MUSA-TASTING VIII: ”1001 ALBUMIA, JOTKA JOKAISEN ON KUULTAVA EDES KERRAN ELÄESSÄÄN” – D:LLä ALKAVIEN ARTISTIEN 10 PARASTA BIISIÄ

”1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” Robert Dimeryn toimittama musiikkikirja, josta D:llä alkavat artistit T on kahlannut läpi. Sieltä T:n mielestä 10 parasta biisiä kuunneltiin ja analysoitiin.

Lista, jolta biisit on valittu:
Daft Punk – Homework
Damned – Machine Gun Etiquette
Dandy Warhols – Dandy Warhols Come down(1997)
Darkness – Permission t Land
Davis, Miles – Birth of the Cool
Davis, Miles – Bitches Brew
Davis, Miles – In a Silent Way
Davis, Miles – Kind of Blue
De La Soul – 3 Feet High & Rising
Dead Kennedys – Fresh Fruit for Rotting Vegetables
Death in Vegas – Contin Sessions
Deee Lite – World Clique
Deep Purple – In Rock
Deep Purple – Machine Head
Deep Purple – Made in Japan
Deerhunter – Halcyon Digest
Def Leppard – Hysteria
Def Leppard – Pyromania
Depeche Mode – Music for the Masses
Depeche Mode – Violator
Derek & the Dominos – Layla & Other Assorted Love Songs
Destiny’s Child – Survivor
Dev – Q: Are We Not Men? A: We Are Devo
Dexys Midnight Runners – Don’t Stand Me Down
Dexys Midnight Runners – Searching for the Young Soul Rebels
Dexys Midnight Runners – To Rye Ay
Dictators – Go Girl Crazy!
Digital Underground – Sex Packets
Dinosaur Jr – Bug
Dinosaur Jr – You’re Living All Over Me
Dion – Born t Be With You
Dire Straits – Brothers in Arms
Dire Straits – Dire Straits (1st Album)
Dirty Projectors – Bitte Orca
Disposable Heroes of Hiphoprisy – Hypocrisy is the Greatest Luxury
Divine Comedy – A Short Album About Love
Divine Comedy – Casanova
Dizzee Rascal – Boy in da Corner
DJ Shadow – Endtroducing
Domino, Fats – This is Fats
Donovan – Sunshine Superman
Doors – Doors (1st Album)
Doors – LA Woman
Doors – Morrison Hotel
Doves – Last Broadcast
Doves – Lost Souls
Dr Dre – Chronic, the
Dr John – Gris Gris
Dr Octagon – Dr Octagonecologyst
Drake, Nick – Bryter Layter
Drake, Nick – Five Leaves Left
Drake, Nick – Pink Moon
Drive Like Jehu – Yank Crime
Drive-By Truckers – Southern Rock Opera
Duran Duran – Rio
Dury, Ian – New Boots & Panties!!
Dylan, Bob – Blonde on Blonde
Dylan, Bob – Blood on the Tracks
Dylan, Bob – Bootleg Series Vol 4: Live 1966 [rec: 1966 at Free Trade Hall, Manchester]
Dylan, Bob – Bringing it All Back Home
Dylan, Bob – Freewheelin’…
Dylan, Bob – Highway 61 Revisited
Dylan, Bob – Time Out of Mind

Tasting-osallistujat:
T – Ausculton jäsen T, illan isäntä, parinkymmenen kahvin voimalla junaliikenteessä.
A – Ausculton jäsen A, Pearl Jamin maailmassa tämän päivän seikkaillut.
Y – Ausculton jäsen Yyte, nautiskelee illasta hyvän glögin voimalla.
TO – Viimeisen viikon aikana olen nähnyt livenä Haloo Helsingin ja Soilworkin. Pidin jälkimmäisestä. Ja risottoa on lautasella.
E – Kaiken ytimessä Pankakoskella.
SPy – KAo vasemmalla silmällä Kontista. Toinen silmä on kiinni.

10./10. Depeche Mode – Personal Jesus (Violator 1989)

Tämä kuuluu siihen pelottavaan 80-luvun lopun syntikkamusiikkiaaltoon, jossa tunnelma ei välttämättä ollut aina niin iloinen. Nykyään kappale lienee tunnetumpi tai ainakin soitetumpi Marilyn Mansonin tai Johnny Cashin versioina, mutta kyllä se alkuperäisenäkin toimii oikein hyvin. Kappale on monella TOP-listalla viihtynyt pitkäänkin.
Se muuten on inspiraationsa saanut Priscilla Presleyn kirjasta.

https://www.youtube.com/watch?v=u1xrNaTO1bI

https://open.spotify.com/track/2wUlYDGGXlSvm2NkGj0Qio

Y: Soundit tuli korviin kyllä tanakasti, mutta jäin odottamaan tapahtuisikin jotain kliimaksia alkukompin jumputuksen jälkeen – mutta ei, lukuun ottamatta pieniä helistelyitä siellä sun täällä.

TO: Pyörii ja pyörii vain, tulee mieleen 90-luvun putkitelkkari, josta MTV soi vaimeasti. Ei oikein lähde, biisi on odotellut kertosäettä pitkään, 27 vuotta.

E: Tunnelmasta tuli kummasti Sielun veljet mieleen, tuommoista mystistä huttua.

T: Minä näistä vähän pahoista syntikkabiiseistä tykkään aina, vaikkei bändi muuten olekaan ihan suosikki.

A: Tunnelma ja äänimaisema aivan toimiva. Kertsiä tai muuta nostatusta se ehkä olisi kaivannut.

Y: Juuri sitä odotellessa oli pakko kuunnella loppuun asti

SPy: Gahanin soundi täysin uniikki. Tämän ei kuulu lähteäkään mihinkään kliimaksiin, vaan tämä biisi on nimenomaan sen kliimaksin tavottelua. Kuuluis pimeään klubiin, jossa ei sääntöjä.

T: kyllä tässä vahva diskohämyfiilis on. Vähän liian kovassa humalassa.

T: 8,48
A: 7,75
Yyte: 7,3
TO: 7,23
SPy: 9
E: 8
Tasting-rating: 7,96/10

9./10. Bob Dylan – Like A Rolling Stone (1965, Highway 61 Revisited)

Tämä on tainnut olla jo useammassa tastingissäkin… Monessa listauksessa maailman parhaaksi pop-kappaleeksi nimetty biisi. Tällä Dylan rikkoi kappaleiden ”kolmen minuutin”-standardin, sillä kappale kestää yli 6min. Mielenkiintoista siinä on myös se, että laulu ja soitto ovat eri lailla jaollisia. Soitto menee neljään ja laulu kolmeen. Sitä ei ole helppoa tehdä, vaikka yrittäisi. Laulu on klassikko. Siitä tekee klassikon myös sanat ja se, että Dylan itse esittää sen joka kerta hyvin eri tavalla.

https://www.youtube.com/watch?v=IwOfCgkyEj0

https://open.spotify.com/track/3AhXZa8sUQht0UEdBJgpGc

Y: Mike Bloomfield, Al Kooper & Co takaavat kyllä sen, että kappale rullaa ja svengi toimii. Teoksena yksi Robertin parhaimmistoa, mutta tuo nasaali (josta en vaan pidä) pudottaa hieman pojoja.

