The Essence of Metal – 7. Full blast!Metallimusiikin olemus – 7. Volat kaakkoon!

DICK DALE AND HIS DEL-TONES – SURFER’S CHOICE (1962)

Dick Dale, originally Richard Anthony Monsour, is among the first to be called a heavy metal founder. Dale was born in Lebanon, although he doesn’t admit it. No matter how it was, man’s roots is from there. There the multi-talent player took elements for his own music. He was a very eager surfer, but he liked play music too. Starting with drums and piano and via guitar he went up to trumpet.

However, he has the biggest gains by the guitar. First, as a developer of surf music. Fast picking a single string is the story of that music. Another, possibly even more important part was his way to use the amplifiers. He was friend of Leo Fender, and he wanted bigger sound. Eventually Dale was the first to play with 100 watts of power. In this case, the scale of knobs ranged from 1-4 to 0-10. And that would not end there, Dick – unlike many people – was the first left-handed who played the right-handed guitar on the wrong way! Without turning the order of strings. Jimi Hendrix wasn’t the first!

Dale was quite a strange type to the rock world in those days. No alcohol, no cigars, no drugs or red meat. Dale was quite a strange type to the then rock world. No alcohol, no tobacco, no drugs or red meat. He actively exercised self-defense for a long time. So he’s not “rock” by his habits.

What about his effect on metal? Well, of course, his influence for Jimi is important. But maybe then that one string picking versus black metal? Or the volumes in the knobs? Or perhaps all of them. As an inspiration, the man has officially said at least that Jimi Hendrix, but also Eddie van Halen. I have also seen a sentence with Yngwie J. Malmsteen has been said that the volume was Dale’s invention.

As an example, Dick Dale And His Del-Tones Surfer’s Choice (1962) is mentioned. There are couple of hits and a Misirlou Twist familiar with Pulp Fiction.

Photo: lightning-usa.com DICK DALE AND HIS DEL-TONES – SURFER’S CHOICE (1962)

Dick Dale eli alunperin Richard Anthony Monsour, jota on ensimmäisten joukossa kutsuttu heavy metallin kantaisäksi. Heppu on syntynyt Libanonissa, vaikka itse ei sitä myönnäkään. Olipa miten oli, on miehen suku sieltä suunnasta. Multitalentti soittajamies onkin tuolta saanut vaikutteita omaan soittoonsa.Surffaillessaan mies soitteli milloin mitäkin. Aluksi aloittaen rummuista ja siitä pianon ja kitaran kautta jopa trumpettiin asti.

Kitarasta Dick kuitenkin suurimmat ansionsa saanut on. Ensinnäkin surffimusiikin kehittäjänä. Yhden kielen nopea pickaaminen on tuon musiikin juttu. Toinen, mahdollisesti jopa tärkeämpi osa miehellä oli vahvistimien käytössä. Hän nimittäin oli Fenderin Leon kavereita ja toivoi isompaa ääntä. Lopulta Dale oli ensimmäinen, joka soitti 100 watin vahvarilla. Tällöin myös potikoiden skaala vaihtui 1-4:stä 0-10:een. Ja ettei kehityskohteet ihan loppuisi oli Dick – toisin kuin usein luullaan – ensimmäinen, joka soitti vasenkätisenä oikeakätistä kitaraa väärinpäin. Kääntämättä kielten järjestystä. Hendrixin Jimi ei siis ollut eka!

Mies on rokkimaailmaan, ainakin silloiseen, aika outo tyyppi. Ei ikinä alkoholia, ei tupakkaa, ei huumeita eikä punaista lihaa. On harrastanut aktiivisesti itsepuolustuslajeja pitkän aikaa. Ei siis millään lailla rock.

Entäpä vaikutus metalliin? No, Jimin kautta tietysti kova. Mutta ehkä sitten kuitenkin tuo yhden kielen nopea soitto vs. black metal? Vaiko kuitenkin jumalattomat volyymit vahvareissa? Tai ehkä näitä kaikkia. Innoittajiksi miehen ovat virallisesti sanoneet ainakin juuri tuo Jimi Hendrix, mutta myös Eddie Van Halen. Olen myös nähnyt lauseen, jossa Yngwie J. Malmsteen on todennut tuon volyymin olleen Dalen keksintöä.

Esimerkkilevynä on mainittu Dick Dale And His Del-Tonesin Surfer’s Choice. Siellä on muutamakin kova hitti ja tähän tönäistäänkin Pulp Fictionistakin tuttu Misirlou Twist.

Kuva: lightning-usa.com

The Essence of Metal – 6. Power Chords and DistortionMetallimusiikin olemus – 6. Power-soinnut ja särö

LINK WRAY & THE WRAYMEN (1960)

Link Wray aka Fred Lincoln Wray Jr. born in Shawnee-indian. It may also be seen by the man’s essence. Wray was a young man in the Korean War and got ill with tuberculosis. Even so badly that the man’s songs were predicted to be singed.

