Musa-Tasting VII – Psykedelian aikakausi

Taannoin löysin mielenkiintoisen sivuston metalliaiheeseen liittyen. Siellä oli artikkeli: ”List Of 1000 Albums That Can Help You To Have A Full And Comprehensive Understanding Of Metal Music”. Artikkelissa on albumiesimerkein pohdittu musiikin taipumista metallin suuntaan.

Seitsemännessä Ausculton Musa-Tastingissa kuunneltiin Jäsen T:n mielestä Psykedelian aikakausi-osion parhaat kymmenen biisiä.

Lista, jolta biisit on valittu:
The Mothers of Invention – Freak Out!
13th Floor Elevators -The Psychedelic sounds of 13th Floor Elevators
The Velvet Underground – The Velvet Underground & Nico
Jimi Hendrix – Are you Experienced (original US)
The Beatles – Sgt. Pepper’s Lonely Heart Club Band
Cream – Disraeli Gears
Blue Cheer – Vincebus Eruptum
The Crazy World of Arthur Brown – The Crazy World of Arthur Brown
Iron Butterfly – In-A-Gadda-Da-Vida
Big Brother & The Holding Company – Cheap Thrills
Jimi Hendrix Experience – Electric Ladyland
The Beatles – White Album
Coven – Witchcraft Destroys Minds & Reap Soul
Captain Beefheart & His Magic Band – Trout Mask Replica
Frank Zappa – Hot Rats
Sir Lord Baltimore – Kingdom Come
The Doors – L.A. Woman
Captain Beyond – Captain Beyond

Tasting-osallistujat:
T: Ausculton jäsen T, illan isäntä, hartiajuminen kotimies

P: Minä kuuntelen joskus musiikkia, pääsääntöisesti viimeisimpiä hittejä Yle Puheelta. Olen pääsääntöisesti metallipuolen miehiä mutta silti kaikkiruokainen. Isäntä T:n kanssa pitkä historia niin musiikin kuuntelun ja soittamisen suhteen.

Y: Kolme kotikaupunkia (Oulu, Tornio ja Umeå) omakseni tunnistava urheilun kuluttaja (ja tuottaja) sekä harrastaja. Ruotsin radion avustuksella populaarimusiikin suurkuluttajaksi hurahtunut lievä kuuskymppinen.

TO: Musiikkimaku aika monipuolinen. Raskaan puolella pääpaino, mutta esim. Tällä viikolla on tullut kuunneltua Anna Erikssonista Audioslaveen.

10./10. Captain Beyond – Dancing Madly Backwards (on a Sea of Air) (1972, Captain Beyond)

Iron Butterflyn hajottua 1971, perustivat sen kitaristi Larry ”Rhino” Reinhardt ja basisti Lee Dorman bändin, johon ottivat mukaansa blues-legenda Johnny Winterin rumpalin Bobby Caldwellin. Laulajaksi pääsi Deep Purplen alkuperäisjäsen Rod Evans. Captain Beyondiksi nimetty bändi sai helposti levytyssopimuksen.

Laulaja Evans oli erotettu Deep Purplesta liian ”balladilaulajana”. Mies muutti Briteistä Yhdysvaltoihin, jossa pääsi Captain Beyondiin laulamaan. Miehistöt vaihtelivat ja Evansilla meni käämit koko musiikkialaan. 1980-luvulla Evans teki paluun vähintäänkin hämäräperäisen porukan mukana. Aiemmin Steppenwolfina laittomasti esiintynyt miehistö, otti hänet laulajakseen ja perustivat bändin nimeltä Deep Purple Inc. Manageritoimisto kähmi Evansin ainoaksi omistajaksi. Valebändi kiersi Pohjois-Amerikkaa ja myi nimellä keikkansa loppuun. Kun keikan edetessä kävi ilmi, että eihän tyypit edes osaa soittaa, menivät ne yleensä melkoiseksi kaaokseksi. Lopulta aito Deep Purple haastoi valebändin oikeuteen ja Evans tuomittiin ainoana omistajana lähes 700 tuhannen dollarin korvauksiin. Samalla menivät oikeudet aitojen Deep Purple-levyjen rojalteihin. Kaiken tämän jälkeen mies katosi julkisuudesta ja palasi sairaanhoitajaksi, mitä hän alun perin oli. Vuonna 2016 hänet kutsuttiin Rock and Roll Hall of Fameen Deep Purplen jäsenenä. Hän ei saapunut tilaisuuteen.

Dancing Madly Backwards (on a Sea of Air), joka tarjoaa aika kattavan otannan bändin progesta, riffeistä ja laulusta.

https://open.spotify.com/track/4lpbR4YTyUEX4qH8HrgDkR

https://www.youtube.com/watch?v=6AKaUr_nDeM

T: aika junnaavaa riffi, vanhan liiton metalliprogemeininkiä. Taidokasta, jopa yllättävän taidokasta.

Y: Soitannollisesti tanakkaa ja tiukkaa, yhteissoitanta ja svengi toimii, mutta tuosta laulusta pakko hieman pudottaa pojoa. Hieman oli tunkkaista minun makuun.

P: Nyt ei vaan jotenkin lähtenyt tahdit kohdilleen tässä biisissä. Minusta laulu ja muu bändi eivät oikein kohdanneet keskenään. Ehkä pitäisi kuunnella muutaman kerran uudelleen.

TO: Kovin paikallaan polkevaa oli. Odotin raikasta kertsiä ja saan odotella varmaan pitkään. Mutta taattua progea.

T: 7,23
P: 6,52
Y: 8,7
TO: 6,8
Tasting-rating: 7,31/10

9./10. The Beatles – While My Guitar Gently Weeps (1968, White Album)

Harrisonin säveltämä Beatles-kipale, joka ei muuta bändiä sytyttänyt. Kitarasoolon soittaa Eric Clapton, vaikka sanoikin siitä että ”ettei kukaan muu kuin Beatles itse soita Beatlesin levyillä”. Sointukulkuhan on hyvin legendaarinen. Se onko tässä metallia jää kuulijan vastuulle.

(Kuuntelimme tastingissa väärän version. Siksi aika huonot pisteet.)

https://open.spotify.com/track/4J4gApJKSC0himDViFotdy

https://www.youtube.com/watch?v=NqDuAnm1L4s

T: Olishan Beatlesin pojilta saattanut joku milli jäädä saamatta ilman tota biisiä. Beatles on mulle hankala. Siellä on helmiä, mutta se on niin kaukaista aikakautta, että sille on vaikea tosi korkeita arvosanoja koskaan saada. Tuo kappale on kuitenkin alkanut jotenkin avautua

Y: Kaima osasi kyllä tehdä hienoja melodioita, joita olisi voinut useammin kuulla bändin levyillä kuin mitä oli.

P: Onhan tämä hieno biisi, enemmän tämä on laulu + jouset -biisi, kuin akkaribiisi.

TO: Tämä A-osa on aina korvamato. Clapton tuo kitarallaan tähän vähän metallia, muuten poppia. Mutta tarttuva biisi ja tullut rämpyteltyä itekin joskus. Soolosta plussa.

T: 7,31
P: 6,9
Y: 6,9
TO: 8,32
Tasting-rating: 7,36/10


8./10. Blue Cheer – Summertime Blues (1968, Vincebus Eruptum)

Blue Cheer on sellaista esistoner-rockia. Bändin kuuluisin kappale on versio Eddie Cochranin Summertime Bluesista. Se, kuten koko albumin muukin materiaali, on valtavalla energialla sivelty rumpufillien, houruisten soolojen ja vahvan laulun möykky

https://open.spotify.com/track/1SByyAATILgVs7Kdanvrfe

https://www.youtube.com/watch?v=nU5uDozoSSM

T: On kuin Grohl Nirvanassa aikoinaan. Jotain muutakin Nirvanaa tässä on.

P: Olikohan Nirvanan jätkät Blue Cheer -faneja? Tässä oli jo hiukan sitä psykedeliaa, ainakin videolla ja oikein on alustuksessa viittausta stoneriin. Tätä oli jo mukava kuunnella, en ole aikaisemmin tähän törmännyt.

T: Pakko laittaa hymiö!

P: Hahah, samat ajatukset.

T: Tässä on jotain todella repivää, mutta soundit vähän laskee arvosanaa. Metallia on sellaisessa tarkoituksellisessa järkyttämisessä.