T: En minä oikein tiedä, mikä tässä niin hyvää on. Kun sitä alkaa erittelemään, niin ei se niin kummoinen ole, mutta kokonaisuutena se kyllä toimii.

SPy: Klassikkojen klassikko, mutta parhaimmillaan livenä. Itse soitettuna toimii, ollaan joskus vedetty yli 10 min.

A: Tämä vain paranee kuuntelu kuuntelulta. ”How does it feel” on aika moni lauluntekijä sittemmin pohtinut. Urkufilli mausteeksi syntyi muistaakseni aika spontaanisti ja bändi soi mukavan kuusikymmenlukulaisesti. Tekstiä en jaksa sen enempi eritellä, se on oman esseensä aihe…

TO: Poppia parhaimmillaan, legendaarinen. Loilottelisin mielelläni mukana jossain kesäisessä ulkoilmatapahtumassa. Pitkä biisi tuohon aikaan. Tarinaa kuitenkin sen verran, että menisi vaikka yksi säkeistö lisää.

E: Aluksi tuntui mitäänsanomattomalta rämpyttelyltä, mutta jossain kolmen minuutin tienoilla hommaan pääsi sisään. Vaikka eipä kyllä sittenkään kummempia tunteita herättänyt. Laulutyyli on ärsyttävä.

SPy: Tästä levyversiosta uupuu se groove, mutta se on päässä siihen pääteltävissä

A: Muistan että Dylanin laulutyyli ärsytti suunnilleen 14-vuotiaana. Jostain syystä se ei ota enää päähän yhtään.

Y: Mulla se ottaa vieläkin, liki 50 vuoden jälkeenkin

E: ”Halusin muusikoksi, kun kasvan aikuiseksi, sitten tajusin ettei voi olla molempia.”

T: 8,66
A: 9,4
Yyte: 8,12
TO: 8,45
SPy: 8,3
E: 6
Tasting-rating: 8,16/10

8./10. The Darkness – Get Your Hands Off My Woman (2003, Permission to Land)

Darkness tuuppasi Queenin jalanjäljille vauhdilla tuolloin 2000-luvun alussa. Justin Hawkinsilla meni sitten välillä niinkin kovaa, että muu bändi pisti miehen vieroitukseen. Debyyttilevy oli kaikesta huolimatta hienoa rokkia, eikä laulajan ääniala sitä todellakaan pahenna. Porukkahan oli lämppäämässä Gunnareitakin männäkesänä Hämeenlinnassa ja hyvin veti, vaikka keikan näinkin noin puolen kilometrin päästä.
Tämä kipale jotenkin iskee roisilla sanoituksella ja sellaisella darknessmaisella röyhkeydellä.

https://www.youtube.com/watch?v=hI9eVW4cTR8

https://open.spotify.com/track/0a8pD243dhPtQkWvpAQpt7

A: Bändinä hyvä nosto! Permission to Land on mainio levy, jolta tämä ei kyllä kärkikahinoihin omalta osalta ihan nouse. Biisinä vähän möykky ja melodia poukkoilee vähän liikaa. Hyvä röyhkeys kuitenkin. Kuunneltiin tätä biisiä joskus lukion kahvilassa.

Y: Minulle tuli taasen alkutahdeista ja Queenin sijasta viime viikon teemabändini, Uriah Heep mieleen. Soitanta sinänsä väkevää ja tanakkaa, mutta kyllähän solisti, jos nyt sallitte vertauksen, Byronin pojalle häviää reilun numeroin ja hieman liikaa teatraalisuuden yrittelyä minun korvilleni.

SPy: Keskinkertanen encore-biisi. Mutta kun on vaan encore-biisi, niin sillä ei maailman musiikkihistoriassa ole sen tanakampaa osaa. Hawkinsin laulutyyli ärsyttää ja ihastuttaa.

T: Ennenkin on täällä tullut ilmi, että minunn maku menee yleensä hyvin ääripäissä. Pirullista progea tai runttaavaa ja suoraa paahtoa

TO: Ei, ei vain meikäläiselle uppoa. Jotenkin tämä ”röyhkeä” kiekuminen ei osu meikäläisen makuun yhtään. Kaikki muu jääkin sitten sen varjoon.

A: Kyllä Darknessia voisi Kerubiin mennä katsomaan, mutta itseäni ei harmittaisi, jos eivät tätä soittaisi. Toisaalta toimii keikalla varmaan aika lailla hyvin.

E: Hyvin rokkaa, tosin lytätty radiosoundi latistaa menon. Ja ihan selvästi tästä puuttuu koskettimet, kuulin kyllä mielessäni Hammondin ja Mellotronin.

T: 8,67
A: 8
Yyte: 7,67
TO: 6
SPy: 7,5
E: 7
Tasting-rating: 7,47/10

7./10. Deep Purple – Speed King (1970, In Rock)

Ensimmäinen Ian Gillanin kirjoittama Deep Purple-kappale. Gillan on itsekin myöntänyt, että suurin osa sanoista on pöllitty sen ajan rokkareilta, kuten Chuck Berryltä ja Little Richardilta. Sepä ei mitään haittaa, vaan veto esittää koko bändin kyvykkyyden kuitenkin ulospäin aika yksinkertaisella tavalla.

https://www.youtube.com/watch?v=j5B3VIJxG5k

https://open.spotify.com/track/7L1GZDz4fGQGkpXpGaLV55

SPy: Mjaaaaaa. Jostain syystä en oo koskaan jaksanut Purpleen oikein innostua. Kyseinen biisi kuitenkin varsin mukavaa iloittelua ja ollut varmaan tuohon aikaan aika täräkkä veto sekä levytyksenä että livenä.

Y: Tämähän oli se Purple kokoonpano, jonka ainakin minä tunnustan siksi oikeaksi. Tässäkin kappaleessa kosketinvelho Jon Lord on elementissään. Speed King ei kuitenkaan saa minua täysin hurmoksiin. Purplella on parempiakin kappaleita.

A: Purplea on tullut liian vähän kuunneltua. Tänään olisin tullut toimeen tämän kanssa ilman preludiakin. Riffittely rouhii kaikilta osin makiasti ja Gillankin on ”ihan” uskottava.

T: Purplella on parempiakin kappaleita, mutta tässä nostalgia nostaa pisteitä. Tämä on ensimmäinen bändin kappale Smoke on the Waterin jälkeen, jonka olen bändiltä kuullut.

SPy: Soolot on kyllä mainiot. Mutta ne ovat vain sooloja.

E: Onkohan biisi nimetty basaripedaalin mukaan? Alkuhämyilyä olisi kuunnellut pidempäänkin, mutta tuo 8-osapaahto on aika lailla hohhoijaa-osastoa. Ihan rokkaava biisi, mutta ei oikein sytytä.

TO: No nyt oli sitä syntikkaa sitten. Biisistä en saanut oikein kiinni. Riffiä ja menoa, mutta kliimaksi puuttui.

E: Pakko saivarrella: urku ei ole syntikka.

