Viikon Aivoradio 28

Tällä kertaa Aivoradio koetaan hieman poikkeavassa muodossa, sillä jokainen Ausculto-tiimin jäsen on jakanut yhden kokonaisen albumin kesäkuunneltavaksi.

Made in Sweden – Where Do We Begin: Yhtye oli suomalaisten ja ruotsalaisten huippumuusikoiden superbändi 70-luvun puolivälistä. Vesa Aaltonen rummut, Pekka Pohjola basso, Joijje Wadenius kitarat, Wlodek Gulkowski koskettimet ja Tommy Körberg laulu.”
-Yyte

Cry of Love – Brother: Kesä 2005. Kaikki oli kummallista, mutta musiikki yksinkertaista etelän rokkia.”
-TooM

Virgin Steele – Invictus: Tämä levy aina messissä Kreikan matkalla. Loistavat vokaalit ja tunnelma.”
-Spinebrain

Creedence Clearwater Revival – Green River: Pohdin hetken että mikä sopisi heinäkuuhun. Tässä on CCR aika hyvin tavoittanut asiaankuuluvan leppoisan sävyn ja soinnin. Puoli tuntia musiikkia ajalta ja paikasta, jota ei enää ole.”
-A

https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=fIJVzMF2RgOsBlTa7nzvzw

Viikon Aivoradio 23

Lake Jons – Think of It: Tuli suositus kuunnella Lake Jons-yhtyeen uusi nimikkolevy. Aivan pätevää tavaraa.

Coldplay – God Put a Smile Upon Your Face: Mistä tulikin mieleen kuunnella vanhaa Coldplayta. Jäsen T tätä on hehkutellut jo kauan ja nyt sorruin itsekin.

Billy Joel – Piano Man: Olin ikäni soittanut alun huuliharppukuvion väärin, joten piti ottaa tämä biisi tehokuunteluun virheen poisoppimiseksi.

The Smashing Pumpkins – Solara: Uusi Smashing Pumpkins -veisu oli yllättävänkin verevä!

Stella – Kaksikko: Kaivettiin bänditreeneissä Stella-arkistosta harvemmin kuultu raita esille. Soittivat tämän myös viimeisillä keikoilla syksyllä 2013.”

-A-

Airbag – Disconnected: Pink Floydin tapaista hiimailua uudella sävyllä.

Anssi Tikanmäki – Aamu lakeuksilla: On tässä tavoitettu jotain, minkä kokee vain jos herää sumuiseen peltomaisemaan.

Lostprophets – Last Train Home: Tämä oli vaikea päätös. Kappale on hyvä, vaikka bändin keulahahmo onkin hyvin sairas ihminen. Ei syytetä siitä kuitenkaan koko bändiä.

Type O Negative – Less Than Zero: Olen näitä elämäni kärkilevyjä aika harvoin kuunnellut, etteivät kulu. Tämä tuli automatkalla radiosta ja sekös oli hienoa.

Muse – Bliss: Ei ole tullut hetkeen kuunneltua ”Musseekaan”. Ajoittain mainio.

Steve Vai – Survive: Alkaa räväkästi. Levy, jolla Devin Townsend marssi kuuluisuuteen. Aika kova.

David Gilmour – On an Island: David osaa. Soinnut osuvat aina oikeaan kohtaan.

Annika Eklund – Shanghain valot: Terävä päivitys iskelmäkenttään oli tämä. Bond-teemasta pisteet.

Freud, Marx, Engels & Jung – Danny-show: Tytär halusi kuulla tämän kolme kertaa putkeen. Kuulemma hyvät sanat.

A-ha – Take On Me: ”Isi, tämä biisi oli tosi hyvä! Laita mun soittolistalle! Onkohan siitä musiikkivideo?” Kyllä, tyttöni. On siitä.”

-T-

Steely Dan – Your Gold Teeth: En omista kultahammasta vielä (ja toivottovasti en koskaan). Kappale on tämän Donald Fagenin ja Walter Beckerin perustaman yhtyeen toiselta albumilta Countdown to Ecstasy. Tyylilteltyä musiikkia R&B, pop ja jazz vaikuttein 45 vuoden takaa.

