Metallimusiikin olemus – 52. Suorituskyvyn rajamailla

Yes – Close to the Edge (1972)

Fragilen jälkeen Yesillä oli keskenään vaikeampaa. Toki menestys oli vankka. Pitkän kiertueen jälkeen bändi meni nauhoittamaan muutamia kappaleita tulevaa albumiaan varten. Tämän jälkeen pidettiin jälleen pieni tauko ja palattiin studioon nauhoittamaan Close to the Edge -albumia. Metodina oli tehdä kaikki kappaleet studiossa, harjoitusnauhoitusten tuotosten pohjalta. Tämän jälkeen Yes nauhoittikin kaikki harjoituksensa ideoiden loppumisen pelossa.

Advision Studiosin nauhoituspaikkaa modifioitiin Eddy Offordin toimesta sellaiseksi, että soundista tulisi ”livemmän” oloinen. Soundeissa ei vikaa ollutkaan, mutta yhtye oli muuten stressaantunut. Kunnianhimoiset sävellykset eivät olleet helppoja. Varsinkin rumpali Bill Bruford olisi kaivannut enemmän tilaa improvisaatiolle. Brufordin mukaan kuri oli niin tiukka, että ”jokaisen instrumentin ja idean kohdalla piti käydä vaalit, jotta sai äänensä kuuluviin.” Bruford äänitti omat osuutensa ja jätti bändin tämän jälkeen. Bruford suuntasi King Crimsoniin, joka oli enemmän hänen mieleensä.

Albumin musiikki on kunnianhimoista, mutta kyllä se objektiivisesti kuunneltuna on aika höyrypäistä. Sen nimi (Brufordin mukaan) kertoo bändin tilasta tuossa vaiheessa. Eli reunalla oltiin ja johonkin suuntaan piti mennä. Yleisölle se kuitenkin maittoi. Sitä tilattiin etukäteen lähes puoli miljoonaa kappaletta pelkästään USA:ssa. Albumilla nähdään ensimmäistä kertaa Roger Deanin suunnittelema Yes-logo.

Suoranaista metallin makua ei suuhun jää. Se toki johtuu osittain Jon Andersonin pehmeästä äänestäkin. Kikkailua ja sekopäistä osien yhdistelyä ei ole helppo jäsentää kappaleiksi. Kun oikein vaihdetaan katsantokulmaa, voidaan ajatella, että Yes oli se bändi, joka teki niitä tolkuttoman pitkiä proge-eepoksia, jonka vastavoimaksi oli syntyvä punk, joka taas on metallin alkuaineita varmasti.

Oliisiko Siberian Khatru jotenkin kuunneltavissa?

Kuva: loudersound.com

Metallimusiikin olemus – 51. Kreikkalainen tähdenlento

APHRODITE’S CHILD – 666 (1972)

Demis Roussos syntyi Egyptissä, mutta joutui alueen häilyvän tilanteen takia muuttamaan perheensä kanssa Kreikkaan. Roussoksen äiti ja isä olivat muusikkoja ja Kreikkaan muutettuaan Demiskin liittyi kirkkokuoroon. Noin 17 vuoden iässä hän tapasi Loukas Siderasin ja Evángelos Papathanassioun, joka tuli tunnetuksi nimellä Vangelis. Vangelis oli aloittanut säveltämisen vaatimattomasti 4-vuotiaana.

Roussos ja Vangelis soittelivat yhdessä muutamassa bändissä, kunnes löivät päänsä yhteen Siderasin ja Silver Koulourisin kanssa. Bändi muuttii Pariisiin ja levytti pari albumia ennen 666-albumia, jota tässä käsitellään.

666 kertoo Johanneksen ilmestyksestä. Albumin julkaisun kanssa oli melkoisia ongelmia, sillä levy-yhtiö pelkäsi kristillisten joukkojen rienaussyytöksiä. Levy odotti julkaisemattomana niin kauan, että ilmestyessään bändin jäsenet olivat ehtineet jo soolourilleen ja Aphrodite’s Child bändinä oli muisto vain.