T: 8,75
A: 8,4
Yyte: 8,78
TO: 7,8
SPy: 8
E: 7
Tasting-rating: 8,12/10

6./10. Nick Drake – One of These Things First (1971, Bryter Layter)

Nick Drake kuuluu jokaisen akustista soittavan lukionörtin ottaa haltuun, jossain vaiheessa elämäänsä. Äärimmäisen taitavaa soitantaa, muttei millään lailla pröystäillen. Masentuneen mielen ja miehen musiikkia, joskin aivan tajuttoman kauniina ja dynaamisina sävellyksinä. Bryter Layter-albumia on pidetty yhtenä parhaista Brittialbumeista ikinä. Sadan joukossa se on ollut ainakin parilla listalla. Se on kova suoritus, kun miettii, millaisia albumeita saarilta on tullut.

https://www.youtube.com/watch?v=9aCxv9Curo4

https://open.spotify.com/track/24M81fKyhTWBuYzczQMkOp

A: Oikein miellyttävä oli tämä. Mitenkähän olen välttynyt kuuntelemasta tarkemmin? Mitään ei ole liikaa eikä liian vähän, ainakaan tässä mielentilassa kuunneltuna.

SPy: Miehen tarina on paljon surullisempi kuin kyseinen biisi. Jim Morrisoniin verrattava persoona folkin saralla. Täydellinen laulusoundi. Biisi ei omasta mielestä parasta Nickiä.

E: Mukavan melodista, kyllähän moista kuuntelee ihan huvikseen.

T: Tässä on hemmetin hienot bassolinjat.

TO: Lounge-musiikkia. Positiivinen poljento, vaikka masentunut hahmo on ollut hän. Wikin mukaan teki itsemurhan vahingossa, sattuuhan sitä. Kappaleessa ei häiritse mikään.

Y: Pikkunättiä soittelua ja lauleskelua, hieman tasapaksua melankoliaa, jotta jaksaisin suuremmin hihkua. Tuli mieleen trubaduuri oluttuvalla.

SPy: Nick oli taitava laulamaan konsonantteja. Ei muuten kuollut 27v kuten usein sanotaan, vaan 26v.

T: 9,46
A: 8,75
Yyte: 7,5
TO: 8,48
SPy: 9
E: 8
Tasting-rating: 8,53/10


5./10. The Doors – Alabama Song (Whiskey Bar) (1967, The Doors)

Veljeni halusi jostain ihmeen syystä ala-asteikäisenä Doorsin kokoelmalevyn joululahjaksi. Ja sai sen. Kyllä sitä sitten kuunneltiin ihan porukassa, joten kaikki kärkibiisit ovat jääneet melko selkeinäkin mieleen. Eikä musiikissa mitään vikaa ole muutenkaan.

Alabama Song ei ole Doorsin alkuperäinen kappale, vaan vanha Bertolt Brecht & Kurt Weill-biisi jo vuodelta 1925. Doors soitteleepi sen vähän eri melodialla ja myös sanoja on osittain käännelty eri suuntiin. Hyvin bändin musiikin oloinen kappale nimeä ja sanoitusta myöten.

https://www.youtube.com/watch?v=pQJFWhn1R_w

https://open.spotify.com/track/0JNZGIavoUrdup1NsgJOQs

T: Tämä on mulle sellainen 60-luvun versio tuosta Personal Jesuksesta. Tässä on jotain David Lynchiä. Kieroa.

Spy: Levyn halusin tv-mainoksen perusteella. Siinä Morrison heittäytyi kyljelleen kesken keikan ja se näytti erittäin coolilta ehkä noin 12-vuotiaalle. Tietysti Break on Through oli myös erittäin kova biisi siihen aikaan. Alabama Song on kyllä hieno juomalaulu ja soi Doorsin soittamana varsin mukavasti. Kokoonpano tuki just tällasta biisiä.

Y: Elvis teki tangon ja Doors humpan… Toki orkesteri tekee senkin taidolla ja pieteetillä. Herää kuitenkin kysymys, että miksi?

E: Olipas omituista. Vuorotellen pahaenteinen hämy ja iloinen rallatus? Eipähän siinä.

TO: No mentiin sivupoluille ja reippaasti. Tunnelmasta tuli mieleen joulumarkkinat ja Keski-Euroopan mäkiviikon torijuhlat, tai ehkä Octoberfest. Ei uponnut, todella omituinen kipale.

A; Happoisempaa Doorsia. Häiriintyneisyyden aste on kuitenkin sellainen, että kyllä tätä kuuntelee. Tarttuvuudesta en sitten tiedä.

T: 9,47
A: 7,8
Yyte: 6,7
TO: 6,96
SPy: 8,8
E: 6
Tasting-rating: 7,62/10

4./10. Nick Drake – Way To Blue (1969, Five Leaves Left)

Jo debyyttialbumi oli Draken pojalta kovaa tavaraa. Nick opiskeli Cambridgessa ja työsti albumia vähän salassa muilta. Siitä tuli hyvä, mutta se ei kuitenkaan saavuttanut sellaista suosiota kuin Nick olisi halunnut. Hän halusi olla maailman paras kitaristi, vaikkakin vähän erikoisella folkin saralla.

Eihän Way to Blue ihan nolo viritelmä ole. Debyyttialbumin kappaleeksi melko kova.

https://www.youtube.com/watch?v=S40DdlD9JxI

https://open.spotify.com/track/1tAcmtsjKC0PTJK6LAkJx5

T: Tässä on koko lailla mielettömät soinnut. Virsimäinen kappale.

Y: Olipas tummasävyinen kappale, tasainen melodia, jota jouset hempeästi taustalla myötäilee. Yksi kuuntelukerta ei riitä löytämään kaikkia nyansseja.

SPy: No tuota. Sopis hyvässä mielessä vaikka hautajaisiin.

TO: Tuli mieleen jostain Dave Lindholm kirkossa. Hienot soinnut ja kaihoisa tunnelma.

E: Nätti biisi, elokuvamainen sävellys ja sovitus. Periaatteessa simppeli, mutta ei sitten oikeastaan.

A: Laadukasta, muttei tänään iskenyt itselleni niin terävästi kuin edeltävä Drake. Päivän fiilikseen tämä oli hieman liian tahmea.

T: Ei tuollaista ehkä ihan valoisimmissa tunnelmissa sävelletä.

SPy: Silloin kun biisissä on suru, ilo ja toivo sellaisessa muodossa, ettei sitä voi eritellä, niin silloin on biisintekijä onnistunut.

T: 9,55
A: 8
Yyte: 8,56
TO: 8,83
SPy: 9,7
E: 8
Tasting-rating: 8,77/10

3./10. Dire Straits – Sultans of Swing (1978, Dire Straits)

Taannoin kysyin jäsen A:lta, että onko Sultans of Swing kympin biisi. Kyllä me kumpikin se aika korkealle nostettiin. Ilmestyessään se nousi Briteissä sinkkulistan kasiksi. Sointukierroista ja kaikesta muusta voisi jutella vaikka miten, mutta lopun sooloahan tässä aina odotetaan.

https://www.youtube.com/watch?v=h0ffIJ7ZO4U

https://open.spotify.com/track/3LTMnFa0hhwisyq6ILahyj

Y: Kun kuulin tätä eka kerran Torniossa, piti kuunnella heti perään muutamaan kertaan uudelleen. Tuo Markin kitarointi oli jotain uutta ja niin persoonallista, sekä koko orkesterin työskentelyä helppoa, mutta tarkkaa ja täsmällistä. Alchemyn 11-minuuttinen versio olisi ollut jo tasoa uskomaton.