P: Olihan tässä sitä nuoruuden intoa ja kokeilukulttuuria. Tosin laulu oli aika tasapaksua.

Y: Tästä kappaleesta on vaan tehty niin monta (ja parempaa) versiota, että tämä jää mulla niiden (esim. B. Setzerin soitanta) jalkoihin. Energiaa oli ja huolimatta kaaosteoreettisestä soitosta, orkesteri pääsi samaan maaliin.

TO: Ensivaikutelma oli kuin halpaa Hendrixiä autotallista. Nirvanan alkuajat tuli itsellekin mieleen ja kun stonerin mainitsit, niin nykybändeistä Kyuss jostain syystä tuli mieleen.

T: Kyussia tässä tosiaan on ehkä eniten näistä mainituista. Semmosta tahallaan vittumaisen kuuloista, jos rumasti sanotaan.

T: 7,32
P: 7,21
Y: 7,1
TO: 7,7
Tasting-rating: 7,33/10

7./10. Big Brother & The Holding Company – Piece of My Heart (1968, Cheap Thrills)

Big Brother & The Holding Company ei juuri kelloja soita. Cheap Thrills-albumi (1968) nousee kuitenkin vääjäämättä top-listoille hyvin merkityksellisenä rock-levynä, koska Janis Joplinin tietävät kaikki.
”Piece of My Heart” on Jerry Ragovoyn ja Bert Bernsin tekemä kappale, jonka Erma Franklin levytti ensimmäisenä vuonna 1967. Kappale nousi laajempaan suosioon, kun Big Brother & The Holding Company teki siitä cover-version Janis Joplinin laulamana vuonna 1968.

https://open.spotify.com/track/1xKQbqQtQWrtQS47fUJBtl

https://www.youtube.com/watch?v=qA78eLqHLkM

T: Ei kai Janisilla vaan voi epäonnistua? Hullut bassokuviot, vaikkei bändi tainnut oikeasti olla kovin kummoinen soittotaidoiltaan.

P: Hyvä biisi ja oikeastaan vain Janiksen ansioista. Janisin ja Ozzyn ois pitänyt olla pari!

Y: Nyt päästiin minun mukavuusalueelleni. Tämän kaltaisen musiikin myötä pääsin sisään rockin blues-olemukseen. Kaikessa raakuudessaan ja karheudessaan tämä ON kaunis kappale ja loistava tulkinta, jossa ei ole heikkoa lenkkiä.

TO: Kyllähän Joplin tässä huomion varastaa täysin. Tuli illan ekat kylmikset. Bändin nimeä en olisi muistanut. Mut tykkään liidikitaran kuvioista myös tässä kivassa rallissa.

Y: Ehkä ei soittotaidoltaan paras bändi maailmassa, mutta se rosoisuus onkin tässä myös plussaa

T: Ei mielenkiintoisia naisia vaan tahdo kovin paljon olla. Siis laulumielessä.

TO: Janiksen pariksi sopisi myös Entombedin Lars Göran. Muistuttaa pystyyn kuollutta Ozzya.

T: 7,52
P: 8,4
Y: 9,34
TO: 8,7
Tasting-rating: 8,49/10

6./10. Coven – Wicked Woman (1969, Witchcraft Destroys Minds and Reaps Souls)

Jinx Dawson ei ollut hippiliikkeen ulkonäkökriteereistä tietääkseenkään, vaan valitsi mieluummin seksistisen ja nahkaan pukeutuvan olemuksen. Jinxin ulkonäkö ei kuitenkaan yhtään vähentänyt hänen laulutaitojaan. Varsin voimakas ääni tuo mieleen naispuoleisen Ronnie James Dion.

Bändi halusi tehdä tarkoituksella pimeän puolen musiikkia. Kaikki albumin kappaleet on nimetty tavalla, joka tulee tutummaksi vasta Norjan heittäydyttyä mustan metallin mekaksi. Myös pukinmerkki (sign of the horns) oli ensi kertaa musiikin historiassa esillä kuvaamassa musiikin pimeyttä. Kansiin on kuvattu myös alaston Jinx Dawson makaamassa alttarilla muiden bändin jäsenten valvoessa ympärillä. Levyn viimeiselle kappaleelle on taltioitu ihan aito musta messu nimeltään Satanic Mass.

Wicked Woman on albumin kovin veto.

https://open.spotify.com/track/3K6GIiWeP4VC3uclj6GckQ

https://www.youtube.com/watch?v=7wGs_tIRINU

T: Tykkään tämän eukon laulusta kyllä erittäin paljon. Ja löytyyhän tästä tilutustakin. Laulaa muuten tuo noita edelleen. Biisinä vähän tylsähkö sitten kuitenkin.

P: Jinx vois olla uusi Ghostin paavitar. Biisi ei ollut mikään erityisen hyvä, mutta tavallaan tämäkin menee jopa Joplinin tasolle… Jollain tavoin.

Y: Olipa raju pudotus tunnelmassa. Laulussa oli yritystä ja ääntä, mutta nyt tuo soittopuoli oli minun korviini perusjunttausta ilman latinkia. Kunhan käytiin soittamassa nuotit ja soinnut läpi.

TO: Kyllä! Jinxahti hienolla äänellä. Näkyy olevan tiistaina Chicagossa keikalla. Jos tulisi Kerubiin, menisin. Biisi vähän tylsä, mutta laulu kantaa.

T: 7,53
P: 8,24
Y: 7,2
TO: 8,25
Tasting-rating: 7,80/10

5./10. The Doors – Riders On The Storm (1971, L.A. Woman)

Usein virheellisesti luullaan, että The Doors olisi nimensä saanut keikkajulisteiden ”ovet”-tekstistä. Tällä viitataan siis aikaan, jolloin keikkapaikan ovet aukeavat ja yleisö pääsee sisään. Näin ei kuitenkaan ole, vaan nimi on tullut runoteoksesta nimelta The Doors of Perception. Näin kävi siis vuonna 1965, kun The Doors sai alkunsa.
The Doors eli Jim Morrison, joka on vielä tänä päivänäkin mystisyyden verhoama hahmo.

Vähän enemmän kuunteluaikaa.

https://open.spotify.com/track/14XWXWv5FoCbFzLksawpEe

https://www.youtube.com/watch?v=Wbx6gULYNbc

TO: Doorsin kappaleista tämä ei kuulu omiin suosikkeihin. Menee ehkä nurmenleikkuussa tai viinibaarissa, mut ei autossa. Koskettimet on liikaa jazzia.

Y: Yksi yhtyeen hienoimpia kappaleita. Manzarekin kosketinsoitto (johon sisältyy myös bassottelu), Kriegerin kitarointi, Densmoren rummuttelu ja Jimin laulu – utuista, herkkää ja, ah, niin täydellistä melodian ja tunnelman hallintaa.

P: Klubikamaa! Silmät kiinni ja näet itsesi autoilemassa kohti pimeyttä, kunnes havahdut strobojen vilkkeeseen ja juuri kun olet törmäämässä niin luuppi alkaa uudestaan! Bassolinja luo transsin kohti psykedeliaa. Biisi on mielestäni varsin toimiva tässä genressä!

T: Nimenomaan ne koskettimet!!! Mutta ei tuo silti ole mun mielestä Doorsin top5-kamaa. L.A. Woman ei oo ihan mun juttu. Morrison on varmaan ollut aika kova live-hahmo, mutta ei se muuten laulajana niin sykähdytä. Enemmän tuo muu bändi. Miten olis The Doors Janiksella? Niin kuin grilliannos: ”Otan tommosen Doorsin Janiksella. Joo, mukaan.”

Y: Ei riittäis skaalat.

T: Entäs se Ozzy?

T: 7,95
P: 9,47
Y: 9,83
TO: 6,66
Tasting-rating: 8,48/10

4./10. Jimi Hendrix Experience – Fire (1967, Are You Experienced?)

Nyt sitten päästäänkin Jimi Hendrixiin. Jos jollain, niin Jimillä on ollut metallin suhteen lusikka sopassa jo valmistusvaiheessa. Aika vähän on niitä bändejä tai kitaristeja, jotka eivät jotain kautta Jimiä pitäisi esikuvanaan. Firea on aika moni bändi, suomalaiset mukaan lukien, coveroinut.

https://open.spotify.com/track/72wtjcPwWVpP4PVcNcl30v

https://www.youtube.com/watch?v=6P37u4r4_1M

T: Kyllä minä Jimiäkin varmaan Kerubiin lähtisin kattomaan. Jos ei olis kallis. Ei se Yngwie J. Malmsteenkaan kitaroita palamaan sytyttäisi ilman Jimin esimerkkiä.

