Metallimusiikin olemus – 42. Kuuden tonnin undulaatti

BUDGIE – BUDGIE (1971)

Hills Contemporary Grass oli nimi, jolla Budgie aluksi tunnettiin. Bändin perustivat vuonna 1967 laulaja-basisti Burke Shelley, kitaristi Tony Bourge ja rumpali Ray Phillips. Bändin nimi vaihtui kohta muotoon Six Ton Budgie ja lopulta se oli vain Budgie. Shelley halusi, että bändin nimi on täydellinen vastakohta musiikkityylille. Budgie eli suomeksi undulaatti.

Walesilaisbändin debyyttialbumi Budgie ilmestyi vuonna 1971. Se oli bluesiin nojaavaa, mutta selkeästi raskaampaa hard rockia. Voisi sanoa sen olevan Black Sabbathin kanssa aika samoilla linjoilla. Eikä se ihme olekaan, sillä tuottajana toimi myös Black Sabbathia tuottanut Rodger Bain.

Burke Shelleyn laulusoundissa on hyvin paljon samaa kuin Rushin Geddy Leen äänessä. Voisiko syynä olla osittain myös siinä, että molemmat soittavat bassoa? Pitää laulaa korkealta, että kuulee oman äänensä. Kuka tietää, mutta yhtäläisyyttä äänissä on. Melko oudosta suunnasta tulee Shelleyn oma esikuva. Hän on Bond-kappaleista tuttu Shirley Bassey. Valitettavasti mies ei enää aivoverenvuodon seurauksena pysty täysipainoisesti soittamaan ja laulamaan yhtä aikaa, mutta keikkailu ei ole loppunut.

Levyllä kitaran varressa esiintyvä Tony Bourge on ihan selkeästi raskaamman kitaramusiikin tärkeitä hahmoja, vaikkei häntä nimeltä tuntisikaan. Jerry Cantrell ja Josh Homme hänet ovat esikuvikseen toki maininneet.

Budgie-albumi on hiukan epätasainen, mutta pari helmeä löytyy. Nude Disintegrating Parachutist Woman on itse asiassa melkoista sahausta vähän Steppenwolfin ja Iron Maidenin hengessä. Siinä on ihan selkeästi kuultavissa metallin alkumuoto. Ei tarvitse kuin odottaa, että evät muuttuvat jaloiksi ja se kävelee maalle muuttuen heviksi. Rape of the Locksissa on tilutusta ja riffittelyä, kuten vähän hevimmässä Deep Purplessa.

Budgiella on kohtuullisen vähän mainetta niittäneestä nimestään huolimatta vankka ihailijakunta ihan metalliartistien parissakin. Metallica, Iron Maiden, Megadeth, Van Halen, QOTSA, Alice In Chains, jne… Moni näistä bändeistä on Budgien kappaleita esittänytkin, osa jopa levyttänyt.

Metallievoluutiossa Budgien musiikille on ehdottomasti oma paikkansa. Se on siellä The Doorsin ja Judas Priestin välimaastossa. Vähän ennen NWOBM-aaltoa. Ja jos ajankulua kiihdyttää tulee grunge metallikin äkkiä vastaan.

Kuva: lahabitacion235.com

Metallimusiikin olemus – 41. Lutonin pillipiipari

 JETHRO TULL – AQUALUNG (1971)

Kun taivaltaa pitkin progressiivisen rockin alkumetrejä, tulee väkisinkin törmänneeksi Jethro Tullin Aqualungiin. Se on eräänlainen ”progestandardi” monelle. Ja helpostihan siitä sellainen tulee, jos reilu seitsemän miljoonaa on albumia myyty. Kansitaiteessa esiintyy legendaarinen ”kerjäläinen”, joka on lähes suora kopio Ian Andersonin hahmosta. Mieshän itse vihaa kantta, vaikka siitä on levynkantena tullut lähes ikoninen.

Aqualungia äänitettiin Island -studiolla, jossa samaan aikaan runtattiin kasaan Led Zeppelinin nelosalbumia. Ihan ok tekele sekin. Ennen nauhoituksia bändin basisti vaihtui ja tilalle tuli Jeffrey Hammond, jonka bassottelu melko vähäisestä soittotaustasta huolimatta on lähes albumin parasta antia.

Bändin nimi tulee 1600-1700-lukujen vaihteessa eläneestä maataloustieteilijästä. Siihen viitaten Jethro Tull onkin musiikillisesti folkin ja progen sekoitusta. Ainahan siitä folkia tehdään, jos kappaleessa soitetaan huilua. Sen laulaja Ian Andersson toki osaakin aika hemmetin hyvin. Noin joka toisen kappaleen aikana kuullaan hiukan tiukempaakin riffittelyä, jonka voisi vertauttaa vähän tuoreempaankin proge-rockiin.