SPy: Joskus mietin, että onko hävettävää fanittaa tätä biisiä. On jokaiselta kantilta napakymppi. Eniten tykkään tässä biisissä laulun ja kitaran vuoropuhelusta melkein koko biisin alusta loppuun. Ajassa 4,15 on biisin paras kohta, joka kestää noin viis sekuntia ja muuttaa hetkellisesti biisin luonnetta. Spotify kertoo, että Knopfler fanitti Djangoa kitaristina, eikä tuo kyllä ihme ole.

A: Tässä on nyt sellainen aspekti, että ilman tätä kappaletta tuskin kuuntelisin ja soittelisin likimainkaan samalla tavalla kuin nykyään teen. Ja kun nyt Lieksassa olen, niin istun samassa huoneessa kuin jossa tuon laulun aikoinaan ensimmäistä kertaa kuulin ja sitten myöhemmin koetin opetella soittamaan. Maagista. Tämä on täyden kympin biisi. Teksti kertoo siitä miltä biisi kuulostaa. Jos tästä irrottaa Knopflerin laulun itsenäiseksi (sekin löytyy Youtubesta), niin ei sitä jaksa kauaa kuunnella. Yhdessä bändin kanssa kuitenkin tapahtuu taika. Kaikki kitarafillit on tullut opeteltua itsekin nuotista nuottiin joskus. Vähän sama kuin ”Like a Rolling Stonen” kanssa. Paranee vain, vaikka tämän on kuullut satoja kertoja vuosien saatossa.

SPy: Ei varmaan olisi mikään hitti ilman tuota perusriffiä

TO: D-molliswingiä. Kitarointia kuuntelee mielellään, Knopfler tekee sen hienosti. Tuumin että onko tämä hiukan liiankin tuttu biisi, että sitä voisi fanittaa.

E: Yleisesti ottaen en ole mikään suuri Knopflerin kitaransoiton ystävä, mutta tämä toimii kyllä. Onhan tuossakin sitä turhaa räpellystä joissain paikoin, mutta ei niin paljon kuin yleensä. Rokkaa kyllä.

T: 9,64
A: 10
Yyte: 9,32
TO: 9,1
SPy: 9,7
E: 9
Tasting-rating: 9,46/10


2./10. The Doors – Break On Through (To The Otherside) (1967, The Doors)

Vaikka kappale on yksi yhtyeen tunnetuimpia, ei se singlenä ilmestyessään ollut ihan niin kova hitti kuin olisi odottanut. USA:n sinkkulistalla se saavutti ”vain” sijan 125. Menevän teoksen teeman uskottiin liikkuvan hyvin vahvasti huumeiden aihepiirissä. Viittauksien takia joitain lauseita jopa muokattiin radioversioista kiltimpään suuntaan. Voisi kuitenkin sanoa, että debyyttialbumeiden avauskappaleiden listalla tämä on aika kärkeä.

https://www.youtube.com/watch?v=-r679Hhs9Zs

https://open.spotify.com/track/6ToM0uwxtPKo9CMpbPGYvM

SPy: Uuuujea!

T: Onhan tämä, piru vie, vaarallinen kappale!

A: On varmasti ollut aikanaan pahan kuuloinen biisi, kun vieläkin on uhkaava sävy. Häiriintynyt kitara on pikkuisen liian pinnassa miksauksessa, mutta soi uljaasti kuten urutkin tietty.

SPy: Täyttä fiilistä koko biisi. Jimin röyhkeä laulu ja muut.

Y: Jep, jo tuli sitä oikeaa Doorsia (eikä Mosquitoa). Jos äsken kehuin Lordia, nyt on pakko nostaa Manzarek. Onhan äijä tiukassa vedossa, kuin myös koko poppoo – toinen toistaan tsempaten. Saumatonta yhteistyötä. Tämä näin svengaava
hirvi juoksee kyllä jahtaajiltaan karkuun ja kovaa.

TO: Joku tuumi äsken, että ihan ok biisi debyyttialbumille. Samat sanat tälle. Psykedeelistä poljentoa.

E: Kummallista kohkaamista meikäläisen makuun. Mieluusti kuuntelisin vaikka puolet hitaampana versiona, mutta tällaisena ei jaksa keskittyä.

T: 9,73
A: 9,1
Yyte: 9,78
TO: 9,34
SPy: 9,9
E: 8
Tasting-rating: 8,98/10

1./10. Nick Drake – Things Behind the Sun (1972, Pink Moon)

Kappale on levyltä, jonka artisti jätti levy-yhtiön vastaanottotiskille lähes valmiina. Se ilmestyi kaksi vuotta ennen tekijänsä kuolemaa, jota osa pitää itsemurhana, osa vahinkona. Se kuitenkin on varmaa, että tämä tekijä oli vahvasti masentunut.

Nick Drake teki viimeisen Pink Moon-albuminsa hyvin pelkistettynä. Siinä kuuluu vain laulu, akustinen kitara ja paikoittain piano. Koko teos on hyvin, sanoisinko pilvinen. Siksi myös sen paras kappale, on ehkä surullisimpia, ja siksi myös kauneimpia tietämiäni kappaleita.

https://www.youtube.com/watch?v=L1AkYgBTc4M

https://open.spotify.com/track/7bIpR4tyHFgGLkue8fPLjL

A: Onpa tunnelma. Drake on jäänyt kyllä tosi, tosi vähälle huomiolle omissa kuunteluissa jostain syystä. Kyllä tällekin yhdeksikön voi antaa. Vähän on paljon eikä enempää tarvita.

T: Eihän tuo oikein tuollaisen iloittelun jälkeen parhaimmillaan ole. Jos Drake nuo biisit tekisi tänä päivänä, voisi menestyä kohtuullisen hyvin.

Y: Herkkä, tumma kappale ja kitarointi toimii sen verran hyvin, että voisinpa kuunnella tämän myös pelkkänä instruversiona. Mutta ihan täysillä ei sydäntäni kokonaisuus lämmittänyt.

SPy: ”But say what you’ll say, About the farmers and the fun, And the things behind the sun, And the people around your head, Who say everything’s been said, And the movement in your brain, Sends you out into the rain.” Tuossa kaikki.

E: Melkoisen hieno sävellys, siinäpä tärkein.

TO: Ei oikein mitään lisättävää noihin aiempiin kommentteihin ko. herrasta. Tunnelmaa ja haikea lataus.

Raadin TOP-lista:
1. Dire Straits – Sultans of Swing 9,46
2. Nick Drake – Thing Behind the Sun 9,20
3. Doors – Break on Through (to The Otherside)8,98
4. Nick Drake – Way to Blue 8,77
5. Nick Drake – One of These Things First 8,53
6. Bob Dylan – Like a Rolling Stone 8,16
7. Deep Purple – Speed King 8,12
8. Depeche Mode – Personal Jesus 7,96
9. Doors – Alabama Song (Whisky Bar) 7,62
10. Darkness – Get Your Hands of My Woman 7,47

Musa-Tasting VII – Psykedelian aikakausi

Taannoin löysin mielenkiintoisen sivuston metalliaiheeseen liittyen. Siellä oli artikkeli: ”List Of 1000 Albums That Can Help You To Have A Full And Comprehensive Understanding Of Metal Music”. Artikkelissa on albumiesimerkein pohdittu musiikin taipumista metallin suuntaan.