Musiikki itsessään on ihan aitoa progea. Levyllä musiikkityylit vaihtelevat välimerellisistä kansanmusiikkiteemoista jonkinlaiseen esimetalliin asti. Ei ole oikeastaan ihmekään, että suomalainen Saimaa-yhtye on soittanut suomenkielistä versiota The Four Horsemenistä. Roussoksen ääni on tavattoman korkea ja Vangelis on säveltämiseen melkomoinen talentti.

Metallia tästä tekee osittain metalliset kohdat, mutta ehkä myös kristinuskolle naureskelevat teemat ja lopulta tietysti tuo Roussoksen korkea lauluääni. Uskontoja peilataan jotenkin kummasti 1960-luvun maailmaan, joten tuo sanoituspuoli on vähän vaikea hahmottaa 1980-luvun lapselle.

Sooloja on niin pinkfloydmaisesta maalailusta kunnon tilutteluun. Rumpufilleissä on myös yritystä, jopa tuplabasaria kuulee. Levyä voisi kuvailla viihdyttäväksi kuunneltavaksi.

Bändin esikuvakseen on nimennyt ainakin Yes, joka jossain vaiheessa taivutteli Vangelista kosketinsoittajakseen, mutta hän kieltäytyi. Lopulta Vangelis on kuitenkin tehnyt useammankin levyn bändin laulajan Jon Andersonin kanssa. Vangelis on syntetisaattorimusiikin uranuurtaja, joten haluamattaankin ovat äänisynteesin käyttäjät hänestä vaikuttuneet ainakin välillisesti. Ja Blade Runnerin soundtrack, sitä ei voi ohittaa.

Demis Roussos taisteli suuren osan elämästään ylipainon kanssa. Elimistö ei tästä johtuvaa painonvaihtelua kestänyt ja Roussos kuoli erilaisten ruuansulatuselimien syöpiin vuonna 2015. Vangelis sen sijaan porskuttaa edelleen. Viimeinen levy tuli vuonna 2016.

Esimerkiksi laitan The Four Horsemenin, koska se lopulta lienee sävellyksistä tarttuvin. Videolta myös välittyy Roussoksen silminnähden vakuuttava karisma.

Metallimusiikin olemus – 50. Soittotaidon ja sävellystyön täydellinen kombinaatio

URIAH HEEP – DEMONS AND WIZARDS (1971)

Uriah Heepillä oli uusi basisti – Mark Clarke. Hän kuitenkin ehti olla bändissä vain pari kuukautta jättäen bändin ”työuupumuksen tähden.” Sen verran mies kuitenkin vaikutti, että osallistui Demons and Wizards -albumin avausraita Wizardsiin soittamalla siinä ja olemmalla myös sävellystyössä mukana. Se onkin melko tavalla eri kastia kuin loput albumista, vaikka on edelleen yksi bändin kestohiteistä.

Ei mennyt pitkäänkään, kun bändiin oli liitetty The Keef Hartley Bandissa soittanut uusiseelantilainen Gary Thain, jota voidaan pitää bändin legendaarisimman kokoonpanon osasena. Thainin tiukka soitto yhdessä rumpali Lee Kerslaken rumputyön kanssa asetti loppubändille hyvän pohjan tehdä tarttuvia kappaleita.

Käytännössä sävellystyö oli pääasiassa urkuri Don Hensleyn käsissä. Eikä se ollut virhe. Levyn hitti Easy Livin’ on edelleen, 45 vuotta ilmestymisensä jälkeen, usein kuultavissa milloin missäkin mainoksessa. Ja ihan syystä. Onnistunut urkujyystö, jossa koko bändin parhaat puolet saadaan esille kuitenkin ulkoisesti suhteellisen simppelissä kappaleessa.

