TOOMION TOP100: 9. Opeth – Damnation

Tuottaja: Opeth, Steven Wilson
Nauhoitettu: 2002
Julkaistu: 22.4.2003
Levy-yhtiö: Koch

Suomen listan 37. Ensimmäinen Opeth-albumi ilman örinää.

SINGLE
– Windowpane

”Nyt on vuoden levy!”, sanoi veljeni vuonna 2003, kun soitti minulle ensi kertaa Damnationia. Olimme melkoisen myytyä poikaa. Ja levy on kestänyt kulutusta pian 14 vuotta.

Levyn tekoprosessi oli yhtyeelle ilmeisen raskas. Deliverancen äänitykset painoiva taustalla, eikä äänityssessiot meinanneet ottaa onnistuakseen. Kaikkien tai ainakin kuuntelijoiden onneksi, bändi jaksoi session läpi.

Viitteitä Opethin kyvystä tehdä kevyempääkin materiaalia oli ollut aina jollain tasolla näkyvissä. Steven Wilsonin tultua tuottajaksi saatiin bändille riittävästi rohkeutta tehdä koko albumi kevyemmällä otteella. Vaikka olenkin hiukan kyllästynyt Wilsonin soundiin, se ei tällä levyllä juurikaan kuulu. Sieltä löytyy ne mellotronit ja todella kuulaat akustiset, mutta soundi on sitä huolimatta hyvin jyhkeä. Mellotron on Opethin musiikissa enemmän kuin paikallaan. Levy on siitäkin syystä jännä teos progressiiviselta death metal-bändiltä, että sen kuuntelee iästä riippumatta helposti läpi.

Levyä ehtii kulua tasan yhdeksän sekuntia ennen kuin käy selväksi, että soitossa on otetta. avausbiisi Windowpanen kitarasoolo tulee aavistuksen outoon kohtaan. Mikael Åkerfeldthän ei sooloissaan kuitenkaan virheitä tee, joten se pikemminkin herättää kuuntelemaan tarkemmin kuin häiritsee. Windowpanen väliosaan lähtö tapahtuu kevyellä rumpufillillä. Sen jälkeen tulee synkooppinen osio, joka on monen progenössön mieliin jäänyt ja varmasti sitä on jonkun kerran kellaribändeissä kopioitukin. Lähes kahdeksan minuutin biisi ei ole pätkääkään liian pitkä.

Opethin Damnation on eittämättä tasapainoisinta progemusiikkia koko tällä vuosituhannella.

Siirtymä hartaaseen In My Time of Neediin sujuu luontevasti. Jokaiseen kappaleeseen on ujutettu sitä Opethin musiikissa alati vaanivaa pahuutta, kuitenkaan harrasta tunnelmaa sotkematta. Tuottaja Wilsonin säveltämä Death Whispered a Lullabyn istuu levylle komeasti. Sen bassolinjat ja lopun kitaraefektihässäkkä (,joka on kyllä silkkaa Wilsonia) tekevät kappaleesta sopivan utuisen myös Opethin esitettäväksi.

To Rid The Diseasen kertosäe on mellotronin avulla nostettu niin pintaan, että siitä ei voi olla pitämättä. Intron kitarapätkä liikkuu kappaleen mukana luoden epätoivoa, jota kertosäe välillä kuitenkin rikkoo. Lopun Tunteita ja tuoksuja-pianon taustalle nousevat basso- ja rumpuiskut sekä outroksi muuttuva fiilistely ovat eittämättä tasapainoisinta progemusiikkia koko tällä vuosituhannella. Jos jollain levyllä halutaan kuvata alakuloa ja melankoliaa, niin on Damnation sillä listalla hyvin kärjessä.

En osaa kaikille selittää tunnelmaa joka kuunnellessa tulee. Suomea tunteville se on seuraavanlainen: Ajo Tuurista Ähtäriin joulukuun alun loskasäässä. Ei ole vielä pakkasta, muttei lämminkään. Sukat ovat melko varmasti märät. Mummon luona odottaa valju kahvi ja vähän vanhaksi mennyt pulla. Pyyhkijänsulat pitäisi uusia. Vastahan ne kolme vuotta sitten uusittiin.

Kaikkien pitäisi kuunnella tämä levy ajatuksella. Kaikkien.

PARHAAT HETKET
Windowpane –
Tämä kappale sai allekirjoittaneen ottamaan akustisenkin kitaran jotenkin hanskaan.