Seitsemännessä Ausculton Musa-Tastingissa kuunneltiin Jäsen T:n mielestä Psykedelian aikakausi-osion parhaat kymmenen biisiä.

Lista, jolta biisit on valittu:
The Mothers of Invention – Freak Out!
13th Floor Elevators -The Psychedelic sounds of 13th Floor Elevators
The Velvet Underground – The Velvet Underground & Nico
Jimi Hendrix – Are you Experienced (original US)
The Beatles – Sgt. Pepper’s Lonely Heart Club Band
Cream – Disraeli Gears
Blue Cheer – Vincebus Eruptum
The Crazy World of Arthur Brown – The Crazy World of Arthur Brown
Iron Butterfly – In-A-Gadda-Da-Vida
Big Brother & The Holding Company – Cheap Thrills
Jimi Hendrix Experience – Electric Ladyland
The Beatles – White Album
Coven – Witchcraft Destroys Minds & Reap Soul
Captain Beefheart & His Magic Band – Trout Mask Replica
Frank Zappa – Hot Rats
Sir Lord Baltimore – Kingdom Come
The Doors – L.A. Woman
Captain Beyond – Captain Beyond

Tasting-osallistujat:
T: Ausculton jäsen T, illan isäntä, hartiajuminen kotimies

P: Minä kuuntelen joskus musiikkia, pääsääntöisesti viimeisimpiä hittejä Yle Puheelta. Olen pääsääntöisesti metallipuolen miehiä mutta silti kaikkiruokainen. Isäntä T:n kanssa pitkä historia niin musiikin kuuntelun ja soittamisen suhteen.

Y: Kolme kotikaupunkia (Oulu, Tornio ja Umeå) omakseni tunnistava urheilun kuluttaja (ja tuottaja) sekä harrastaja. Ruotsin radion avustuksella populaarimusiikin suurkuluttajaksi hurahtunut lievä kuuskymppinen.

TO: Musiikkimaku aika monipuolinen. Raskaan puolella pääpaino, mutta esim. Tällä viikolla on tullut kuunneltua Anna Erikssonista Audioslaveen.

10./10. Captain Beyond – Dancing Madly Backwards (on a Sea of Air) (1972, Captain Beyond)

Iron Butterflyn hajottua 1971, perustivat sen kitaristi Larry ”Rhino” Reinhardt ja basisti Lee Dorman bändin, johon ottivat mukaansa blues-legenda Johnny Winterin rumpalin Bobby Caldwellin. Laulajaksi pääsi Deep Purplen alkuperäisjäsen Rod Evans. Captain Beyondiksi nimetty bändi sai helposti levytyssopimuksen.

Laulaja Evans oli erotettu Deep Purplesta liian ”balladilaulajana”. Mies muutti Briteistä Yhdysvaltoihin, jossa pääsi Captain Beyondiin laulamaan. Miehistöt vaihtelivat ja Evansilla meni käämit koko musiikkialaan. 1980-luvulla Evans teki paluun vähintäänkin hämäräperäisen porukan mukana. Aiemmin Steppenwolfina laittomasti esiintynyt miehistö, otti hänet laulajakseen ja perustivat bändin nimeltä Deep Purple Inc. Manageritoimisto kähmi Evansin ainoaksi omistajaksi. Valebändi kiersi Pohjois-Amerikkaa ja myi nimellä keikkansa loppuun. Kun keikan edetessä kävi ilmi, että eihän tyypit edes osaa soittaa, menivät ne yleensä melkoiseksi kaaokseksi. Lopulta aito Deep Purple haastoi valebändin oikeuteen ja Evans tuomittiin ainoana omistajana lähes 700 tuhannen dollarin korvauksiin. Samalla menivät oikeudet aitojen Deep Purple-levyjen rojalteihin. Kaiken tämän jälkeen mies katosi julkisuudesta ja palasi sairaanhoitajaksi, mitä hän alun perin oli. Vuonna 2016 hänet kutsuttiin Rock and Roll Hall of Fameen Deep Purplen jäsenenä. Hän ei saapunut tilaisuuteen.

Dancing Madly Backwards (on a Sea of Air), joka tarjoaa aika kattavan otannan bändin progesta, riffeistä ja laulusta.

https://open.spotify.com/track/4lpbR4YTyUEX4qH8HrgDkR

https://www.youtube.com/watch?v=6AKaUr_nDeM

T: aika junnaavaa riffi, vanhan liiton metalliprogemeininkiä. Taidokasta, jopa yllättävän taidokasta.

Y: Soitannollisesti tanakkaa ja tiukkaa, yhteissoitanta ja svengi toimii, mutta tuosta laulusta pakko hieman pudottaa pojoa. Hieman oli tunkkaista minun makuun.

P: Nyt ei vaan jotenkin lähtenyt tahdit kohdilleen tässä biisissä. Minusta laulu ja muu bändi eivät oikein kohdanneet keskenään. Ehkä pitäisi kuunnella muutaman kerran uudelleen.

TO: Kovin paikallaan polkevaa oli. Odotin raikasta kertsiä ja saan odotella varmaan pitkään. Mutta taattua progea.

T: 7,23
P: 6,52
Y: 8,7
TO: 6,8
Tasting-rating: 7,31/10

9./10. The Beatles – While My Guitar Gently Weeps (1968, White Album)

Harrisonin säveltämä Beatles-kipale, joka ei muuta bändiä sytyttänyt. Kitarasoolon soittaa Eric Clapton, vaikka sanoikin siitä että ”ettei kukaan muu kuin Beatles itse soita Beatlesin levyillä”. Sointukulkuhan on hyvin legendaarinen. Se onko tässä metallia jää kuulijan vastuulle.

(Kuuntelimme tastingissa väärän version. Siksi aika huonot pisteet.)

https://open.spotify.com/track/4J4gApJKSC0himDViFotdy

https://www.youtube.com/watch?v=NqDuAnm1L4s

T: Olishan Beatlesin pojilta saattanut joku milli jäädä saamatta ilman tota biisiä. Beatles on mulle hankala. Siellä on helmiä, mutta se on niin kaukaista aikakautta, että sille on vaikea tosi korkeita arvosanoja koskaan saada. Tuo kappale on kuitenkin alkanut jotenkin avautua

Y: Kaima osasi kyllä tehdä hienoja melodioita, joita olisi voinut useammin kuulla bändin levyillä kuin mitä oli.

P: Onhan tämä hieno biisi, enemmän tämä on laulu + jouset -biisi, kuin akkaribiisi.

TO: Tämä A-osa on aina korvamato. Clapton tuo kitarallaan tähän vähän metallia, muuten poppia. Mutta tarttuva biisi ja tullut rämpyteltyä itekin joskus. Soolosta plussa.

T: 7,31
P: 6,9
Y: 6,9
TO: 8,32
Tasting-rating: 7,36/10


8./10. Blue Cheer – Summertime Blues (1968, Vincebus Eruptum)

Blue Cheer on sellaista esistoner-rockia. Bändin kuuluisin kappale on versio Eddie Cochranin Summertime Bluesista. Se, kuten koko albumin muukin materiaali, on valtavalla energialla sivelty rumpufillien, houruisten soolojen ja vahvan laulun möykky

https://open.spotify.com/track/1SByyAATILgVs7Kdanvrfe

https://www.youtube.com/watch?v=nU5uDozoSSM

T: On kuin Grohl Nirvanassa aikoinaan. Jotain muutakin Nirvanaa tässä on.