P: Nojaa, onhan Jimi nyt ollut aika kokeellinen, mutta ei kuulu minun esikuviini. Hypetetty mielestäni liiaksi, Jimi oli ennen kaikkea showmies.

T: Näitkö monesti livenä?

P: Kahdesti Youtubesta.

Y: Kyllähän Jimmy kitaransa hallitsee ja oli kova minun nuoruudessani. Mutta, omassa kokoelmassani minulla on vain yksi hänen kokoelma albumi. Jokin on tuossa miehen vokalisoinnissa, ettei se ole oikein iskenyt soundillaan.

T: Onhan hän ollut kepin varressa ihan potentiaalinen kaveri. Kappale ei Jimin tuotannosta omasta mielestä kovimpiin nouse. Vähän tylsästi pyörii.

T: Minäkään en Jimiä varsinaisesti soittajana niin paljon arvosta. Ei se varmasti olisi niin kova ilman pirun kovaa bändiä.

T: 8,84
P: 6,1
Y: 8,7
TO: 7,5
Tasting-rating: 7,78/10

3./10. Jimi Hendrix Experience – Hey Joe (1967, Are You Experienced)

Are You Experienced (1967) on monesti arvioitu aivan kärkeen, vaikka mukaan olisi laskettu kaikki mahdolliset musiikkialbumit. Vaikkei sävellys alun perin oma olekaan, niin komea on. Ainakin yksi filli ja yksi tietty bassolinja.

https://open.spotify.com/track/0OQcEcs36ckWOB1nywhmBV

https://www.youtube.com/watch?v=rXwMrBb2x1Q

T: Tähän tuo Jimin laulu istuu mun mielestä täydellisesti. Sanoitus voisi ihan hyvin kertoa Jimin näköisestä jätkästä itsestään.

P: Tämä onkin jo parempaa Jimiä. Tässä toimii bändi ja tarina hyvin.

T: Y on nämä kerinnyt kuulemaan jo ihan uutuuksina. Hauska olisi aistia, että kuinka kovilta nämä silloin on tuntuneet.

Y: Myönnän, että tämä oli aikoinaan jo vinyylinä… Eihän minun mielipiteeni hänen laulusoundistaan mihinkään muutu. Mutta Hey Joe pysyy paremmin kasassa yhtenä kokonaisuutena.

P: Hei Jouni, mitä sä aseella? No mä tapan mun naisen! YEAH! Nykyään jos Heikki Silvennoinen laulais tällaistä niin se joutuisi vankilaan viharikoksesta.

TO: Biisi on räjäyttänyt kultsan puolityhjän salin 22.5.67. Huomattavasti menevämpää, sanoitus kovin väkivaltaista.

T: Minä arvotan biisissä sävellystä, sovitusta, soittotaitoa, sanoitusta, tunnelmaa/meininkiä ja tietysti isoa osaa näyttelee se nostalgia tai legendaarisuus omassa elämässä. Jimi oli kova yhtenä tärkeänä ajanjaksona mun elämässä.

P: Mutta siksi musiikki on hienoa, että se nostattaa muistoja ja mielikuvia.

Y: Minusta tuossa bändi nousee paremmin esille Jimin maltillisen otteen johdosta. Joskus ne soittamattomatkin nuotit ovat tärkeitä

T: Joku Knopfler on siinä kyllä mestari.

P: Tämä biisi oli kyllä kokonaisuutena erittäin toimiva! Röyhkeä, sanoisin!

T: 9,46
P: 8,7
Y: 9,1
TO: 7,9
Tasting-rating: 8,79/10

2./10. Cream – Sunshine Of Your Love (1967, Disraeli Gears)

Sitten päästään kappaleeseen, joka on ennenkin tastingissä soinut. Mutta hyvä voi soida useamminkin. Vaikka Cream oli rock-kentällä varsin vähän aikaa, sai se paljon aikaan. Disraeli Gears ilmestyi vuonna 1967. Sunshine of Your Love sai syntynsä, kun basisti Bruce näki Jimi Hendrixin ensimmäistä kertaa keikalla, meni sen jälkeen kotiin ja tuli seuraavan kerran treeneihin tämän kappaleen riffien kanssa.

https://open.spotify.com/track/2BcvvHttiZRvguFM4hR398

https://www.youtube.com/watch?v=zt51rITH3EA

Y: Tän mä osaan ulkoa, mutta kuuntelen silti.

P: Tämä oli sitä aikaa, kun Clapton oli vielä voimissaan!

T: On tuo kyllä hiivatin kova tekele noin vanhaksi biisiksi. Siinä on kyllä jo tehdessä pakosti tiennyt, että hittihän tästä tulee.

T: Riffi menee samaan sarjaan Paranoidin ja Smoke On The Waterin kanssa. Ehkä se tunnettuus vie vähän pohjaa pois muulta kappaleelta. Mutta on toki ehta klassikko. White Room ois saanu kovat pinnat.

Y: Creamin Greatest Hits oli yksi ensimmäisistäni LP-levyistäni ja tuli soitettua aika puhki. Bändissä ei tosiaan ollut yhtään statistia, vaan kaikki oman soittimensa mestareita. Se kuuluu tälläkin kappaleella, joka ei kuitenkaan ole yhtyeen
parhaimpia, vaikka melkoinen hitti olikin. White Room olisi saanut liki täydet pojot, mutta tämä ei ihan.

T: White Room ei oo levylistalla, mutta olisi se mullakin ollut korkealla. Tämä on mulla siellä TOP100-joukossa kaikissa biiseissä

P: Junnaava riffi tässä lopussa alkaa jo vähän ärsyttämään. Ehkä tässä olisi voinut enemmän korostaa basson kulkua ja jättää kitaraa vähemmälle.

Y: Kun tätä on kuullut jo 50 vuotta, niin alkaa olla jo tuttu joka mutka…

T: 9,73
P: 7,6
Y: 8,6
TO: 8,3
Tasting-rating: 8,56/10


1./10. Jimi Hendrix Experience – All Along The Watchtower (1968, Electric Ladyland)

Lainaan tässä Atson tekstiä: ”Bob Dylan julkaisi alkuperäisen All Along the Watchtowerin vuonna 1967 tyylilleen uskollisena ”sanat ensin, musiikki sitten”-tyylillä, akustisen kitaran ja yksinkertaisen bändikompin ryydittämänä versiona. Jo seuraavana vuonna Hendrix otti teoksen käsiinsä ja muokkasi siitä oman versionsa. Dylanin komea sanoitus + Hendrixin ja yhtyeensä soitanto: taika on valmis toteutumaan…”

https://open.spotify.com/track/2aoo2jlRnM3A0NyLQqMN2f

https://www.youtube.com/watch?v=TLV4_xaYynY

T: Ei tämä kaukana ole maailman parhaasta kitarasoolosta. Minun mittapuulla. Minä kun en Dylanin musiikista oikein saa irti, mutta sanoittajana on mies aika päällikkö. Nämä coveroinnit toimii aika paljon paremmin.

P: Onhan tämä ihan hyvä veisu. Tässäkin kokonaisuus toimii erittäin hyvin ja oivaltavia juttuja. En oikein osaa päättää onko Voodoo Child parempi?

TO: No on kova! Hiukan sähäkämpää kuin Dylanin alkuperäinen.

Y: Ei Mr. Zimmermankaan kultakurkkuja ollut, mutta nobelisti kuitenkin kynäilytaidoiltaan… Tässäkin pojat pelittää hyvin yhteen ja Jimi pysyy ruodussaan yhtyeen jäsenenä. Hieno soolo.

T: 9,82
P: 8,9
Y: 9,4
TO: 9,5
Tasting-rating: 9,41/10

Raadin TOP-lista:
1. Jimi Hendrix Experience – All along the watchtower 9,41
2. Jimi Hendrix Experience – Hey Joe 8,79
3. Cream – Sunshine of yor love 8,56
4. Big Brother & The Holding Company – Piece of My Heart 8,49
5. The Doors – Riders on the Storm 8,48
6. Coven – Wicked Woman 7,80
7. Jimi Hendrix Experience – Fire 7,78
8. The Beatles – While my guitar gently sweeps 7,36
9. Blue Cheer – Summertime Blues 7,33
10. Captain Beyond – Dancing Madly Backwards (on a Sea of Air) 7,31

Kuva: samplephonics.com

Metallimusiikin olemus – 22. Valkoinen jättiläinen

The White Albumia eli The Beatlesin nimeä kantavaa klassikkoalbumia pidetään yleensä aikamoisena mestariteoksena. Näin siis silloin, kun puhutaan albumeista ihan ylipäätään ilman metallikytköstä.