Clarence Clemons – A Man in Love: E Street Bandin sielu CC kuoli 18.6.2011 69 vuotiaana – sanomansa kuitenkin puree soitollaan.

Barry White – It’s Ecstasy When You Lay Down Next to Me: Nuorempaa en oikein kehdannut julkisesti sanoa tämän olevan hyvää tehtyä musiikkia.

Plastic Penny – Pleasure Without Pain My Love: Yhtye oli 60-luvun lopun pääasiassa psykedelistä musikkia soittava orkesteri. Albumi Two Sides of Penny julkaistiin 1968, jolloin kokoonpanossa oli mm Nigel Olsson (rummut) ja Mick Grabham (kitara).
Nigelin nimi löytyy useimmiten Elton Johnin tuotannosta.

John Mayer – Do You Know Me: Kun pojalla on kitara ja kun saa naapurilta Steve Rayn Vaughanin kasetin, niin muusikkohan hänestä tulee – etenkin, jos on lahjoja soittoon.”

-Yyte-

”Aki ja Turo – Mahtisonni: Älä kysy mistä, mutta juuri tämä biisi soi päässä kun heräsin. Näillä mennään.

The Coveralls – Kesä2018: Kuuntelin vahingossa jotain Ylen kanavaa ja siellä tuli levyraati. Tämä biisi voitti ylivoimaisesti. Onhan tässä Greendayt, Neluumäet ja Klamydiat hienosti kimpassa ja energia on kohdallaan. Hyvän tuulen kesäbiisi.

Hypnopazuzu – Your Eyes In the Skittle Hills: Vaatii tietyn mielentilan toimiakseen täysillä, mutta kun se löytyy niin voi veljet: kyseessä on cowa levy!

Bonfire – Feed The Fire (Like The Bonfire): Muistaako kukaan enää tätä sakemannien melodista rock / AOR pumppua? Uudella levyllä uusi laulaja ja ruuvia on kiristetty, yllätti housut nilkoissa!

Crystal Ball – Crystallizer: Kertsiriffi jäi päähän kuin leka!! Kesäbiisi ehdottomasti.

Valgrind – Victorious: Italian dödisjyrä osoittaa että vaikka kilometreja mittarissa jo parikymmentä vuotta, niin soitto taittuu vielä mallikkaasti

Cryptic Void – Subterranean Vault Of The Mysteries: Aina on aikaa 62 sekuntia erittäin hyvälle deathgrindille

Judas Priest – Evil Never Dies: Tänään tarjolla RockFestissä, mutta yllättäen itse en taivu paikalle. Uusi levy antaa kuitenkin vahvaa osviittaa että perintö jatkuu vielä muutaman vuoden.”

-Spinebrain-

https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=mS97uEz2ROKc_tt10eFKJQ

Keikka-arvio: Opeth @Kulttuuritalo/ Helsinki, 6.10.2015

Ausculto oli mukana eilen Helsingin Kulttuuritalolla noin tuhannen muun matikkametallin ystävän kanssa kun Tukkiholman proge-ylpeys Opeth juhli 25-vuotiasta taivaltaan soittamalla erikoispitkän setin. Ensimmäisessä setissä kuultiin kymppivuotisjuhlan kunniaksi koko Ghost Reveries-rieska kokonaisuudessaan. Lyhyen väliajan jälkeen (kahvia ja pullaa tai jonottamalla peruskaljaa ja nopeita napsuja) kuultiin toinen n. 90min setti sisältäen soitinyhtyeen valitsemia kappaleita vuosien varrelta.

Alkuun lyhyesti keikalla käymisen matematiikkaa. Itse lukeudun siihen sakkiin, että paikalle saavutaan ajoissa. Noudatan itse myös mantraa siitä, että ikinä esiintyvän artistin paitaan ei laiteta päälle konsertti-iltana (because it is self-explanatory), but t-paidan valitseminen samasta genrestä on suotavaa. Näin tuntee edes jotenkin kuuluvansa joukkoon lukuisten kymmenien Opeth-paitojen seassa.