EI LÄHDE
Huonoja hetkiä ei ole yhtäkään.

TOOMION TOP100: 11. Opeth – Ghost Reveries

Tuottajat: Jens Borgen, Opeth
Nauhoitettu: 2005
Julkaistu: 29.6.2005
Levy-yhtiö: Roadrunner

Suomen listan 10. Ruotsin 9. Rumpali Martin Lopezin viimeinen Opeth-albumi

SINGLE
– The Grand Conjuration

Deliverancen ja Damnationin jälkeen oli vaikea sanoa, mitä oli tulossa. Kliiniä laulantaa vai ärrimörriä örinää. Tuli kumpaakin.

Ghost Reveriesin aloitusbiisi Ghost of Perdition luo koko albuminmitan kestävän pimeän tunnelman. Jotenkin tulee mieleen Hohto-elokuvan loppuvaiheet.

Kokonaisuus on kerta kaikkiaan mahtava. Baying of the Houndsin urkualku herättää kuuntelijan. Se kerää kaiken huomion valmistaakseen ihmetykseen, miten voikaan lause “I hear the baying of the hounds” kuulostaa niin pahalta? Saman kappaleen loppupuolella käydään Europen tontilla, kun mahtipontiset synajouset pohjustavat glam rockiin vivahtavaa riffiä Martin Mendezin bassoiloittelun alla. Atonementin sävyt kertovat jo osittain siitä, millaiseen progehämyilyyn bändi on suuntaamassa.

”Näin pahan tunnelman levyjä ei juuri ole. Hirveä dödötykitys ei kovin usein kuulosta läheskään näin uhkaavalta.”

Mikael Åkerfeldtiä pitää kyllä ihailla. Ensinnäkin säveltäjänä hän löytää mielettömän kauniita melodioita hyvinkin äkkiväärien ja raskaidenkin osien lomaan. Toisekseen häntä pitää arvostaa kitaristina. Hänellä on taito soittaa ainoastaan tarkoituksenmukaisia sooloja. En tiedä yhtään Mikaelin sooloa, joka olisi huono. Kolmanneksi hän kerää suuret respectit laulajana. Kliini soundi on yksi parhaista ja murinakin varsin pahaa. Martin Lopezin dynaamisesti nerokas rumpalointi yhdistettynä groovaavan elävään tempoon tekee musiikista oikeamman kuuloista. Se kuulostaa lähes aina siltä, että se on soitettu tässä ja nyt. Levyn teosta julkaistu dokumentti on edelliseen viitaten suositeltavaa katseltavaa. Siinä esimerkiksi näytetään, miten Harlequin Forestin intron rummut soitetaan purkkiin. Rumpalin mielestä komppi on epäkelpo, eikä biisin loppukaan miehen mielestä lähtenyt. Voin kertoa, että ihan hyvin lähti. Ja lähtee.

Näin pahan tunnelman levyjä ei juuri ole. Hirveä dödötykitys ei kovin usein kuulosta läheskään näin uhkaavalta. Grand Conjuration on maailman pahin biisi (Imperial Marchin jälkeen), sanoo siihen Bentonit ja Iommit mitä haluavat. Jos maailmanloppu on paha, niin se tulee jommankumman biisin saattelemana. Åkerfeldt ja Williams, te pahuuden kätyrit!

Tämä levy pitäisi kuunnella yksin synkässä metsässä. Mielellään nuotion vieressä. Kyllä ei kipinävuorossa nukuttaisi.

PARHAAT HETKET
Ghost Reveries –
Kerrankin pitkä progemetallibiisi, joka säilyttää mielenkiintonsa ihan loppuun asti.
The Grand Conjuration – IIIIIVÖÖÖL!!!

EI LÄHDE
Beneath the Mire –
Aloitusriffi ei suorastaan kutsu luokseen.

TOOMION TOP100: 13. Soilwork – Natural Born Chaos

Tuottaja: Devin Townsend & Fredrik Nordström
Nauhoitettu: 2001-2002
Julkaistu: 25.3.2002
Levy-yhtiö: Nuclear Blast

Kosketinsoittaja Sven Karlssonin ensimmäinen Soilwork-albumi.

Tämä levy ostettiin pelkästään kansien perusteella. Kansien myös siksi, että niissä luki ”Produced by Devin Townsend”.