Vuonna 1968 julkaistu Valkoinen albumi on tuplalevy ja sellaiseksikin aikamoinen pala purtavaksi. Jo aikalaistenkin mielestä se on sekalainen keitos, joka kuvaa bändin lopun aikoja ja ristiriitoja jäsenien välillä. Muita jäseniä alkoi kyllästyttämään John Lennonin morsiamen, Yoko Onon, kokoaikainen läsnäolo. McCartney taas sai pahoja katseita osakseen pomotuksensa vuoksi. Harrison teki liian outoa materiaalia ja Ringo vain yritti selviytyä kyydissä. Kaikesta huolimatta porukka pysyi nipin napin kasassa ja kappaleet saatiin valettua kahdeksi levyksi.

Levystä voisi saada kolme täysin eri tyylistä albumia, ja ne olisivat silti ihan riittävän pitkiä. Sekaan on mahtunut muutama helmi (While My Guitar Gently Weeps, Blackbird) ja muutama täysin kammottava sävellys (Ob-La Di, Ob-La Da, Piggies). Jos karkeasti jakaa, niin toinen levy on hiukan raskaammin soitettua poppia, jopa rockia. Kappaleet on jälleen huideltu miten sattuu. Esim. Piggies Blackbirdin jälkeen on hirvittävä tyylirikko.

While My Guitar Gently Weepsissä on metallimaista kaihomieltä bluesin muodossa. Myös sooloja soittava Eric Clapton on jotenkin metalliin vaikuttanut, vaikkei tullutkaan kaikkien osalta ilolla vastaanotetuksi. Kappaleesta tulee muuten mieleen Topi Sorsakoski, joka Suomen maalla tuntuu metalli-ihmisiä aina miellyttävän. Eniten metallia on kuitenkin Helter Skelter, joka on ihan oikeaa heviä. Se alkaa niin jytäkästi, että voisi olla 20 vuotta myöhemminkin sävelletty. Kappale on raivoisa. Täytyy muistaa, että sillä on myös valitettava linkki Charles Mansoniin ja hänen ”Perheensä” tekemiin murhiin. Why Don’t We Do It in the Road on lähes southern rockia. Sanoista tulee mieleen Rival Sons. Samaa on haettavissa Yer Bluesista. Sen voisi Stevie Ray Vaughankin soittaa. Ettei olisi jopa soittanut. Myös Birthday on aika lähellä raskaampaa rockia.

Kyllä Beatlet metalliin vaikuttivat. Pelkästään Helter Skelterillä on ollut sen suuntaisia vaikutuksia. Albumi kuuluu tälle listalle juuri tuon kappaleen takia. Levykokonaisuutena tämä ei mielestäni ole niin hyvä. Julmetun kokoinen möhkäle, jota on vaikea sulattaa. Sen voi niellä kokonaisena, mutta paljon olisi voinut jättää poiskin. Tästä jää ähky.

Esimerkkibiisinä juuri tuo Helter Skelter. Sitähän on myös Mötley Crüe coveroinut.

https://www.youtube.com/watch?time_continue=34&v=kLWSQRNnGY8

https://open.spotify.com/album/03Qh833fEdVT30Pfs93ea6

Metallimusiikin olemus – 21. Suurempi kuin Jeesus

Maailman kuuluisin yhtye lienee The Beatles. Edelleen se sitä lienee, vaikka siitä on jo 47 vuotta kun bändi on viimeksi esiintynyt. Monelle nimet John Lennon, Paul McCartney, George Harrisson ja Ringo Starr ovat tuttuja.

Beatleseille ominaista olivat moniääniset lauluharmoniat. Tuolle ajalle hyvin merkittävää oli myös se, että bändi sävelsi suurimmaksi osaksi itse esittämänsä musiikin. Bändi myös onnistui siinä, missä harva tuon aikakauden bändi pysyi mukana. Se nimittäin pystyi siirtymään menestyneestä single-julkaisijasta menestyneeksi albumijulkaisijaksi musiikin myynnin kokiessa murrosta tuolla alueella.
Esimerkkialbumina on Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band (1967), joka on jo kahdeksas Beatles-albumi. Se jatkoi Revolver-albumin kokeellisempaa linjaa. Se on mailman tiettävästi ensimmäinen albumi, jossa kappaleiden välissä ei ole taukoa. Bändi halusi lähtökohtaisesti kuulostaa erilaiselta. Äänityksissä mikrofoneja tungettiin torvisoittimien sisään ja ties minne. Lauluja pyöräytettiin Leslie-kaapin kautta ja raitoja yhdisteltiin mielivaltaisesti. ”Painajaismaista aikaa”, kuten tuottaja George Martin äänityksiä kuvasi.

Kun kyseessä on musiikkikulttuurin kannalta näin merkittävä yhtye, on vaikutukset joka puolella nähtävissä. Metallin syntyyn juoni löytyy julkaisuajan psykedeliasta. Harrison oli tuonut musiikkiin vaikutteita intialaisesta musiikista. Intialaisiin tai ylipäätään itämaisiin äänimaisemiin sortuu lähes jokainen metallibändi jossain vaiheessa uraansa. Eikä se missään nimessä ole vääränlaista sortumista. Beatles vain oli rohkea ja lähti siihen suuntaan. Nimetkääpä proge-bändi, jolla ei ole itämaisissa tunnelmissa kulkevaa kappaletta.Tällä albumilla Within You Without You on tästä paras esimerkki. Good Morning Good Morning taas tuo riffittelyn ja soolot sillä tavoin esille, että kun ne yhdistää rumpuraitaan, saa aikaan kappaleen, jonka olisi voinut myös System of a Down säveltää.

Kansitaide ei varsinaisesti metallipuolelle mene, joskin näyttävyyttä tässäkin on haettu. Kanteen on kuvattu koko joukko merkittäviä henkilöitä. Ja kerrotaan nyt tuo usein kuultu tarina siitä, että myös Hitler oli alun perin suunnitelmissa laittaa kanteen. Hänet kuitenkin vedettiin viime hetkillä pois. Jopa Jeesus oli albumille toiveissa. Se ei kuitenkaan Lennonin Jeesus-vertauksen jälkeen ollut muiden mielestä järkevää. Näin ollen Jeesus sai pitää vapaapäivää, eikä joutunut kuvauksiin. Kansissa on sellainenkin omaperäisyys, että tällä albumilla kappaleiden sanat on kirjoitettu ensi kertaa maailmanhistoriassa näkyviin.

Albumi on minulle aika sekava kattaus, mutta ei se vastenmielinen kuunneltava ole. Psykedeelinen kuvaa oikein hyvin sitä. Esimerkkikappaleena laitamme ilmoille tuon Within You Without Youn, jolla George Harrison soittaa kaikki soittimet, sekä myös laulaa kappaleen.

https://www.youtube.com/watch?v=y__Zs3e6BdA

https://open.spotify.com/album/1PULmKbHeOqlkIwcDMNwD4

Kuva: Vintage.everyday

The Beatles: Eight Days a Week – The Touring Years

”By the end, it became quite complicated. But at the beginning, things were really simple.” -Paul McCartney

The Beatles: Eight Days a Week – The Touring Years on tuore Ron Howardin ohjaama ja osittain tuottama katsaus The Beatlesin uran vaiheisiin alkaen vuodesta 1962 eli Ringo Starrin liittymisestä yhtyeeseen. Pian bändi nousi Liverpoolin Cavern Clubilta Yhdysvaltojen stadioneille päättäen keikkauransa San Fransiscoon vuonna 1966.

Dokumentti on valmistettu edelleen elossa olevien Beatlesien (Paul McCartney & Starr) sekä edesmenneiden jäsenten leskien (John Lennon/Yoko Ono & George Harrison/Olivia Harrison) suostumuksella. Kun on kyse virallisesta Beatle-tuotteesta, myös laatu on huikea: arkistomateriaalin määrä yllättää alusta saakka ja sekaan ripotellut live-pätkät ovat paitsi kuvan-, myös äänenlaadultaan poikkeuksellisen herkullista materiaalia ollakseen viiden vuosikymmenen takaa.