Jethro Tullin musiikki on lopulta melko kevyttä ja ilmavaa. Silti varsinkin tämän albumin tematiikka liippaa hyvin läheltä tämän päivän raskaampia yhtyeitä. Vähäosaisten heikkoa asemaa ja kirkon sekä uskontojen epäkelpoisuutta käsitellään suorasti ja kiertoilmaisuin. Myös sellaiset otsikot kuin väestön liikakasvu, teollistuminen ja globalisaatio ovat mukana. Aiheeltaan siis alati ajankohtainen levy. Näiden teemojen takia se sai osakseen myös vastareaktioita. USA:n uskonnollisempi osa julisti albumin pannaan ja jopa poltti sen kopioita.

Esikuvana bändin keulahahmo Anderson on pitänyt saksofonisti Roland Kirkiä, joka myös käytti hyvin erikoisia soittotekniikoita. Tuota tyyliä ovat myöhemmin matkineet ainakin Dead Soul Tribe ja Arjen Lucassen omissa projekteissaan. Esikuvana Jethro Tull on ollut hyvin monelle metallivaikuttajalle. Iron Maidenin Steve Harris ja Bruce Dickinson, Blind Guardianin Marcus Siepen, doom-bändi Blood Ceremony sekä esimerkiksi Dream Theaterin John Myung ovat todella vaikuttuneet bändin musiikista. ”Suurin” tunnettu fani taitaa kuitenkin olla Rushin Geddy Lee, joka on monessa otteessa ihastellut Jethro Tullin kykyä säveltää dynaamisia ja monisyisiä kappaleita.

Aqualung tosiaan menestyi hyvin. Se nousi Briteissä sijalle neljä ja Yhdysvalloissakin sijalle seitsemän. Se itseasiassa on suhteellisen helppoa kuunneltavaa, vaikkakin pitkien kappaleiden myötä vaatii keskittymistä.

Lähimmäksi bändin tunnelmaa päästään ehkä albumin tunnetuimmalla kappaleella Locomotive Breath, jossa todella on höyryveturimaista meininkiä. Laitetaan siitä vielä live-versio, josta pääsee paremmin sisään bändin kehuttuun lavailmeeseen.


Metallimusiikin olemus – 41. Ilon kautta

YES – THE YES ALBUM (1971)

Melko lailla hippiliikenimellä varustettu Yes perustettiin vuonna 1968, kun laulaja Jon Anderson ja basisti Chris Squire sen löivät kasaan sillä ajatuksella, että tekevät pop-musiikkia laajemmalla ilmaisulla. Anderson olisi halunnut bändin nimeksi Life ja Squire taas World. Loppujen lopuksi nimeksi tuli Yes kitaristi Peter Banksin suosituksesta.

Squire käytti LSD:tä ennen Yesin perustamista. Sen johdosta hän vietti kuukausia tyttöystävänsä kämpillä hioen soittotyyliään. Suurimpana esikuvana hän piti The Whon John Entwistleä. Anderson taas piti esikuvinaan Elvistä ja Eddie Cochrania. Kävipä Anderson myös The Gunin riveissä vierailemassa.

Alkuaika kului lähinnä soittamalla monimutkaisia covereita. Tuli siellä myös albumi, joka menestyi kohtuullisesti. Kitaristi Banks lähti (tai sai potkut) bändistä vuonna 1970 ja tilalle tuli legendaarinen Steve Howe, joka muiden jäsenten mielestä oli Banksia monipuolisempi. Bändi vuokrasi maalaistalon, jossa äänitti The Yes -albumin osissa ja opetteli sen jälkeen soittamaan kappaleet niin kuin ne levyllä kuuluvat. Levy pompsahti suoraan Brittilistan neloseksi ja Jenkeissäkin sijalle 40. Albumilla koskettimia soitellut Tony Kaye koki, että hän joutuu tappelemaan liikaa tilasta Howen kanssa, joten hänen tilalleen tuli Rick Wakeman.

Levyn kansitaide on erikoinen, mutta legendaarinen. Bändi oli autokolarissa palatessaan keikalta ja albumin kansi piti kuvata seuraavana päivänä. Sairaalakäyntien ja muun säätämisen seassa kuvaussessiolle jäi kokonaista puoli tuntia aikaa, joten se tehtiin kuvaajan kotona hyvin pikaisesti. Kuvassa myös näkyy, kuinka kiippari Kayen jalka on paketissa.

