: Koch

Suomen listan 37. Ensimmäinen Opeth-albumi ilman örinää.

SINGLE
– Windowpane

”Nyt on vuoden levy!”, sanoi veljeni vuonna 2003, kun soitti minulle ensi kertaa Damnationia. Olimme melkoisen myytyä poikaa. Ja levy on kestänyt kulutusta pian 14 vuotta.

Levyn tekoprosessi oli yhtyeelle ilmeisen raskas. Deliverancen äänitykset painoiva taustalla, eikä äänityssessiot meinanneet ottaa onnistuakseen. Kaikkien tai ainakin kuuntelijoiden onneksi, bändi jaksoi session läpi.

Viitteitä Opethin kyvystä tehdä kevyempääkin materiaalia oli ollut aina jollain tasolla näkyvissä. Steven Wilsonin tultua tuottajaksi saatiin bändille riittävästi rohkeutta tehdä koko albumi kevyemmällä otteella. Vaikka olenkin hiukan kyllästynyt Wilsonin soundiin, se ei tällä levyllä juurikaan kuulu. Sieltä löytyy ne mellotronit ja todella kuulaat akustiset, mutta soundi on sitä huolimatta hyvin jyhkeä. Mellotron on Opethin musiikissa enemmän kuin paikallaan. Levy on siitäkin syystä jännä teos progressiiviselta death metal-bändiltä, että sen kuuntelee iästä riippumatta helposti läpi.

Levyä ehtii kulua tasan yhdeksän sekuntia ennen kuin käy selväksi, että soitossa on otetta. avausbiisi Windowpanen kitarasoolo tulee aavistuksen outoon kohtaan. Mikael Åkerfeldthän ei sooloissaan kuitenkaan virheitä tee, joten se pikemminkin herättää kuuntelemaan tarkemmin kuin häiritsee. Windowpanen väliosaan lähtö tapahtuu kevyellä rumpufillillä. Sen jälkeen tulee synkooppinen osio, joka on monen progenössön mieliin jäänyt ja varmasti sitä on jonkun kerran kellaribändeissä kopioitukin. Lähes kahdeksan minuutin biisi ei ole pätkääkään liian pitkä.

Opethin Damnation on eittämättä tasapainoisinta progemusiikkia koko tällä vuosituhannella.

Siirtymä hartaaseen In My Time of Neediin sujuu luontevasti. Jokaiseen kappaleeseen on ujutettu sitä Opethin musiikissa alati vaanivaa pahuutta, kuitenkaan harrasta tunnelmaa sotkematta. Tuottaja Wilsonin säveltämä Death Whispered a Lullabyn istuu levylle komeasti. Sen bassolinjat ja lopun kitaraefektihässäkkä (,joka on kyllä silkkaa Wilsonia) tekevät kappaleesta sopivan utuisen myös Opethin esitettäväksi.

To Rid The Diseasen kertosäe on mellotronin avulla nostettu niin pintaan, että siitä ei voi olla pitämättä. Intron kitarapätkä liikkuu kappaleen mukana luoden epätoivoa, jota kertosäe välillä kuitenkin rikkoo. Lopun Tunteita ja tuoksuja-pianon taustalle nousevat basso- ja rumpuiskut sekä outroksi muuttuva fiilistely ovat eittämättä tasapainoisinta progemusiikkia koko tällä vuosituhannella. Jos jollain levyllä halutaan kuvata alakuloa ja melankoliaa, niin on Damnation sillä listalla hyvin kärjessä.

En osaa kaikille selittää tunnelmaa joka kuunnellessa tulee. Suomea tunteville se on seuraavanlainen: Ajo Tuurista Ähtäriin joulukuun alun loskasäässä. Ei ole vielä pakkasta, muttei lämminkään. Sukat ovat melko varmasti märät. Mummon luona odottaa valju kahvi ja vähän vanhaksi mennyt pulla. Pyyhkijänsulat pitäisi uusia. Vastahan ne kolme vuotta sitten uusittiin.

Kaikkien pitäisi kuunnella tämä levy ajatuksella. Kaikkien.

PARHAAT HETKET
Windowpane –
Tämä kappale sai allekirjoittaneen ottamaan akustisenkin kitaran jotenkin hanskaan.

EI LÄHDE
Huonoja hetkiä ei ole yhtäkään.

https://open.spotify.com/album/4FmI0F5GvvR1M9RURWnJV9

TOOMIO’s TOP100: 11. Opeth – Ghost ReveriesTOOMION TOP100: 11. Opeth – Ghost Reveries

Producers: Jens Borgen, Opeth
Recorded: 2005
Released: 29.6.2005
Label: Roadrunner

#10 in Finland, #9 in Sweden. The Last album of the drummer Martin Lopez

SINGLE
– The Grand Conjuration

After Deliverance & Damnation it was difficult to say what was coming. Clean singing or aggressive growling. Then became both.

Ghost Reveries starts with the song named Ghost of Perdition. It creates a model how the entire album fading to the dark atmosphere. Somehow it reminds me about the final scenes of The Shining movie.

The album is absolutely amazing. Baying of the Hounds awaken the listener by organs. It collects all the attention to prepare wonder, how could the phrase ”I hear the baying of the hounds” sounds so evil? Towards the end of the same song takes Europe place in the grounds, when the pompous synth strings pave the way for a glam rock tinged riff throughout Martin Mendez bass solo. Atonement’s shades already indicate what kind of progressive rock the band is heading for.