Toisekseen kun permannolle ostetussa lipussa ei ole määrättyä paikkaa = etsit paikan, josta haluat keikan fiilistellä etkä liiku ympäri tilaa kesken performanssin. Kolmanneksi on suotavaa, että nyrkkisi heiluvat ilmassa kun se tietty flow-tila iskee ja haluat purkaa aggressiotasi tai ihailuasi ko. sävellystä kohtaan. Tämä EI tarkoita sitä, että sisäinen jennivartiaisesi haluaa tehdä jonkun väsyneen joutsentanssin, koko ajan ilmaa käsilläsi huitoen, ikään kuin tekisit sylitanssia täydessä transsissa jexthothia matkien. Selässäsi olevat tatuoinnit herättivät toki huomiota, mutta kun viereinen kaveri rohkenee ottaa kontaktia, niin silloin takana olevan poikakaverisi omistushalu yllättäen herääkin.

Neljänneksi, minusta olisi kiva, että hampaat pestään ja ylimääräistä suolistokaasujen päästelyä tiiviissä tilassa vältettäisiin. Reilun puolen tuhannen keikan kokemuksella ilman de facto-tutkimustuloksia väitän että peräaukkosi vapautuminen johtuu seuraavista faktoista: pre-gig-pizza tai kebab extra-valkosipulilla yksinkertaisesti haluaa ulos. Kroppasi rentoutuu liikkuessasi musiikin tahdissa ja turauttelet iloisesti sen litran tai jopa perhekossun verran ulos, koska kukaan ei lopulta tiedä kuka se oli = the perfect plan!

Viimeksi kun risteät kätesi rinnan päälle, kyynärpääsi ulostautuvat ja luovat illuusion siitä, että ko. alue on sinun (protected by the aura). Ymmärrettävää toki, käythän keikalla kerran tai viisi vuodessa, joten sinun elämyksesi ja rahasi ovat tärkeintä. Olet ansainnut kaiken tuon vain ja ainoastaan, koska olet päättänyt sijoittaa rahasi ja aikasi tulemalla keikalle.

VÄÄRIN. Keikalla käyminen on kollektiivinen kokemus, ja jokainen paikalle raahautunut maksava katsoja ansaitsee mahdollisuuden nauttia kokemuksesta täysillä. Typerä egoboostailu ei kuulu keikkapaikalle. Sillä saat aikaan vaan närää. Kun tämä angsti on nyt ulos suollettu, setämies voikin analysoida koko spektaakkelin…

Lavastus. Lavalla oli Ghost Reveries-kansitaiteen mukaisesti pronssiset kynttiläjalat valaisemassa sähköisellä kajollaan lähinnä lavalla törröttäviä vahvistinarmeijaa. Lavan keskellä olevassa ympyrässä oli synamiehen valtakunta, rummut takaoikealla (lavalle päin katsoen) ja muut muusikot eturivissä. Takaseinää peittivät kolme pitkulaista isoa videotaulua, joille projisoitiin videoita, valokuvia ja erilaisia animaatioita mukaillen esitettävän kappaleen teemoja. Ei mikään kymmenen tuhannen euron spektaakkeli, mutta selkeä, yksinkertainen ja toimiva.

Esiintyminen. Mikael Åkerfeldt tai Åke, kuten hän itsensä suloisesti jo keikan alussa esitteli, ei ole koskaan ollut mikään välispiikkien supermies. Yleensä ne ovat jotain off-the-subject läppää Suomen ja Ruotsin välisistä suhteista tai jääkiekosta, mutta nyt keskityttiin vain lyhyisiin huomioihin tekemisen keskellä ”Kiitos a lot”, ”My name is Åke”, ”How does it sound so far?”, ”We played this song in Stockholm yesterday and it was shit” tai ”Next time you see me on the street, give me a record. I am now looking for the 1st press of Haikara album, do you have that?”-tyylisillä nasevilla observaatioilla yleisön herpaantuminen ei katkennut, ja Åke saikin useita ”tack ska du ha”, ”you’re awesome” tai ”Jag älskar dig”-kommentteja, jotka viiksivallu otti myhäillen vastaan. Lavaperformanssi oli hillittyä: letinheilutusta ei nähty yhtään, saatikka sankarimaista kitaransoittoa vierekkäin, vaan herrat pysyivät omilla tonteillaan uskollisesti kappaleisiin keskittyen.