Levyn kun tyrkkäsi soittimeen, oli ihmetys jälleen suuri. ”Welcome. Won’t you please step aside? Follow the hollow”. Sitten alkoi sen päiväinen paukutus. Aloitusbiisi on juuri sellainen, kuin aloitusbiisin kuuluu olla. Lekalla päähän ja eteenpäin.

Tämä albumi oli kohdallani tavallaan ensimmäinen kosketus Göteborg-metalliin. Ja oikeastaan ainut bändi, jota siitä genrestä jaksaa kuunnella. Tämä albumi oli myös levy, joka on Evergreyn tuotoksien ohella vaikuttanut suuresti omaan soittotapaan kosketinhommissa. Se ei sinällään ole yllätys, sillä mies kiippareiden takana on molemmissa bändeissä sama henkilö, Sven Karlsson.

”Jälleen tulee ilmi se ruotsalaisten perisynti, hävyttömän terävä sävellyskynä.”

Soilworkin tunnusmerkki on groovaava ote ja rautaiset kertosäkeet. Jälleen tulee ilmi se ruotsalaisten perisynti, hävyttömän terävä sävellyskynä. Tyyli, jolla Soilwork tuo puolikliinit lauluosuudet raa’an paahdon väliin, on taidetta. Sen se todella osaa. Vaikka musiikki ainakin ilmestyessään oli nykyaikaista, luotetaan kappaleissa perinteisiin soundeihin. Esimerkiksi Black Star Deceiverin urut ovat komea crossover 70-luvun ja nykypäivän kanssa. Myös tuottaja Townsend rääkyy väliin varsin tunnistettavasti.

Kitarakaksikko Wichers & Frenning ovat kuin päivitetty versio Downing & Tipton-parista. Myös Speedin vokaalit onnistuvat. Taustatukensa antaa suomalaisperäinen Ranta, joka hallitsee symbaalityöskentelyn erinomaisesti. Basisti Ola Flink sen sijaan ei levyllä ole isossa roolissa, mutta livenä sitäkin näkyvämmin.

Levy on genrensä paras. Paljon luvattu. On se silti. Kuuntele salilla. Sinne se kuuluu!

PARHAAT HETKET
As We Speak
Säkeistön rytmitys on neroutta, muutenkin kappale puikkelehtii hienosti riffien ja fillien viidakossa.
Soilworker’s Song of the DamnedTunnelma on kovin melankolinen. Biisin viimeisiin kertoihin lähdön filli rullaa komeasti.

EI LÄHDE
Natural Born Chaos
– Albumin nimibiisi on heikoin.

TOOMION TOP100: 15. Evergrey – In Search of Truth

Tuottaja: Andy La Rocque & Tom S. Englund
Nauhoitettu: 2001
Julkaistu: 13.11.2001
Levy-yhtiö: InsideOut Music

Ruotsin listan 59.

Ei uskoisi, eikä varsinkaan jaksaisi odottaa, nykynuori 15 vuoden takaista mp3-latausta, jossa biisin kuullakseen sitä piti ladata puhelinmodeemin kautta sellainen 3-4 tuntia. Evergreyn Blackened Dawn oli yksi näistä kappaleista. Siitä innostuneena veljeni hommasi jostain tämän levyn, vaikkei se edellämainittua kappaletta sisälläkään.

Laulaja Tom S. Englundin karhea ääni ja synkkiä tiloja heijasteleva kansitaide lupasi paljon. Levyn teema kertoi joukossamme liikkuvista avaruuden muukalaisista ja muutenkin musiikista huokui silloin vielä pinnalla ollut X-Files.

Levyn kokonaisuuden onnistumista pitää edelleen ihmetellä, sillä tietojen mukaan se äänitettiin yhdeksän päivän aikana. Studioon lähdettiin ilmeisesti ilman ainuttakaan valmista kappaletta tai edes aihiota ja kymmenennen päivän koittaessa oli valmis tämä genrensä mestariteos. Oli tämä legenda totta eli ei, niin varsinkin lauluosuudet toimivat hienosti. Mukaan on jotenkin saatu kammettua myös naislaulua, josta tulee väistämättä mieleen vanhat vampyyrielokuvat.

”Kertosäkeissä on desmondchildmaisia koukkuja. Yksinkertaisia, mutta ehdottoman toimivia.”