The Yes Album on sävellyksellisesti monimutkainen, mutta osiot ovat kuitenkin suhteellisen selkeitä verraten vaikka King Crimsonin tuotoksiin. Yhtye nojasi paljon Howen tekniseen soittoon ja harmonisiin lauluihin. Albumiin ei ole vaikea tutustua, joskin Andersonin lauluääni saattaa jakaa mielipiteitä. Albumi on tuotettu taitavasti ja varsinkin miksaus on onnistunut. Mikään elementti ei oikeastaan käy päälle, vaan soitto kulkee sovussa laulun kanssa. Kappalemateriaali on pääosin Andersonin sävellyskynästä, mutta eniten mieleen jäävät Howen kitarointi ja Bill Brufordin tyylikäs rummuttelu.

Tiellä metalliin Yes on voinut talloa vaihtoehtoisia polkuja, mutta ei varmastikaan ole se suurin vaikuttaja. Metalli sellaisena, kuin minä sen miellän, on Yes liian positiivista musiikkia. Sävelrakenteissa ja soittotaidossa ollaan kuitenkin samaan suuntaan kulkemassa. Esikuvinaan Yesin ovat maininneet metallibändeistä ainakin Dream TheaterFates WarningMastodonThe Mars Volta sekä Tool. Varsin vaikuttavia bändejä nuokin. Progejäteistä Rush lienee kuitenkin se suurin tyylin jatkaja. Omiin aikalaisiin Yes on väkisinkin noin menestyneenä vaikuttanut paljon. Vaikkei se ehkä soitossa kuulu, niin Lemmy Kilmister diggasi Yesiä. Jimmy Page myös, ja hänen instrumentaatiossaan se voi
jopa vähän näkyä.

The Yes Album kannattaa kuunnella. Siinä on leppoinen soundi. Parhaiten musiikkia taitaa kuvata Starship Trooper.

Kuva: Teamrock.com

Metallimusiikin olemus – 40. Emersonin hulluuden ilmentymä

EMERSON, LAKE & PALMER – EMERSON, LAKE & PALMER (1970)

Keith Emerson soitti alunperin koskettimia melko rohkeasti eri tyylejä yhdistelevässä The Nice-yhtyeessä. 15-vuotiaana ensimmäisen Hammondinsa hankkinut Emerson kuitenkin koki liikaa rajoituksia The Nicessakin ja alkoi hahmottelemaan mielessään vielä kokeellisempaa kokoonpanoa.

Hän perusti basisti Greg Laken (King Crimson) ja rumpali Carl Palmerin (Atomic Rooster) kanssa tylsästi nimetyn Emerson, Lake & Palmerin. Palmerin tilalla olisi voitu nähdä myös Mitch Mitchell (The Jimi Hendrix Experience), mutta huhut myös Jimin itsensä liittymisestä bändiin pilasivat myös Mitchin osallistumisen. Bändi alkoi esiintymään hyvin pian perustamisensa jälkeen ja Isle of Wight Festivalin setin jälkeen se nousi nopeasti suureen suosioon. Tosin aikalaisissa oli myös oppositiota. Esimerkiksi BBC:n juontaja piti bändiä ”talentin ja sähkön tuhlauksena.”

Debyyttialbumin tuottajana toimi basisti Lake. Hän hoiti lisäksi laulupuolen. Kappaleet albumilla ovat hyvin ristiin sävellettyjä ja sovitettuja. Ne sisältävät ihan suoria kopioita varsin kuuluisienkin klassisten säveltäjien teoksista. Albumilta löytyy monenlaista kikkailua, mutta rumasti voisi sanoa sen olevan Emersonin ”hulluuden” ilmentymä. Ei ole ihme, että bändit kuten Dream Theater pitävät ELP:a suuressa arvossa. Kuten kaikkien progejättien kanssa tahtoo käydä, on albumimitallinen jumalatonta kokeilua ja kikkailua pidemmän päälle raskas pala nieltäväksi. Niin tahtoo käydä myös Emerson, Lake & Palmerin kanssa.

Metallin kehityksessä se on varmasti ollut erittäin merkittävässä roolissa. Se vei King Crimsonin tahallisen vaikeaselkoisuuden melodisen improvisaation äärirajoille. Sisältö kuulostaa siltä, kuin osista noin kymmenen prosenttia olisi sovittu bändin jäsenten kesken etukäteen ja loppu tulee sitten lennosta. Albumi on Laken lauluja lukuun ottamatta melkoisen raskas, joten pieni metalliviite myös sieltä suunnasta.