Musiikki. Opeth on aikanaan nimennyt kappaleensa teoksiksi, mikä kuvaa hyvin sävellysten omaperäisyyttä ja monimuotoisuutta. Ei ole ensimmäinen säkeistö – kertosäe – toinen säkeistö – kertosäe – soolo – kertosäe mantralla. Konkreettisimmin tämä kuvastui Åken omassa kommentissa: ”God damn I have composed some pretty fucking difficult songs, playing them live is quite a challenge!” Lyhyen intron jälkeen ilmoille räjähti Ghost Of Perdition. Opeth on aina ollut tarkka musiikillisesta ulosannistaan ja tälläkin kertaa soundimaailmassa ei ollut hirveästi nokankoputtamista: rummut olivat miksattu hienosti, Hammond lauloi nätisti, kitarat ulvoivat tai vaikersivat teoksen vaatimalla intensiteetillä ja herra Mendez basson varressa piti huolen että rytmissä pysytään. Örinävokaalien räjähtäessä ilmoille ensimmäisen kerran kulmani nyrpistyivät hieman: ne kuulostivat enemmän kurkunpäästä vapautetulta kähinältä kuin syvältä rinnasta tulevasta murinasta, joka repii lehdet puista. Neljännen biisin jälkeen otin tulpat pois korvista, koska paikan akustiikka ja desibelitasot olivat sille suotuisia. Se kannatti. Syvyyttä löytyi hieman lisää. Bändin tuotantoa tutkiessaan on täysin ymmärrettävää, että melkein kolmen tunnin keikkasetin esittäminen vaatii asialle vihkiytymistä ja satoja treenitunteja. Tässä kohtaa Opeth oli tehnyt läksynsä ja muusikkojen virtuositeetti oli ihailun ylittävällä tasolla. Varsinkin Atonement-kappaleen proge-iloittelulla bändi todisti miten metallikeikallakin voi revitellä. Fredrik Åkessonin kitarasoolo oli korvia hiveltävän tarkkaa, teknistä ja ilmavaa. Hattu täytyy ottaa päästä myös Joakim Svalbergin synasoolojen sekä loistaven perkussio-osuuksien takia. Yksikään lyönti ei mennyt ohi. Martin Axenrothin rummuttaminen on aina ollut ihailtavaa seurattavaa: monipuolisuus, tekninen virtuositeetti ja täsmällisyys paistaa läpi, vaikka ulkoisesti se näyttää suorittamiselta.

Lopputulema. Sulkemalla yhtälöstä keikkaan riippumattomat asiat (logistiikka, työpaineet tai huonot yöunet) keikkaelämys oli allekirjoittaneen kohdalla kiitettävän puolella. Nouseva (9miikka). Opeth on edelleen voimissaan ja voin ylpeänä liimata/ommella keikalta hankitun 25v. patchin rässiliiviini (heti kun sen farkkuliivin vaan jostain löydän).

SETLIST

1. Ghost of Perdition
2. The Baying of the Hounds
3. Beneath the Mire Play Video
4. Atonement
5. Reverie/Harlequin Forest
6. Hours of Wealth
7. The Grand Conjuration
8. Isolation Years

Second set
9. Eternal Rains Will Come
10. Cusp of Eternity
11. The Leper Affinity
12. To Rid the Disease
13. I Feel the Dark
14. Voice of Treason
15. Master’s Apprentices

Encore:
16. The Lotus Eater