The Beatlesin alku-uran käänteet opetettiin ainakin itselleni jo alakoulussa: Cavern Club, Hampurin seikkailut, fanihysterian käynnistyminen sekä Shea-stadionin keikka käydään läpi tässäkin filmissä. Historiankirjoituksessa se ei siis tarjoa suuria yllätyksiä, mutta nautinto tuleekin muualta. Itse nautin erityisesti bändin toiminnasta ryhmänä: yhtäkään päätöstä ei laitettu käytäntöön ennen kuin se oli hyväksytty kaikkien jäsenten toimesta. Samoin julkisuuden paineet pystyttiin jakamaan ryhmän kesken: ”meitä oli neljä, mutta Elvis jäi yksin” kuten Harrison elokuvassa toteaa.

Yhteistyön ytimessä oli kuitenkin bändi ja sen soitto. Vanhoista taltioinneista päivitetyt versiot esittelevät teräksisessä lyönnissä olleen yhtyeen legendaarisilla keikkalavoilla. Nuo vedot saavat entisestään lisää taikaa, kun niitä pohjustetaan hieman filmissä mainituilla teknisillä seikoilla: bändi käytti keikkapaikan omaa PA-laitteistoa (siis sitä, jolla esimerkiksi baseball-ottelussa kuulutetaan pelitapahtumia) sekä ”Voxin erityisesti varta varten rakentamia vahvistimia” joiden teho oli kokonaiset sata (100) wattia. Sen tehoisia vahvistimia näkee nykyään käytettävän harrastelukäytössäkin, mutta tuolloin ne olivat uusinta uutta ja myös riittämättömät tuon kokoluokan konsertteihin. Ringo selittääkin, kuinka hän ei kuullut isoimmilla keikoilla oikeastaan mitään vaan koetti pitää paketin kasassa katselemalla muiden jäsenten liikkeitä ja jalkojen polkemista selvittääkseen tempon.

Näin vuosikymmeniä Beatlesin jälkeen eläneenä heidän merkitystään on hankala käsittää. Yksi Eight Days a Weekin mieleenjäävistä hetkistä on, kun yhtyeen vuoden 1964 Yhdysvaltain kiertuetta käydään läpi. Tuolloin rotuerottelu oli maassa valloillaan ja bändin saapuessa Jacksonvilleen keikalle olivat yleisön paikat jaoteltu rodun mukaan. Bändi kieltäytyi esiintymästä, mikäli näin jatkettiin, joten järjestäjät päätyivät ”sekoittamaan” yleisön. Ringo Starr sanookin: ”We didn’t play to those people or that people – we just played to people.”

Vaikka The Beatles saavutti huumansa huipun keikkailevana yhtyeenä, olivat heidän taiteelliset tavoitteensa selkeästi studion puolella. Filmi tuo tämänkin selvästi esille ja on vallan mielenkiintoista nähdä (ja kuulla) nelikon sekä George Martinin studiotoimintaa. Sitä paitsi, tulihan heidän artistinen huippunsa keikkavuosien jälkeen 60-luvun loppupuolella: sekin käsitys vain vahvistuu tämän dokumentin myötä.

Varsinaisen elokuvan jälkeen nähtiin puolituntinen kooste legendaarisesta Shea Stadium-keikasta vuodelta 1965. Twist and Shoutilla käynnistynyt näytös nostatti ihokarvoja pystyyn ainakin omalla kohdallani: taika oli konkreettisesti koettavissa ennenkokemattomalla laadulla. Dizzy Miss Lizzyn kitarafillit, Ticket to Riden melodiat tai Ringon tulkitsema Act Naturally olivat vain yksittäisiä huippuhetkiä kokonaisuutena mahtavassa show’ssa, jota oli samassa elokuvateatterissa todistamassa myös koululuokallinen ala-asteen yläluokkalaisia.

Tänä syksynä on tullut muutenkin kuunneltua The Beatlesia jälleen pitkästä aikaa. Eight Days a Week – The Touring Yearsia voi suositella kaikille pop-musiikin ystäville: tuon ajan vaikutukset säkenöivät edelleen musiikkimaailmassa monissa muodoissa.

https://www.youtube.com/watch?v=0fFyZzqPDws

MUSA-TASTING IV: ”1001 ALBUMIA, JOTKA JOKAISEN ON KUULTAVA EDES KERRAN ELÄESSÄÄN” – B:LLä ALKAVIEN ARTISTIEN 10 PARASTA BIISIÄ

”1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” Robert Dimeryn toimittama musiikkikirja, josta B:llä alkavat artistit T on kahlannut läpi. Sieltä T:n mielestä 10 parasta biisiä kuunneltiin ja analysoitiin tuossa viikko takaperin.

Lista, jolta biisit on valittu:

B52s – B52s (1st Album)
Bad Brains – I Against I
Bad Company – Bad Company (1st Album)
Badly Drawn Boy – Hour of Bewilderbeast
Badu, Erykah – Mama’s Gun
Baez, Joan – Joan Baez (1960)
Baker, Anita – Rapture
Band – Band (2nd Album)
Band – Music from Big Pink
Banhart, Devendra – Rejoicing in the Hands
Barrett, Syd – Madcap Laughs
Basement Jaxx – Remedy
Basie, Count – Atomic Mr Basie
Bauhaus – Mask
Beach Boys – Pet Sounds
Beach Boys – Surf’s Up
Beach Boys – Today!
Beastie Boys – Ill Communication
Beastie Boys – Licensed to Ill
Beastie Boys – Paul’s Boutique
Beatles – A Hard Day’s Night
Beatles – Abbey Road
Beatles – Beatles [aka White Album]
Beatles – Revolver
Beatles – Rubber Soul
Beatles – Sgt Pepper’s Lonely Hearts Club Band
Beatles – With the…
Beau Brummels – Triangle
Beck – Guero
Beck – Odelay
Beck – Sea Change
Beck, Jeff – Truth
Bee Gees – Odessa
Bee Gees – Trafalgar
Bees – Sunshine Hit Me
Belle & Sebastian – If You’re Feeling Sinister
Belle & Sebastian – Tigermilk
Ben, Jorge – África Brasil
Beta Band – Heroes t Zeros
Beta Band – Hot Shots II
Big Black – Atomizer
Big Brother & the Holding Company – Cheap Thrills
Big Star – # 1 Record
Big Star – Third (aka Sister Lovers)
Birthday Party – Junkyard
Björk – Debut
Björk – Medúlla
Björk – Vespertine
Black Crowes – Shake Your Money Maker
Black Flag – Damaged
Black Sabbath – Black Sabbath (1st Album)
Black Sabbath – Paranoid
Black Sabbath – Vol 4
Black, Frank – Teenager of the Year
Blondie – Parallel Lines
Blood, Sweat & Tears – Blood, Sweat & Tears (2nd Album)
Blue Cheer – Vincebus Eruptum
Blue Nile – A Walk Across the Rooftops
Blur – Blur (1997)
Blur – Modern Life is Rubbish
Blur – Parklife
Bo Radleys – Giant Steps
Boards of Canada – Music Has the Right t Children
Bon Jovi – Slippery When Wet
Bonnie Prince Billy – I See a Darkness
Booker T & the MGs – Green Onions
Boston – Boston (1st Album)
Bowie, David – ‘Heroes’
Bowie, David – Aladdin Sane
Bowie, David – Hunky Dory
Bowie, David – Low
Bowie, David – Rise & Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars
Bowie, David – Station t Station
Bowie, David – Young Americans
Bragg, Billy – Talking with the Taxman About Poetry
Bragg, Billy & Wilc – Mermaid Avenue
Brel, Jacques – Olympia 64
Brown, James – Live at the Apoll (1963)
Brubeck, Dave – Time Out
Buckley, Jeff – Grace
Buckley, Tim – Goodbye & Hello
Buckley, Tim – Greetings from LA
Buckley, Tim – Happy Sad
Buena Vista Social Club – Buena Vista Social Club (1997)
Buffal Springfield – Again
Bukem, LTJ – Logical Progression
Burke, Solomon – Rock ‘n’ Soul
Burman, Rahul Dev – Shalimar (Soundtrack)
Burning Spear – Marcus Garvey
Bush, Kate – Dreaming, the
Bush, Kate – Hounds of Love
Bush, Kate – Sensual World
Butthole Surfers – Locust Abortion Technician
Buzzcocks – Another Music in a Different Kitchen
Byrds – Fifth Dimension
Byrds – Notorious Byrd Brothers
Byrds – Sweetheart of the Rodeo
Byrds, Mr Tambourine Man
Tasting-osallistujat:
T – Ausculton jäsen T, illan isäntä ja väsynyt henkilö.
A – Ausculton jäsen A, tänään Lieksasta käsin operoiva populäärimusiikin ystävä.
R – Muusikko ja musiikin kuluttaja laajalla skaalalla.