Ennen tätä soinut Traveller in Time kuulostaa 1990-luvun Dream Theaterilta parhaimmillaan. Tosin noin 20 vuotta aiemmin. Rainbow Demon taas on väkisinkin antanut potkua Diolle tai Rainbowlle. Tai oikeimmin ehkä juuri Rainbow-vaiheen Diolle.

Demons and Wizards nosti Uriah Heepin aivan uudelle tasolle. Se nousi Briteissä sijalle 20. ja oli USA:ssakin 23. Suomessa albumi meni kuin kuumille kiville. Demons & Wizards oli listaykkösenä jopa 14 viikkoa. Easy Livin’ on muuten ainut Heepin kappale, joka on noussut USA:ssa singlelistalle. Jos albumi olisi ilmestynyt vuotta aiemmin tai vastaavasti myöhemmin, olisi sillä voinut olla jopa paremmat mahdollisuudet menestyä.

Levyn merkitys metallille ja raskaalle musiikille on ohittamaton. Raskas urkuriffittely maustettuna yhdellä rock-historian kovimmista laulajista nostaa omissa kirjoissa Uriah Heepin korkeammalla kuin se maaimanlaajuisesti on. On sääli, että niin David Byron kuin Gary Thain näkivät silloin rock-elämän varjopuolet lopulta niihin menehtyen. Liian nuorena. Paljon olisi ollut vielä annettavaa.

Demons and Wizards on mainio albumi. Sen kuuntelee mielellään. Myös sen mystiikassa liittyvät sanoitukset voi vetää metalliin. Pidän toki Easy Livin’istä paljon, mutta albumin annista kertoo mielestäni enemmän sen viimeinen kappale The Spell, jossa on davidgilmourmaista kitarasoolottelua ja ylipäätään laadukasta musisointia. Mainitsen vielä Why-kappaleen, joka on bonusbiisinä cd-versiossa. On melkoista työstöä.

Kuva: Youtube.com

Metallimusiikin olemus – 49. Tuplakitarointia kevyesti

WISHBONE ASH – ARGUS (1972)

Vuonna 1969 ammatikseenkin pikkuisen soitellut rumpali Steve Upton ja basisti Martin Turner muuttivat Lontooseen. He etsivät kahta kitaristia bändiinsä vain siksi, että halusivat tietää ”miltä se kuulostaa, jos kitaristeja on kaksi”. Sieltä löytyi vähän kitaraa rämpyttelevä jäätelömyyjä Andy Powell ja enemmän soitteleva Ted Turner. Tämä porukka laittoi kahdelle listalle yksisanaisia bändinnimiehdotuksia ja poimivat sitten satunnaisesti niistä kaksi, joista muodostui tuo Wishbone Ash. Sitten soiteltiin jokunen kuukausi ja oltiinkin jo keikoilla.

Argus-albumi on bändin kolmas ja se nousi jopa kolmanneksi Brittien listalla. Levyn teema liikkuu keskiajalla vaikkei musiikki oikeastaan pätkääkään siltä vaikuta. Musiikki on hyväntuulista autorokkia, jossa kaksi kitaraa vuorottelee oikein taitavasti.

Itselleni bändistä tulee mieleen Dion aikainen Rainbow ja Ritchie Blackmoren soolotuotanto. Se ei toisaalta ole ihme, sillä sitä kautta Wishbone Ash on tiensä suosioon löytänytkin. Juuri Blackmoren suosituksesta bändi tuli Deep Purplen lämmittelijäksi ja sitä kautta se sai oman managerin ja paikkansa tälläkin listalla.

Musiikki ei siis metallia suoranaisesti ole, eikä vihaista tai raskasta muutenkaan. Teknistä soittoa se kyllä sisältää. Lynyrd Skynyrdin ja Pink Floydin välimaastossa tässä ollaan, enkä pitäisi yllätyksenä, vaikka jälkimmäinen olisi tätä bändiä kuunnellutkin. Kuullut on varmasti kuten Iron Maidenin Steve Harris, Judas Priest ja Thin Lizzykin. Ovat nimittäin maininneet bändin vaikuttaneen heidän musiikkiinsa paljonkin.