Keith Emerson on monelle kosketinsoittajalle kova esikuva, sillä hän oli äärimmäisen maaninen live-esiintyjä. Mies kun soitti koskettimiaan milloin mitenkin päin. Soittimia ei varsinaisesti silitelty vaan soitto oli väkivaltaista ja kaoottista. Silti erinomaisen taitavaa. Tällä kertaa laitellaan myös tuosta live-osastosta videomateriaalia.

Jos esimerkkikappaleen haluaa albumia parhaiten kuvaavaksi, niin Knife-edgessä taitaa olla kaikki, mihin bändi tällä lätyllä pystyy.

Kuva: anglonautes.eu

Metallimusiikin olemus – 39. Frippin tarkoin varjeltu kaaos

KING CRIMSON – IN THE COURT OF THE CRIMSON KING (1969)

Syksyllä 1967 Gilesin veljekset etsivät kitaristia perustaakseen bändin. Robert Fripp vastasi ja näin syntyi bändi nimeltä Giles, Giles and Fripp. Yhtye tuotti aikalaisarvioiden mukaan ”tylsähköä poppia”. Bändin tuleva kosketinsoittaja haukkui virityksen ”toivottomaksi”. Näinpä Fripp päätti tehdä jotain muuta. Hän kutsui ystävänsä Greg Laken bändiin ja heti kohta alku vuonna King Crimson harjoitteli ensimmäistä kertaa yhdessä.

Jonkin ajan kuluttua bändi julkaisi ensimmäisen albuminsa, tässäkin esimerkkinä olevan In The Court of the Crimson Kingin. Ohjenuorana oli tehdä valtavirrasta poikkeavaa musiikkia. Bändin sanoittajana ja valomiehenä toiminut Peter Sinfield onkin kertonut bändin vaihtaneen tahtilajin 7/8 tai 5/8, jos sävellykset kuulostivat liian tutuilta tai helpoilta.

Debyyttialbumi olikin läpimurto. Esimerkiksi The Whon Pete Townshend piti sitä ehdottomana mestariteoksena. Tuon albumin nauhoittanut kokoonpano hajosi kuitenkin hyvin pian sen julkaisun jälkeen ja Robert Fripp jatkoi yksin. Miestä onkin usein kuvailtu yhtenä omapäisimmistä muusikoista, sillä hän on ainut yhtyeen jäsen, joka on ollut jokaisessa King Crimsonin projektissa mukana.

Toisaalta juuri Fripp on se, joka eniten metallin saralla on muusikoita inspiroinut. Kuuluisia metallipuolen ihailijoita tulee mieleen ainakin Steven Wilson (Porcupine Tree), Kirk Hammett (Metallica), Geoff Tate (Queensrüche, Adam Jones (Tool), Paul Masdival (Cynic). Hän on musikaalisten taitojensa lisäksi hyvin tarkka omistamastaan musiikista, eikä sitä tahdo kirveelläkään löytyä mistään streamauspalvelusta.

Metalliin ja progressiiviseen musiikkiin kaiken kaikkiaan on bändillä ollut valtava vaikutus. Tarkoituksellisen vaikeaa ja haastavaa kilkutusta, jonka ei kuulukaan olla kakunpala purtavaksi. Nykyisin progressiivisuus on melkeinpä pääsääntöistä lähes kaikessa uudessa metallissa. Esikuva-asema on silti bändin suurin arvo, sillä noista bändin suuruuden ajoista on jo melko nippu vuosia kulunut. On jäsenistössä sitten ollut Frippin lisäksi kuka tahansa, on hän yleensä muusikkopiireissä erittäin arvostettu. Kokoonpano ei aina ole ollut kovin tavallinen sekään. Nykyiselläänkin bändissä on kolme rumpalia. Tällä hetkellä soittavassa kokoonpanossa on nimittäin sellainen sakki kuin Fripp, Mel Collins, Tony Levin, Pat Mastelotto, Gavin Harrison… Kyllähän noilla nimillä jonnekin pääsee.

Millaista musiikkia albumi sitten sisältää? 21th Century Schizoid Man on nimensä kuuloinen, raastava ja raskas, jopa mielipuolinen progeteos. Se on kuitenkin armottoman kova kappale. Loppu levy on rauhaisampaa vellontaa, jonka kruunaa levyn eeppisesti päättävä The Court of the Crimson King.

Kansitaidetta hyvin kuvastavaksi esimerkkikappaleeksi laitamme tietysti tuon 21th Century Schizoid Manin.

Koko levyä ei netistä löydy.

Kuva: teamrock.com