10/10. Jeff Buckley – Hallelujah. (Grace -1994)

Jeff Buckley oli tavallaan aikansa James Dean. Kolmikymppisenä kuolleen miehen Hallelujah-coverointi Leonard Cohenin satoja kertoja levytetystä kappaleesta nousi uuteen loistoon Shrek-elokuvan myötä. Äänen käyttö on kohtuullista.

https://www.youtube.com/watch?v=y8AWFf7EAc4

T: Tätä soitettiin joskus niin paljon, että meni vähän maku. Nyt se on taas osoittautunut aika hyväksi. Harvoin kuultuna maukas.

R: Hyvin on intensiivinen ja herkkä tämä Jeffin versio. Toimii erittäin hyvin mies ja kitara-meiningillä ja hyvä, ettei sitä muulla tavoin kasvatettu. Vaikka usein olen tämän kuullut, niin ei vielä ihan puhki kulunut korvien välissä. 8,8/10.

A: Heti alkuun todettava että hieman yllätyin että Tomi tähän ottautui. Biisi on toki itsellekin tuttu, mutta tämän Buckleyn version olen kuunnellut lähinnä ohimennen. Tämähän on melkeinpä Leonard Cohenin alkuperäistäkin intiimimpi ja vähempi säkeistöjen määrä on minusta ihan hyvä valinta. Hallelujah on aina ollut mystinen biisi, samalla niin pieni mutta toisaalta aika helkkarin iso.

T: Kyllä sanoista menee Cohenille aika paljon pisteitä. Tietysti sävellyksestäkin. Mutta käsittääkseni Leonard on itsekin pitänyt tätä Jeffin versiota aika kovana.

A: Nerokas se ekan säkeistön ”it goes like this / the fourth the fifth…”-kohta, kun se sävellys tosiaan menee niin. 8,6/10.

T: Gracella on aika kovat soundit. Tuossa biisissä on oikeastaan kaikki tarpeellinen. Se on outoa miten jostain Shrekistä se nousi noin kovaksi. Örkit halaa, kova juttu. 8,4/10.

Tasting-rating: 8,6/10

9/10. Bon Jovi – Livin’ on a Prayer. (Slippery When Wet -1986)

1986 on tapahtunut kyllä paljon. Ja varsinkin musiikin saralla. Tämä on jälleen niitä kappaleita, mistä kuulee Desmond Childin mukana olon. Kitarointi on parasta Samboraa ja lyriikkapuoli ilmentää oletetusti tuon ajan poliittista ilmapiiriä Yhdysvalloissa. Vaikka se onkin perinteisen tarinan sisään naamioitu.

https://www.youtube.com/watch?v=lDK9QqIzhwk

T: Onko atsolle tuttu? 😉

R: Talk Box rules.

T: Tuohon joudun sanomaan, että se on oikeastaan se ainut mistä en tässä tykkää. En tykkää kyllä E-pianostakaan. Eikä se johdu siitä, että juna on kouvolassa. Mutta bassottelu on aika Desmondia. Tässä on minusta hirvittävän paljon samaa kuin Hyvää ja Kaunista-biisissä. Kova kitarointi, kahden henkilön vaikea elämä ja lama-aikaa. Kolmas Nainen tuli vaan Suomen laman alkuun.

R: Tästä tulee jostain syystä mieleen kotomaisen Boycottin Gotta Rock.

A: Kiitos Tomi. Joskus aikoinaan kirjoitin EGA and the Boysin nettisivujen blogiin kokonaisen kirjoituksen tästä biisistä, mutta sitä sivustoa ei enää ole joten en voinut kopioida sitä tähän. Tässä on kaikki kohdallaan itselleni: teksti on samalla universaali ja samalla pienten ihmisten tarina, kitarointi skulaa (talk box & ikoninen soolo!), bassolinja pumputtaa mukavasti ja Jon Bon Jovi itse laulaa paremmin kuin koskaan. Säkeistön ja kertosäkeen välinen ”We’ve gotta hold on”-osio on mahtavan biisin huikein kohta. Yksinkertaisesti yksi maailmankaikkeuden parhaista biiseistä. Tämä oli pitkään minulla kaikkien aikojen parhaan biisin tittelissä kiinni ja kamppailee siitä edelleen, jos sellaisen listan erehtyy kokoamaan… 10/10.

T: Tässäkin eroamme. se ”we’ve gotta hold on”-kohta on liian jenkki ja ärsyttävin laini tässä biisissä.

R: Tässä huomaa sen eron, mikä on nuorella, vasta kuuluisuuteen päässeellä porukalla ja sitten sillä, joka on veivannut jo 10 – 20 vuotta. Reilu tekemisen meininki ja polleasti. Ja myöhemmin kuultavissa myös muissa Desmond Childin tuotannoissa.

T: Vaikka Bon Jovin biisit ovat edeleen melkein yhtä hyviä, niin se asenne kuuluu tässä läpi. 8,5/10.

A: Muistaakseni tuo on vielä niitä, mitkä on kirjoitettu Samboran äidin kellarissa. Liittyen tuohon asenteeseen ja meininkiin. Biisien tekeminen ja onnistuminen on ollut elämää suurempi prosessi.

R: Ja näillä janttereillahan oli ainakin heidän omien sanojensa mukaan tavoitteena se, että biisin pitää toimia pelkällä akkarilla ja laululla. Olin pahimmassa musiikinkulutusiässä, kun tuo lätty tuli pihalle. Sen verran vanha ja kulunut, että minulta vain 7,5/10.

Tasting-rating: 8,7/10

8/10. Blur – Song 2. (Blur -1997)

Blur tuli isosti läpi vuonna 1997, kun bändin nimeä kantava albumi ilmestyi. Edelleen monien yhteyksien kestohitti Song 2 kuulostaa tuoreelta. Song 2 oli kappaleen työnimi, mutta jäi elämään. Biisin videota pidetään useissa medioissa yhtenä parhaista musiikkivideoista.

https://www.youtube.com/watch?v=SSbBvKaM6sk

T: Kuinka moni on kuullut ensimmäisen lainin ”I’ve got a Headache?” kuitenkin lauletaan, että ”I got my head checked”?

A: Parasta tässä on tuo näkkileipäsoundilla soitettu riffi ja b-osan asenne (I’m feeling heavy metal!). Itselleni on ollut aina aivan sama mitä tässä lauletaan, vaikka tätä on tullut keikallakin esitettyä, niin en ole ikinä asiaa ajatellut sen enempää… Onneksi ei kestä kahta minuuttia pidempään, sillä tuo mökkälä alkaisi ottamaan päähän. Tässä se on kuitenkin ihan toimiva tehokeino. 8,9/10.

T: Samaa nuoruuden asennetta kuin äskeisessä. On muuten mahtava biisi soittaa, vaikkei osaisikaan.Distorted bass toimii usein.

R: 90-luku oli meikäläisen ruuhkavuodet eli kersaa pukkasi ja musa jäi hetkeksi hieman taka-alalle. Mutta silti: brittirock/pop 90-luvulta ei vaan ole koskaan oikein kolahtanut. Hieman punkahtava tausta ja siihen tuommoinen – hieman ei niin tosissaan laulu päälle. 70-luvun punkista ja sen asenteesta kovasti diganneelle ei mene… Ja olikohan tää Blur edes britti?????

A: Onhan nämä. Brittipopin kovinta aaltoa. Jännä huomio muuten tuo 70-luvun punk vs. tämä.

R: Jonkin verran tulee mieleen jopa nämä Kalifornian surffipunkkarit tuosta biisistä. Ja se ei välttämättä ole hyvä juttu. Basso seuraa kitaraa tai päinvastoin. Pointseja 5/10. Huomioikaa meikäläisen arvioissa se seikka, että sanoitukset ovat minulle hienoinen arvoitus eli en niitä juurikaan kuuntele / tulkitse.