P: Olikohan Nirvanan jätkät Blue Cheer -faneja? Tässä oli jo hiukan sitä psykedeliaa, ainakin videolla ja oikein on alustuksessa viittausta stoneriin. Tätä oli jo mukava kuunnella, en ole aikaisemmin tähän törmännyt.

T: Pakko laittaa hymiö!

P: Hahah, samat ajatukset.

T: Tässä on jotain todella repivää, mutta soundit vähän laskee arvosanaa. Metallia on sellaisessa tarkoituksellisessa järkyttämisessä.

P: Olihan tässä sitä nuoruuden intoa ja kokeilukulttuuria. Tosin laulu oli aika tasapaksua.

Y: Tästä kappaleesta on vaan tehty niin monta (ja parempaa) versiota, että tämä jää mulla niiden (esim. B. Setzerin soitanta) jalkoihin. Energiaa oli ja huolimatta kaaosteoreettisestä soitosta, orkesteri pääsi samaan maaliin.

TO: Ensivaikutelma oli kuin halpaa Hendrixiä autotallista. Nirvanan alkuajat tuli itsellekin mieleen ja kun stonerin mainitsit, niin nykybändeistä Kyuss jostain syystä tuli mieleen.

T: Kyussia tässä tosiaan on ehkä eniten näistä mainituista. Semmosta tahallaan vittumaisen kuuloista, jos rumasti sanotaan.

T: 7,32
P: 7,21
Y: 7,1
TO: 7,7
Tasting-rating: 7,33/10

7./10. Big Brother & The Holding Company – Piece of My Heart (1968, Cheap Thrills)

Big Brother & The Holding Company ei juuri kelloja soita. Cheap Thrills-albumi (1968) nousee kuitenkin vääjäämättä top-listoille hyvin merkityksellisenä rock-levynä, koska Janis Joplinin tietävät kaikki.
”Piece of My Heart” on Jerry Ragovoyn ja Bert Bernsin tekemä kappale, jonka Erma Franklin levytti ensimmäisenä vuonna 1967. Kappale nousi laajempaan suosioon, kun Big Brother & The Holding Company teki siitä cover-version Janis Joplinin laulamana vuonna 1968.

https://open.spotify.com/track/1xKQbqQtQWrtQS47fUJBtl

https://www.youtube.com/watch?v=qA78eLqHLkM

T: Ei kai Janisilla vaan voi epäonnistua? Hullut bassokuviot, vaikkei bändi tainnut oikeasti olla kovin kummoinen soittotaidoiltaan.

P: Hyvä biisi ja oikeastaan vain Janiksen ansioista. Janisin ja Ozzyn ois pitänyt olla pari!

Y: Nyt päästiin minun mukavuusalueelleni. Tämän kaltaisen musiikin myötä pääsin sisään rockin blues-olemukseen. Kaikessa raakuudessaan ja karheudessaan tämä ON kaunis kappale ja loistava tulkinta, jossa ei ole heikkoa lenkkiä.

TO: Kyllähän Joplin tässä huomion varastaa täysin. Tuli illan ekat kylmikset. Bändin nimeä en olisi muistanut. Mut tykkään liidikitaran kuvioista myös tässä kivassa rallissa.

Y: Ehkä ei soittotaidoltaan paras bändi maailmassa, mutta se rosoisuus onkin tässä myös plussaa

T: Ei mielenkiintoisia naisia vaan tahdo kovin paljon olla. Siis laulumielessä.

TO: Janiksen pariksi sopisi myös Entombedin Lars Göran. Muistuttaa pystyyn kuollutta Ozzya.

T: 7,52
P: 8,4
Y: 9,34
TO: 8,7
Tasting-rating: 8,49/10

6./10. Coven – Wicked Woman (1969, Witchcraft Destroys Minds and Reaps Souls)

Jinx Dawson ei ollut hippiliikkeen ulkonäkökriteereistä tietääkseenkään, vaan valitsi mieluummin seksistisen ja nahkaan pukeutuvan olemuksen. Jinxin ulkonäkö ei kuitenkaan yhtään vähentänyt hänen laulutaitojaan. Varsin voimakas ääni tuo mieleen naispuoleisen Ronnie James Dion.

Bändi halusi tehdä tarkoituksella pimeän puolen musiikkia. Kaikki albumin kappaleet on nimetty tavalla, joka tulee tutummaksi vasta Norjan heittäydyttyä mustan metallin mekaksi. Myös pukinmerkki (sign of the horns) oli ensi kertaa musiikin historiassa esillä kuvaamassa musiikin pimeyttä. Kansiin on kuvattu myös alaston Jinx Dawson makaamassa alttarilla muiden bändin jäsenten valvoessa ympärillä. Levyn viimeiselle kappaleelle on taltioitu ihan aito musta messu nimeltään Satanic Mass.

Wicked Woman on albumin kovin veto.

https://open.spotify.com/track/3K6GIiWeP4VC3uclj6GckQ

https://www.youtube.com/watch?v=7wGs_tIRINU

T: Tykkään tämän eukon laulusta kyllä erittäin paljon. Ja löytyyhän tästä tilutustakin. Laulaa muuten tuo noita edelleen. Biisinä vähän tylsähkö sitten kuitenkin.

P: Jinx vois olla uusi Ghostin paavitar. Biisi ei ollut mikään erityisen hyvä, mutta tavallaan tämäkin menee jopa Joplinin tasolle… Jollain tavoin.

Y: Olipa raju pudotus tunnelmassa. Laulussa oli yritystä ja ääntä, mutta nyt tuo soittopuoli oli minun korviini perusjunttausta ilman latinkia. Kunhan käytiin soittamassa nuotit ja soinnut läpi.

TO: Kyllä! Jinxahti hienolla äänellä. Näkyy olevan tiistaina Chicagossa keikalla. Jos tulisi Kerubiin, menisin. Biisi vähän tylsä, mutta laulu kantaa.

T: 7,53
P: 8,24
Y: 7,2
TO: 8,25
Tasting-rating: 7,80/10

5./10. The Doors – Riders On The Storm (1971, L.A. Woman)

Usein virheellisesti luullaan, että The Doors olisi nimensä saanut keikkajulisteiden ”ovet”-tekstistä. Tällä viitataan siis aikaan, jolloin keikkapaikan ovet aukeavat ja yleisö pääsee sisään. Näin ei kuitenkaan ole, vaan nimi on tullut runoteoksesta nimelta The Doors of Perception. Näin kävi siis vuonna 1965, kun The Doors sai alkunsa.
The Doors eli Jim Morrison, joka on vielä tänä päivänäkin mystisyyden verhoama hahmo.

Vähän enemmän kuunteluaikaa.

https://open.spotify.com/track/14XWXWv5FoCbFzLksawpEe

https://www.youtube.com/watch?v=Wbx6gULYNbc

TO: Doorsin kappaleista tämä ei kuulu omiin suosikkeihin. Menee ehkä nurmenleikkuussa tai viinibaarissa, mut ei autossa. Koskettimet on liikaa jazzia.