”This is the most evil album what I know.”

I have to respect Mikael Åkerfeldt. First of all, as a composer he finds incredibly beautiful melodies. Second, he must be valued as a guitarist. He has the ability to play only meaningful solos. I don’t know any Michael’s solo, which would be poor. Third, he collects big respect as a singer. Clean sound is one of the best and the growling isn’t bad at all. Martin Lopez is dynamically brilliant drummer. Groovy style with a lively tempo of the music sounds almost always that it has been played here and now. The making of-document of this album is worth of seeing. For example, it is shown how the Harlequin Forest’s intro drums are recorded. Drummer believes that rhythm is invalid, and the end of the song is quite poor too.

This is the most evil album what I know. Basic death metal not very often sound so threatening. Grand Conjuration is the world’s meanest song (after the Imperial March)! Benton and Iommi could say what they want. In the end of the world, these must be on the soundtrack of it. Åkerfeldt and Williams, you evil henchmen!

This record must listen to alone in Grimwood.

THE BEST MOMENTS
Ghost Reveries –
For once, a long prog metal song, which retains an interest just to the end.
The Grand Conjuration – EEEVIIIIIL!!!

NOT SO BRILLIANT
Beneath the Mire –
Starting riff is boring.

https://open.spotify.com/album/74QPd1WqK8kTsVNtHdBzJ8
Tuottajat: Jens Borgen, Opeth
Nauhoitettu: 2005
Julkaistu: 29.6.2005
Levy-yhtiö: Roadrunner

Suomen listan 10. Ruotsin 9. Rumpali Martin Lopezin viimeinen Opeth-albumi

SINGLE
– The Grand Conjuration

Deliverancen ja Damnationin jälkeen oli vaikea sanoa, mitä oli tulossa. Kliiniä laulantaa vai ärrimörriä örinää. Tuli kumpaakin.

Ghost Reveriesin aloitusbiisi Ghost of Perdition luo koko albuminmitan kestävän pimeän tunnelman. Jotenkin tulee mieleen Hohto-elokuvan loppuvaiheet.

Kokonaisuus on kerta kaikkiaan mahtava. Baying of the Houndsin urkualku herättää kuuntelijan. Se kerää kaiken huomion valmistaakseen ihmetykseen, miten voikaan lause “I hear the baying of the hounds” kuulostaa niin pahalta? Saman kappaleen loppupuolella käydään Europen tontilla, kun mahtipontiset synajouset pohjustavat glam rockiin vivahtavaa riffiä Martin Mendezin bassoiloittelun alla. Atonementin sävyt kertovat jo osittain siitä, millaiseen progehämyilyyn bändi on suuntaamassa.

”Näin pahan tunnelman levyjä ei juuri ole. Hirveä dödötykitys ei kovin usein kuulosta läheskään näin uhkaavalta.”

Mikael Åkerfeldtiä pitää kyllä ihailla. Ensinnäkin säveltäjänä hän löytää mielettömän kauniita melodioita hyvinkin äkkiväärien ja raskaidenkin osien lomaan. Toisekseen häntä pitää arvostaa kitaristina. Hänellä on taito soittaa ainoastaan tarkoituksenmukaisia sooloja. En tiedä yhtään Mikaelin sooloa, joka olisi huono. Kolmanneksi hän kerää suuret respectit laulajana. Kliini soundi on yksi parhaista ja murinakin varsin pahaa. Martin Lopezin dynaamisesti nerokas rumpalointi yhdistettynä groovaavan elävään tempoon tekee musiikista oikeamman kuuloista. Se kuulostaa lähes aina siltä, että se on soitettu tässä ja nyt. Levyn teosta julkaistu dokumentti on edelliseen viitaten suositeltavaa katseltavaa. Siinä esimerkiksi näytetään, miten Harlequin Forestin intron rummut soitetaan purkkiin. Rumpalin mielestä komppi on epäkelpo, eikä biisin loppukaan miehen mielestä lähtenyt. Voin kertoa, että ihan hyvin lähti. Ja lähtee.

Näin pahan tunnelman levyjä ei juuri ole. Hirveä dödötykitys ei kovin usein kuulosta läheskään näin uhkaavalta. Grand Conjuration on maailman pahin biisi (Imperial Marchin jälkeen), sanoo siihen Bentonit ja Iommit mitä haluavat. Jos maailmanloppu on paha, niin se tulee jommankumman biisin saattelemana. Åkerfeldt ja Williams, te pahuuden kätyrit!

Tämä levy pitäisi kuunnella yksin synkässä metsässä. Mielellään nuotion vieressä. Kyllä ei kipinävuorossa nukuttaisi.

PARHAAT HETKET
Ghost Reveries –
Kerrankin pitkä progemetallibiisi, joka säilyttää mielenkiintonsa ihan loppuun asti.
The Grand Conjuration – IIIIIVÖÖÖL!!!

EI LÄHDE
Beneath the Mire –
Aloitusriffi ei suorastaan kutsu luokseen.

https://open.spotify.com/album/74QPd1WqK8kTsVNtHdBzJ8