Suomalaisiakin on soittanut riveissä: Ben Granfelt ja Muddy Manninen ovat kitaroineet orkesterissa 2000-luvulla. Ja voihan sitä tässä nyt namedroppailla koko jutun loppuun asti. Ei tämä osittain musiikkina niin kaukana ole Eppu Normaalistakaan.

Musiikillisesti albumi on hyvä. Metallia se ei ole, eikä ihan hard rockiakaan.

Hyvä esimerkki musiikista on Sometime World, joka tarjoaa bändin rauhallisen ja reippaamman otteen samalla lautasella.

Metallimusiikin olemus – 47. Japanilaista sitar-progea

FLOWER TRAVELLIN’ BAND – SATORI (1971)

Hippiliikkeen jälkimainingeissa kelluivat sen psykedeliaelementit myös Japanin suuntaan. Siellä tuottaja, näyttelijä ja japanilaisen viihdeteollisuuden iso nimi Yuya Uchida halusi perustaa Creamia mukailevan bändin. Näin syntyi Flower Travellin’ Band. Bändin alkuajat olivat sekavia varsinkin miehistövaihdoksien takia. Kävipä bändissä jopa naisvokalisti.

Vaikka bändiä kehuttiin, ei sen musiikki varsinaisesti lentoon noussut. Satori-albumi kuitenkin sai jonkin verran näkyvyyttää myös Jenkeissä. Sillä laulanut Joe Yamanaka ja kitaraa sekä sitaria soittanut Hideki Ishima tekivät vielä pitkän uran Flower Travellin’ Bandin jälkeenkin. Ishima sitaroi edelleen, mutta Yamanaka valitettavasti poltti itsensä unohtuneen tupakan sytyttämässä tulipalossa. Perustaja Uchida vaikutti kyllä japanilaisessa pop-kulttuurissa, mutta erinäiset laittomuudet ovat valitettavasti värittäneet hänen myöhempää elämäänsä. Huumeita, pahoinpitelyitä ja uhkauksia noin esimerkiksi. Itse Uchida ei varsinaisesti soittanut mitään. Bassossa oli Jun Kozuki ja George Wada rummuissa.

Satorin myötä yhtye pääsi esittämään itse tekemäänsä musiikkia. Siltä huokuu enemmän shamanismi ja itämainen, toisteinen vingutusmeininki tekee albumista jopa hivenen rasittavan kuunneltavan. Uchida on kuitenkin tuon ajan tuottajaksi saanut kohtuullisen raskaat soundit aikaiseksi, vaikkei musiikki itsessään äärettömänä vallina päälle vyörykään.

Satori-albumilla on Japanissa edelleen vahva ihailu osanaan. Se on valittu sadan parhaan japanilaisen rock-albumin listalle. Sitä pidetään myös doom-metalliin kovasti vaikuttaneena albumina, vaikkei laajemmin olekaan huomioitu. Jopa Yoko Ono on albumia kehunut. Levy on jaettu viiteen osaan, joten kappaleilla ei sen kummempia nimiä ole. IV-osassa on hyvinkin metallielementtejä havaittavissa. Sen verran progeksi menee, että jopa huuliharppua kuullaan tuon sitarin lisäksi.

Vaikka äänimaailma on osittain jopa riipivä, on Satorilla hyvin kuultavissa hevielementtejä ja nimenomaan sen Creamin vaikutus. Jatkumoa voi etsiä vaikka Tomahawkin tuotannosta ja varmaankin tuolla doomissakin tähän sitten tulemme palaamaan. Ei tästä klassikkoa itselleni muodostu, mutta paikka tällä listalla on oikeutettu jo kotimaansa takia.

Nelososa on paras esimerkki albumin annista.