Y: Yksi yhtyeen hienoimpia kappaleita. Manzarekin kosketinsoitto (johon sisältyy myös bassottelu), Kriegerin kitarointi, Densmoren rummuttelu ja Jimin laulu – utuista, herkkää ja, ah, niin täydellistä melodian ja tunnelman hallintaa.

P: Klubikamaa! Silmät kiinni ja näet itsesi autoilemassa kohti pimeyttä, kunnes havahdut strobojen vilkkeeseen ja juuri kun olet törmäämässä niin luuppi alkaa uudestaan! Bassolinja luo transsin kohti psykedeliaa. Biisi on mielestäni varsin toimiva tässä genressä!

T: Nimenomaan ne koskettimet!!! Mutta ei tuo silti ole mun mielestä Doorsin top5-kamaa. L.A. Woman ei oo ihan mun juttu. Morrison on varmaan ollut aika kova live-hahmo, mutta ei se muuten laulajana niin sykähdytä. Enemmän tuo muu bändi. Miten olis The Doors Janiksella? Niin kuin grilliannos: ”Otan tommosen Doorsin Janiksella. Joo, mukaan.”

Y: Ei riittäis skaalat.

T: Entäs se Ozzy?

T: 7,95
P: 9,47
Y: 9,83
TO: 6,66
Tasting-rating: 8,48/10

4./10. Jimi Hendrix Experience – Fire (1967, Are You Experienced?)

Nyt sitten päästäänkin Jimi Hendrixiin. Jos jollain, niin Jimillä on ollut metallin suhteen lusikka sopassa jo valmistusvaiheessa. Aika vähän on niitä bändejä tai kitaristeja, jotka eivät jotain kautta Jimiä pitäisi esikuvanaan. Firea on aika moni bändi, suomalaiset mukaan lukien, coveroinut.

https://open.spotify.com/track/72wtjcPwWVpP4PVcNcl30v

https://www.youtube.com/watch?v=6P37u4r4_1M

T: Kyllä minä Jimiäkin varmaan Kerubiin lähtisin kattomaan. Jos ei olis kallis. Ei se Yngwie J. Malmsteenkaan kitaroita palamaan sytyttäisi ilman Jimin esimerkkiä.

P: Nojaa, onhan Jimi nyt ollut aika kokeellinen, mutta ei kuulu minun esikuviini. Hypetetty mielestäni liiaksi, Jimi oli ennen kaikkea showmies.

T: Näitkö monesti livenä?

P: Kahdesti Youtubesta.

Y: Kyllähän Jimmy kitaransa hallitsee ja oli kova minun nuoruudessani. Mutta, omassa kokoelmassani minulla on vain yksi hänen kokoelma albumi. Jokin on tuossa miehen vokalisoinnissa, ettei se ole oikein iskenyt soundillaan.

T: Onhan hän ollut kepin varressa ihan potentiaalinen kaveri. Kappale ei Jimin tuotannosta omasta mielestä kovimpiin nouse. Vähän tylsästi pyörii.

T: Minäkään en Jimiä varsinaisesti soittajana niin paljon arvosta. Ei se varmasti olisi niin kova ilman pirun kovaa bändiä.

T: 8,84
P: 6,1
Y: 8,7
TO: 7,5
Tasting-rating: 7,78/10

3./10. Jimi Hendrix Experience – Hey Joe (1967, Are You Experienced)

Are You Experienced (1967) on monesti arvioitu aivan kärkeen, vaikka mukaan olisi laskettu kaikki mahdolliset musiikkialbumit. Vaikkei sävellys alun perin oma olekaan, niin komea on. Ainakin yksi filli ja yksi tietty bassolinja.

https://open.spotify.com/track/0OQcEcs36ckWOB1nywhmBV

https://www.youtube.com/watch?v=rXwMrBb2x1Q

T: Tähän tuo Jimin laulu istuu mun mielestä täydellisesti. Sanoitus voisi ihan hyvin kertoa Jimin näköisestä jätkästä itsestään.

P: Tämä onkin jo parempaa Jimiä. Tässä toimii bändi ja tarina hyvin.

T: Y on nämä kerinnyt kuulemaan jo ihan uutuuksina. Hauska olisi aistia, että kuinka kovilta nämä silloin on tuntuneet.

Y: Myönnän, että tämä oli aikoinaan jo vinyylinä… Eihän minun mielipiteeni hänen laulusoundistaan mihinkään muutu. Mutta Hey Joe pysyy paremmin kasassa yhtenä kokonaisuutena.

P: Hei Jouni, mitä sä aseella? No mä tapan mun naisen! YEAH! Nykyään jos Heikki Silvennoinen laulais tällaistä niin se joutuisi vankilaan viharikoksesta.

TO: Biisi on räjäyttänyt kultsan puolityhjän salin 22.5.67. Huomattavasti menevämpää, sanoitus kovin väkivaltaista.

T: Minä arvotan biisissä sävellystä, sovitusta, soittotaitoa, sanoitusta, tunnelmaa/meininkiä ja tietysti isoa osaa näyttelee se nostalgia tai legendaarisuus omassa elämässä. Jimi oli kova yhtenä tärkeänä ajanjaksona mun elämässä.

P: Mutta siksi musiikki on hienoa, että se nostattaa muistoja ja mielikuvia.

Y: Minusta tuossa bändi nousee paremmin esille Jimin maltillisen otteen johdosta. Joskus ne soittamattomatkin nuotit ovat tärkeitä

T: Joku Knopfler on siinä kyllä mestari.

P: Tämä biisi oli kyllä kokonaisuutena erittäin toimiva! Röyhkeä, sanoisin!

T: 9,46
P: 8,7
Y: 9,1
TO: 7,9
Tasting-rating: 8,79/10

2./10. Cream – Sunshine Of Your Love (1967, Disraeli Gears)

Sitten päästään kappaleeseen, joka on ennenkin tastingissä soinut. Mutta hyvä voi soida useamminkin. Vaikka Cream oli rock-kentällä varsin vähän aikaa, sai se paljon aikaan. Disraeli Gears ilmestyi vuonna 1967. Sunshine of Your Love sai syntynsä, kun basisti Bruce näki Jimi Hendrixin ensimmäistä kertaa keikalla, meni sen jälkeen kotiin ja tuli seuraavan kerran treeneihin tämän kappaleen riffien kanssa.

https://open.spotify.com/track/2BcvvHttiZRvguFM4hR398

https://www.youtube.com/watch?v=zt51rITH3EA

Y: Tän mä osaan ulkoa, mutta kuuntelen silti.

P: Tämä oli sitä aikaa, kun Clapton oli vielä voimissaan!

T: On tuo kyllä hiivatin kova tekele noin vanhaksi biisiksi. Siinä on kyllä jo tehdessä pakosti tiennyt, että hittihän tästä tulee.

T: Riffi menee samaan sarjaan Paranoidin ja Smoke On The Waterin kanssa. Ehkä se tunnettuus vie vähän pohjaa pois muulta kappaleelta. Mutta on toki ehta klassikko. White Room ois saanu kovat pinnat.