Tuotanto on sen ajan mittapuuhun nähden laadukas. Soitto on miellyttävää ja sävellykset ovelia. Mutta ennen kaikkea kertosäkeet ovat tarttuvia. Laulusta tihkuu tuska ja ahdistus suomalaista miellyttäen. Tämä onkin outoa, sillä bändi tulee Ruotsista. Kertosäkeissä on desmondchildmaisia koukkuja. Yksinkertaisia, mutta ehdottoman toimivia. Muutama vähän ponneton soolon tausta siellä on, mutta kyllä tässä parhaiden joukossa ollaan. Kosketinsoittaja on yksi henkilökohtaisia suosikkejani tyylitajultaan. Ilmankos sitten saikin pestin vähän menestyneemmässä ruotsalaisbändissä, Soilworkissa.

Automusiikkia pimenevään alkusyksyyn. Tieväli omissa mielikuvissani on Jalasjärvi-Peräseinäjoki, kyydissä nukkuvat kaverit ja pientareella näkymättömät hirvet odottamassa parasta paikkaa juosta eteen.

PARHAAT HETKET
The Masterplan –
Alku ja todella tarttuva kertosäe. Myös yksi nerokkaimpia videoita.
Watching the Skies – Joka kerta yhtä mainio tempovaihteluineen ja varsinkiin kertosäkeeseen lähtiessä.

EI LÄHDE
State of Paralysis –
En vain tykkää niin hirveästi näistä pianoballadeista. Minä en laittaisi tätä tähän levylle.

TOOMION TOP100: 19. Soilwork – Stabbing the Drama

Tuottaja: Daniel Bergstrand
Nauhoitettu: 2004
Julkaistu: 28.2.2005
Levy-yhtiö: Nuclear Blast

Ruotsin listan 14. Suomessa 19. USA:ssa 166.

SINGLET
– Stabbing the Drama

Matkalla itsensä toistamiseen Soilwork pystyi raapimaan vielä aivan mahtavan Stabbing the Draman. Sanottakoon, että bändi teki yllättävän väkevän paluun vuonna 2015 The Ride Majesticilla.

Albumi sisältää hiukan raaempaa mättöä ja progempia sävellyksiä. Tuotanto toistuu ajalleen epätavallisesti aika diskanttivoittoisena. Teos on kansista lähtien priimaa, mutta varsinkin levyn loppupää alkaa potkia päähän, kun alkupuoli levystä on ollut vain tavallisia vartaloiskuja.

Levyn tuottaja Daniel Bergstrand on saanut bändin kuulostamaan ammattimaiselta, mutta silti omaperäiseltä. Se ei ole niin massanmakuinen, vaan mieluummin Kiss-Kiss karkki Fazerin parhaat-pussissa. (Vaikka itseasiassa Islanti on se paras nami.)

”Ei 70-luvun jälkeen ole tullut yhtään ruotsalaista bändiä, jossa ei kuuluisi ABBA:n melodiaperintö.”

Levyllä on muutamia erittäin raakoja iskuja. Stalematen ja Blind Eye Halon kaltaisilla biiseillä levyn mitaksi olisi riittänyt vaikka se 29 minuuttia ja kolme sekuntia. Vaikka itse musiikki genrenä on niin kaukana tämän hetken valtavirtamusiikista mukaan lukien metallin valtavirta, tulee albumi vaivatta kuunneltua läpi. Joo, kyllähän The Crestfallenissa mennään aika Radio Rock-linjaa, mutta vain pirun paljon paremmin.

Soitto kulkee. Hyvää paahtoa, metallista maalailua mutta vahvasti eteenpäin mennen. Per Gessleä mukaillen: ”Ei 70-luvun jälkeen ole tullut yhtään ruotsalaista bändiä, jossa ei kuuluisi ABBA:n melodiaperintö.” Kyllä se kuuluu Soilworkissakin. Sävellykset nousevat liitoon poikkeuksetta niiden hienojen kertosäemelodioiden takia. Tästä hyvä esimerkki on Distancen kertosäkeen variaatiot kappaleen lopussa.

Tämä on sellainen tehokas pyöräytys. Kun pitää saada asiat käyntiin, niin silloin soi mainiosti. Esimerkiksi valmistautuessa johonkin urheilusuoritukseen.

PARHAAT HETKET
Blind Eye Halo –
Aina yhtä viihdyttävä pläjäys.