T: Mittaa juuri sopivasti, ehkä jopa puoli minuuttia liikaa. 8,5/10.

Tasting-rating: 7,5/10

7/10. David Bowie – Starman. (The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars -1972)

Yksi musiikkimaailman suurista kummajaisista. Outo, honottava ääni ja vähintäänkin mystinen habitus. Over the Rainbowin jäljissä kulkeva kertosäe nosti kappaleen yhdeksi kaikkien aikojen parhaista singleistä.

https://www.youtube.com/watch?v=tRcPA7Fzebw

A: Bowien tuotanto odottaa haltuunottoa aikanaan, mutta tämä levy on tullut kuunneltua jo pariin kertaan. Brittiläistä eleganssia ja huolella tehtyä tavaraa. Yleistunnelman haikeuden sävy on kyllä kaunis…

T: Vaikkei tuo Bowie kovin kummoinen lauluääneltään ole, niin kyllä sillä on vaikuttavia sävellyksiä.

R: Kertsiin lähdön tidiit-ti-tit-ti-di on hieman koominen soundeineen, mutta muutoin hyvä pop-ralli. Davidin laulu menee tuolloin vielä hieman enemmän ylärekisterissä, mitä nämä 80-luvun lopun jälkeiset tuotokset. Tässäkin on omalla kohdalla hieman samaa vaivaa, mitä Bon Jovinkin biisissä, eli kuultu ehkä noin 100 kertaa liian monta kertaa.

A: Jos ja kun Bowieta tulee joskus kuunneltua, niin sieltä voi kyllä tuotannosta löytyä mielenkiintoisia juttuja.

T: Kosketinsoittajana on pakko tykätä näistä jousista tässä.

R: Tämän ajan Bowie-tallenteissa tykkään tuosta sähkökitarasoundista ja kuinka se tuodaan aika selkeästi esille, silloin kun on tarve.

A: Tässä on ylipäätään aika mukavan selkeä äänimaailma. 9,1/10.

T: Se on muuten jännä, ettei loppu mene revittelyksi. Kuitenkin vuosi -72, jolloin kaikkien biisien pitäis mennä.

R: Luureilla kuunnellen tuli tuosta intro-säkeistö siirtymässä aika jännä fiilis. Stereokuva vähän heilahti. Mutta jokaisen pitäisi osata tehdä biisiin loppu – fade out on niin OUT! PIsteitä kuitenkin 7,5/10.

T: Mulla ihan sama fiilis. Todella outo kun luureilla kuuntelen. 8,6/10.

Tasting-rating: 7,5/10

6/10. Black Sabbath – War Pigs. (Paranoid -1970)

Kappaleen piti aluksi olla nimeltään Walpurgis, joka on eräänlainen satanistien joulu. Se oli levy-yhtiön mielestä liian pahaa, ja kappale muuttui muotoon War Pigs, joka on eräänlainen julistus sotapropagandaa vastaan. Tämä on ihan ymmärrettävää Vietnamin sodan aikoina. Myös levyn nimi piti olla War Pigs, mutta Paranoidista tuli suurempi hitti ja levykin sai sen nimen.

https://www.youtube.com/watch?v=M4FuqVbwifk

T: Tässä biisissä ei ole fade out. Noiden sireenien jälkeen lähtevä haikkanapsuttelu on kyllä pikkusen progehtava biisiin lähtö. Kun kuitenkin pääasiassa olen proge-tyyppi, niin tässä on aika paljon sellaista pakottamatonta rytmittelyä. Ozzy Osborne on vähän ja vähän enemmänkin löysä, mutta kyllä se tässä menee.

R: Geezer Butlerilla on kitaristin mieli – sillä on melko lailla sellaiset kuviot, minkä tyyppiset tulee itsellekin mieleen basson varressa jammaillessa. Oikeastaan mielenkiintoista, että suuri osa nykyisen hyvinkin raskassoutuisen metallin tekijät pitävät Black Sabbatihia esikuvanaan. Harva vaan on ottanut onkeensa Black Sabbathin – minun mielestä – parhaita puolia eli mahottoman hyvin groovaavan svengin. Tätäkin on tullut jauhettua aikaslailla paljon, mutta tämä on kestänyt aikaa ja kuuntelukertoja. Myönnän: rakastan vanhaa Black Sabbath –matskua. Tony Iommi pystyy loihtimaan muistettavia riffejä/melodioita sortumatta liikaan kikkailuun.

T: Tätä on varmaan ollut aikoinaan mukava soittaa. Tämänkin bändin rytmiryhmä on nimittäin koko lailla pätevä. Faith No Moren versio on aika hyvä sekin. Nuorempana inhosin tätä kipaletta, mutta vanhempana osaa arvostaa tällaista alkukantaisuutta. Ja aina olen oikeastaan arvostanutkin kaikkia paitsi Ozzya.

A: Nehän räimäytti. Tässäkin on yleisfiiliksessä jotain siistiä. Erityismaininnat outro-soitannalle, Bill Wardin rumputyöskentelylle ja Ozzyn lauleskelulle joka tähän kyllä käy. Sabbathissa on kyllä kohtalaiset soittajat. 8,3/10.

R: Ozzyn nasaali laulanta ei varmasti kaikille osu – ei ihan satasella minullekaan, mutta siihen on tuon musan kyljessä jo tottunut.

T: Pakko kysyä, mitä tykkää R Black Sabbathin levyistä joilla laulaa Tony Martin? Mun mielestä nekin on Iommilta aika kovia sävellyksellisesti. 8,6/10 tällekin.

R: Tunnustan, etten ole niitä juurikaan kuunnellut, joten en pysty vakavasti arviota antamaan. Viimeisimmästä tykkäsin kyllä. Siis Black Sabbathin tuoreimmasta ja tod. näk. viimeiseksi jäävästä. 9,1/10.

Tasting-rating: 8,7/10

5/10. The Beatles – Blackbird. (The Beatles – 1968)

Kappale löytyy Beatlesin White Albumilta, vaikka oikeastaan on vain Paul McCartneyn soolosuoritus. John Lennon on kuitenkin tekijöihin merkitty. Tarina kertoo rotutaisteluista 60-luvun Ameriikoissa. Kuten Macca on itsekin sanonut, on inspiraatio lähtenyt Bachin sävellyksestä.

https://www.youtube.com/watch?v=BrxZhWCAuQw

R: Olen aina inhonnut clikkiä ja tuo vasempaan korvaan tunkeva naputtava – liekö stomppi vai mikä – ärsyttää suuresti. Beatles-laulelma, joka olisi saanut päättyä siihen ensimmäiseen kohtaan, jossa se vaikutti loppuvan. Lopussa ei ollut enää oikein mitään uutta tuotavaa tähän. Olikohan tämä ennen vai jälkeen, kun Paul McCartney kuoli ja korvattiin kaksoisolennolla?

T: Tää on ensimmäinen biisi, jonka olen kitaralla osannut jotenkin soittaa. (Enää en osaa…) Jostain syystä olen aina tästä tykännyt, vaikka Beatlesillä on runsaasti hyvin keskinkertaista materiaalia. Mutta niinhän se on nykyäänkin näillä TOP-artisteilla. Eli tässä on paljon legendaarisuus-pisteitä. Liian pitkä ainakin tuo videoversio, en tiedä onko se noin pitkä oikeasti. (2.18 alun perin.) 8,7/10.

R: Hyvin oli kuitenkin tunnistettavissa Beatles-kamaksi. Nippa nappa peittoaa Blurin: 6/10.

A: Allekirjoitan R:n toteamuksen ”klikistä”. Näppäilysäestkysestä olen aina tykännyt tässä biisissä ja rivistä ”you were only waiting for this moment to be free”. McCartneylla (ja John Lennonilla) oli jonkinmoinen käsitys laulumelodioille… 8,3/10.

Tasting-rating: 7,7/10

4/10. Joan Baez – El Preso Numero Nueve. (Joan Baez – 1960)

Poliittisten laulelmien kulta-aikana pinnalle noussut Joan Baez on nimestään huolimatta syntyperäinen USA:n kansalainen. Toki hiukan verta oli Meksikostakin, mutta eniten Englannista ja Skotlannista. El Preso Numero Nueve eli Vanki Numero Yhdeksän tulee sen verran autenttisesti, että synnyinseudun voisi suosiolla heittää Etelä-Amerikan puolelle.
Video on huono, mutta siinä on ”hiukan” lavapreesensiä.

https://www.youtube.com/watch?v=osunPKggwCQ

T: Meidän rumpali mittaa keikkojen kovuuden kylmien väreiden määrällä. En voi mitään, että aina menee kylmät väreet kun mennään tuonne ylärekisteriin.