Y: Creamin Greatest Hits oli yksi ensimmäisistäni LP-levyistäni ja tuli soitettua aika puhki. Bändissä ei tosiaan ollut yhtään statistia, vaan kaikki oman soittimensa mestareita. Se kuuluu tälläkin kappaleella, joka ei kuitenkaan ole yhtyeen
parhaimpia, vaikka melkoinen hitti olikin. White Room olisi saanut liki täydet pojot, mutta tämä ei ihan.

T: White Room ei oo levylistalla, mutta olisi se mullakin ollut korkealla. Tämä on mulla siellä TOP100-joukossa kaikissa biiseissä

P: Junnaava riffi tässä lopussa alkaa jo vähän ärsyttämään. Ehkä tässä olisi voinut enemmän korostaa basson kulkua ja jättää kitaraa vähemmälle.

Y: Kun tätä on kuullut jo 50 vuotta, niin alkaa olla jo tuttu joka mutka…

T: 9,73
P: 7,6
Y: 8,6
TO: 8,3
Tasting-rating: 8,56/10


1./10. Jimi Hendrix Experience – All Along The Watchtower (1968, Electric Ladyland)

Lainaan tässä Atson tekstiä: ”Bob Dylan julkaisi alkuperäisen All Along the Watchtowerin vuonna 1967 tyylilleen uskollisena ”sanat ensin, musiikki sitten”-tyylillä, akustisen kitaran ja yksinkertaisen bändikompin ryydittämänä versiona. Jo seuraavana vuonna Hendrix otti teoksen käsiinsä ja muokkasi siitä oman versionsa. Dylanin komea sanoitus + Hendrixin ja yhtyeensä soitanto: taika on valmis toteutumaan…”

https://open.spotify.com/track/2aoo2jlRnM3A0NyLQqMN2f

https://www.youtube.com/watch?v=TLV4_xaYynY

T: Ei tämä kaukana ole maailman parhaasta kitarasoolosta. Minun mittapuulla. Minä kun en Dylanin musiikista oikein saa irti, mutta sanoittajana on mies aika päällikkö. Nämä coveroinnit toimii aika paljon paremmin.

P: Onhan tämä ihan hyvä veisu. Tässäkin kokonaisuus toimii erittäin hyvin ja oivaltavia juttuja. En oikein osaa päättää onko Voodoo Child parempi?

TO: No on kova! Hiukan sähäkämpää kuin Dylanin alkuperäinen.

Y: Ei Mr. Zimmermankaan kultakurkkuja ollut, mutta nobelisti kuitenkin kynäilytaidoiltaan… Tässäkin pojat pelittää hyvin yhteen ja Jimi pysyy ruodussaan yhtyeen jäsenenä. Hieno soolo.

T: 9,82
P: 8,9
Y: 9,4
TO: 9,5
Tasting-rating: 9,41/10

Raadin TOP-lista:
1. Jimi Hendrix Experience – All along the watchtower 9,41
2. Jimi Hendrix Experience – Hey Joe 8,79
3. Cream – Sunshine of yor love 8,56
4. Big Brother & The Holding Company – Piece of My Heart 8,49
5. The Doors – Riders on the Storm 8,48
6. Coven – Wicked Woman 7,80
7. Jimi Hendrix Experience – Fire 7,78
8. The Beatles – While my guitar gently sweeps 7,36
9. Blue Cheer – Summertime Blues 7,33
10. Captain Beyond – Dancing Madly Backwards (on a Sea of Air) 7,31

Kuva: samplephonics.com

Metallimusiikin olemus – 35. Älykkörunouden ja paheellisen käytöksen kombinaatio – Jim Morrison

THE DOORS – L.A.WOMAN (1967)

Usein virheellisesti luullaan, että The Doors olisi nimensä saanut keikkajulisteiden ”ovet”-tekstistä. Tällä viitataan siis aikaan, jolloin keikkapaikan ovet aukeavat ja yleisö pääsee sisään. Näin ei kuitenkaan ole, vaan nimi on tullut runoteoksesta nimelta The Doors of Perception. Näin kävi siis vuonna 1965, kun The Doors sai alkunsa.

The Doors eli Jim Morrison, joka on vielä tänä päivänäkin mystisyyden verhoama hahmo. Muut bändin jäsenet rumpali John Densmore, kitaristi Robby Krieger ja kosketinsoittaja Ray Manzarek olivat bändille se runko, jonka Morrisonin käytös ja luonne vaativat, että bändi ylipäätään pysyi pystyssä. Varsinkin Manzarek ihannoi Morrisonia henkilönä. Krieger ja Densmore eivät olleet aina ihan samalla taajuudella.

Tuohon aikaan The Doors oli tumminta ja paheellisinta musiikkia, mikä julkisuudessa sai huomiota. Se ammensi voimiaan Morrisonin huuruisissa ja eroottisissa, kuolemaa ihannoivissa sanoissa. Anarkistinen ja auktoriteettivastainen Morrison aiheutti hämminkiä siellä, missä bändi liikkui. Lähinnä päihteiden käyttönsä takia.

Vuonna 1971 julkaisut L.A.Woman jäi bändin viimeiseksi studioalbumiksi. Jim Morrison kuoli pari kuukautta julkaisun jälkeen. Albumi poikkeaa muista Doors-albumeista äänitystekniikaltaan. Suurin osa kappaleista äänitettiin livenä ja niissä kuuluu erittäin vahva blues-musiikin vaikutus.

The Doors on aina vedonnut metallipuolen ihmisiin. Se johtunee pääosin Morrisonin hahmosta ja tavasta käsitellä auktoriteetteja. L.A. Woman ei varsinkaan sisällä varsinaista metallia kovinkaan paljon. Enemmän löydän metallia debyyttialbumin ensimmäisestä kappaleesta, Break on Through (To The Other Side) on edelleen kohtuullisen kova esikoislevyn avausraita. Silti esimerkiksi nimiraita L.A. Woman vaanii ja lymyää, kunnes iskee päälle groovaavalla kompillaan. Ja soittajat kyllä ovat taitavia, varmasti metallimaisempikin ilmaisu taipuisi. Morrisonin ääni on miehen ikään nähden karismaattinen ja vahva, joskin aika hyvin viskillä valeltu.

The Doors on myös niitä bändejä, jotka ovat vaikuttaneet lähes kaikkiin heidän jälkeensä tulleisiin jotenkin. Samaa hulluutta löytyy ehkä glam rock bändeistä. Ei pitäisi, mutta sanon kuitenkin, että Guns N’ Roses’ssa ja Mötley Crüessa on jotain samaa. Ainakin käytöksen suhteen. Type O Negative tekemisissä voi myös samankaltaisuutta havaita. Sanoitusten teemat, tietynlainen pimeys ja läpipaistava äly ovat vahvasti läsnä.

Itse L.A.Woman on hyvä albumi. Soundit ovat luonnolliset ja miellyttävät. Jos tuollainen blues-vetoinen musiikki uppoaa, niin tämä on helppo albumi kuunneltavaksi. En itse pidä sitä bändin parhaana esimerkkinä metallin esi-isistä, mutta ei se huonokaan ole.

Esimerkkikappaleena legendaarinen päätösraita Riders on The Storm.

https://www.youtube.com/watch?v=k9o78-f2mIM

https://open.spotify.com/album/7IKUTIc9UWuVngyGPtqNHS

Kuva: youtube.com