R: Minulla oli takavuosina ystävä, jonka luona tuli riiausreissuilla vietettyä aikaa. Siellä tuli kuultua yliannostus tällaista työväenlaulutyyppistä materiaalia. Mentäessä laulussa ylärekisteriin, on kyllä
melkoisen kovaäänistä koilotusta. Anteeksi. Saman artistin Diamonds and Rust ja esittäjänä Judas Priest uppoaa huomattavasti paremmin. 4.9/10.

A: Jos joskus biisi pystyy välittämään tunnelman totaalisen vieraalla kielellä, niin silloin ollaan ytimessä. Ja Baezhan nyt on ensi kuulemalta heti jäätävän kova tulkitsija ja laulaja (”kohtalaisen” raju tosiaan tuo falsetti”.) Tekstikin on tiukka, mutta jää taustalle itselleni. 8,6/10.

T: Ilman minkäänlaista poliittista kantaa, tässä on jotain todella vaikuttavaa. Ei ole ihme, että tällä on porukka lähtenyt taistolaistouhuihin. minulle tämä oli todella huima veto. 9,6/10.

Tasting-rating: 7,7/10

3/10. Björk – Play Dead (Debut – 1993)

Debut-albumi ei nimestään huolimatta ole debyytti. Sen Islannin tunnetuimpiin kuuluva laulaja teki jo 11-vuotiaana. Ihan ei tavallista musiikkia ole nainen tehnyt, eikä suuri osa ole radiokamaa. Mutta ne parhaat kappaleet ovatkin sitten aika huikeita. Tämä kappale on tehty yhdessä David Arnoldin kanssa, jolla on meriittejä esimerkiksi Bond-musiikeista välillä 1997-2008.

https://www.youtube.com/watch?v=vMdIxPnM5hA

T: Björkin tapa laulaa vaatii vähän enemmän totuttelua kuin näiden edellisten. Mutta onhan se hullu äänenkäyttäjä. Mieletön tuo bassolinja taustalla.

R: Kun musa on about kuunneltavaa ja artisti selkeästi tunnistettavissa, on se aina plussaa. Tässä ambient-tausta kohtaa persoonallisen tulkitsijan. Edelliseen verrattuna tässä laulajan siirtyessä ylärekisteriin kuuntelunautinto paranee. Prkl….n fade ou……….

A: Nyt tuli ensimmäinen joka ei ollut alkuunkaan tuttu entuudestaan. Itse ei tosiaan ole Björkiä tullut kuunneltua juuri yhtään, ja tämä oli ehkä vähän liian hämyinen ja utuinen minulle, ei saa kerta kuulemalla oikein kiinni. Bassolinjan merkitsin itsellekin muistiin, että ansaitsee erityismaininnan. 7,4/10.

T: Kiipparina tulee aika paljon tällaisia juttuja kuunneltua, missä jouset tai kosketinsoundit tuovat oikeasti jotain oleellista kappaleisiin. 9,7/10.

R: Minulle tuo Björkin laulu(ääni) on hänen musansa parasta antia. Olikohan se kertsi vai mikä tämä osuus, missä noustiin vähän korkeammalle. Se toimi todella hyvin niin laulun kuin myös sen bassolinjan osalta. Biisistä jäi hyvä fiilis. 9,1/10.

Tasting-rating: 8,7/10

2/10. The Beatles – Eleanor Rigby (Revolver – 1966)

Jälleen Paul McCartney on sävellystyössä elementissään. Kappaleen tekee kuitenkin tunnetuksi jouset, jotka ovat George Martinin säveltämät. Kappale on saanut Grammy-palkinnon ja siitä on olemassa sellainenkin erikoisuus kuin video vuodelta 1966.

https://www.youtube.com/watch?v=51UH_u7WxCo

T: Jouset jumalauta. Marttiinin Jori on ollut nerolla päällä.

R: Vaikka en niin kauheasti pidä Maccan laulusoundista tämän tyyppisissä zibaleissa, niin onhan tämä biisinä erittäin hyvä. Jouset toimivat hyvin. Tosin arri olisi pitänyt antaa Otto Donnerin tehtäväksi, niin olisi päästy vielä hieman vähäelkeisempään toteutukseen kuten Dave Lindholmin Ainolla.

A: Jonkinlainen tunnelma tuossa biisissä heti ensimmäisestä nuotista alkaen. George Martinin jousethan tuossa on se juttu kyllä. Jotenkin Eleanor Rigby on aina ollut ahdistava biisi, mutta onhan tuossa tekstissäkin aikamoinen idea nyt kun sitä luki. Eleanor Rigby kerää häiden jälkeen riisit kirkon portailta ja sitten kun hän kuolee, niin hautajaisiin ei tule ketään… Vähäelkeisempi olisi saattanut ehkä toimiakin.

R: Pitäisköhän sitä vanhoilla päivillä vielä ruveta keskittymään noihin sanoituksiinkin? Sitä kun ei edes taustalauluja vedä, niin ei nuo sanoitukset ole koskaan olleet niin läheisiä.

T: Nykyään siinä on myös se, ettei ehdi lukemaan niitä sanoja. Junnuna pysty kattoo niitä levyn kansista. Nyt koira syö toista kättä ja tyttö toista. 9,7/10.

R: Ja kun pääset tähän ikään, niin siitä cd-paperista et kykene sitä lukemaankaan. Pisteitä 8,9/10. (Maccan laulu verottaa).

A: Ehkä aavistuksen levoton kuitenkin se jousisovitus, vaikka komea onkin. 8,7/10. On tämä tänään parempi kuin Hallelujah.

Tasting-rating: 9,1/10

1/10. David Bowie – Life On Mars? (Hunky Dory – 1971)

Rick Wakeman koskettelee pääasiassa Yes-yhtyeessä, mutta on tuonut tälle kappaleelle maagiset pianotiluttelut. Huikea jousisovitus ja Bowien hulluuden rajamailla häilyvä ääni tekevät kappaleesta erinomaisen muistettavan pätkän. Myös sanoituspuoli on kohtuullisen kummallinen.

https://www.youtube.com/watch?v=v–IqqusnNQ

T: Nyt pitää sanoa, että se taitaa olla sanat, jotka tämän tuonne kärkeen nostaa. No ok, ne jouset tulevat tässäkin kuin parhaimmissa Bond-biiseissä.

R: Pianon kannattelema biisi. Tässäkin kitarasoolot/välisoitot mukavan erottuvat. Erityisesti jäin kuuntelemaan virvelissä käytettyä viivettä (tuskin oli soitettu??). Lopun jouset oli hyvä päätös.

A: Bowien tuotannosta tuli jo aiemmin mainittua. Jouset ovat tässäkin mainiot sekä tuo pienoinen sähkökitaraliidi. Pitäisi kuunnella pari kertaa lisää että sanoitus aukeaisi, sillä tätä ei ole liiemmin tullut kuunneltua. Kertosäkeen melodia voisi olla rahtusen parempikin ehkä… Yleissoundi on kuitenkin 70-lukulaisen selkeä tässäkin.

T: Tämä on aika jännästi pianoteltu. Nyt vasta tajusin tuon loppupuolen huilupätkän tuolla. Aika outo välisoitto. 9,9/10.

A: Hyvin soiteltu kokonaisuudessan. 8,6/10.

R: Ja tätäkin on tullut jauhettua levylautasella sen verran, että on jo hieman kulunut. Tasan 8/10.

Tasting-rating: 8,8/10

Raadin TOP-lista:
1. The Beatles – Eleanor Rigby 9,1
2. David Bowie – Life on Mars? 8,8
3. Björk – Play Dead 8,7
4. Black Sabbath – War Pigs 8,7
5. Bon Jovi – Livin’ On a Prayer 8,7
6. Jeff Buckley – Hallelujah 8,6
7. David Bowie – Starman 8,4
8. Joan Baez – El Preso Numero Nueve 7,7
9. The Beatles – Blackbird 7,7
10. Blur – Song 2 7,5