However, Wray remained with the music, even though he sung less than before. Hit single Rumble. Rumble was initially banned because of the theme of violence. It is possible to sense the strength of the guitar playing, which became popular later by Black Sabbath.

Link Wray is one of the pioneers of the distorted guitar sound. It’s rumored that he would even snore holes in his amplifiers to get smarter sound. Another, almost as important, matter that Wray used to be among the first were power chords. Power chords are inherent in rock music, but especially in metal music. They are relatively easy to take and allow the songs to get their strength according to their name.

As an example, is mentioned Link Wray and The Wraymen (1960), which is Link’s debut album. It contains rockabilly music and when you listened it, you realize that you’ve heard these tunes thousands of times. However, some must have made these too and Wray is probably one of these architects.

Wray’s influence on the metal is obvious. Those technical innovations have been inspired the following metal precursors: Jimmy Page, Jimi Hendrix, Iggy Pop and Pete Townshend. Townshend has said that without Wray he would never have grabbed the guitar.

The linked video is Rumble, which really got a ban on playing the radio during its release. It’s also a metal-like achievement, because this is an instrumental piece.

Photo: rockabillyhall.comLINK WRAY & THE WRAYMEN (1960)

Link Wray eli Fred Lincoln Wray Jr. oli syntyjään Shawnee-intiaani. Sen voi ehkä miehen olemuksesta aistiakin. Wray kävi nuorena miehenä Korean sodassa ja sairastui siellä pahasti tuberkuloosiin. Jopa niin pahasti, että miehen laulut ennustettiin olevan lauleltu.

Wray kuitenkin pysyi musiikin parissa, vaikka esittikin laulettua musiikkia aiempaa vähemmän. Hitiksi noussut Rumble kiellettiin aluksi sen jengiväkivaltaan sijoittuvan teeman vuoksi. Kappaleessa on hyvinkin aistittavissa myöhemmin varsinkin Black Sabbathin kitaroinnissa suosioon noussut voima.

Link Wrayta pidetään yhtenä särökitaran suosion nostajista. Kerrotaan, että mies olisi jopa viillellyt reikiä vahvistimiinsa saadakseen rouheamman soundin. Toinen, lähes yhtä merkittävä asia, jota Wray ensimmäisten joukossa käytti olivat power-soinnut. Power-soinnut eli vitossoinnut, kuuluvat lähtemättömästi rock-musiikkiin, mutta varsinkin metallimusiikkiin. Ne ovat suhteellisen helppoja ottaa ja niiden avulla kappaleisiin saadaan nimensä mukaista voimaa.

Esimerkkilevynä on mainittu Link Wray and The Wraymen (1960), joka on Linkin debyytti. Se sisältää rockabilly-musiikkia ja nyt kuunneltuna ”tuhat kertaa kuultuja” säveliä. Tosin jonkun nekin on pitänyt keksiä ja Wray lienee yksi näistä arkkitehdeistä.

Miehen vaikutus metalliin on ilmeinen. Nuo tekniset innovaatiot ovat olleet vaikuttimina esimerkiksi seuraaville metallin esi-isille: Jimmy Page, Jimi Hendrix, Iggy Pop ja Pete Townshend. Townshend on sanonut, että ilman Wrayta hän ei ikinä olisi tarttunut kitaraan.

Videoksi linkataan juuri tuo Rumble, joka tosiaan sai radioissa soittokieltoa ilmestymisensä aikana. On sekin metalliin vivahtava saavutus, kun ottaa huomioon, että kyseessä on instrumentaalikappale.

Kuva: rockabillyhall.com

The Essence of Metal – 5. Bo Diddley, The Man Who Invented RhythmMetallimusiikin olemus – 5. Mies, joka keksi rytmin

BO DIDDLEY – GO BO DIDDLEY (1959)

Ellas Bates’s alias Ellas McDaniel, alias Bo Diddley, was the man who influenced blues and rock music significantly from the late 50’s. He was dark-skinned and tried his skills in boxing too. But the music eventually captured her.

Bo got his name from a string instrument, Diddley bow. It has only one string, so rhythm plays a big role in playing this instrument. And rhythm Bo knows. He developed or invented or in any case used a lot of rhythm that is called Bo’s beat. Diddley is also remembered for the guitars that were shaped odd. The box maybe the most known form.

Bo’s beat is a familiar rhythm nowadays, but rarely anyone think where it comes from. Diddley used the guitar more for the rhythm than the melody. If we look at the previous artists, Diddley seems to be the most direct link to the metal music. It’s easy to see the upward curve from Bo Diddley to Jimi Hendrix and then to Stevie Ray Vaughan and beyond. For example, Iron Maiden’s The Number of The Beast begins with the Bo’s Beat.

The album that mentioned is Bo Diddley’s Go Bo Diddley (1959), which is standard blues music, but which includes a bit of strange rhythm.

As a video example, I will place a live performance somewhere far away. Bo Diddley’s different way to rhythm plays. There is something very metallic about the song at the beginning. Stairs, amplifiers in line and visible, women are screaming and the audience is in some kind of transceiver mode. Hurry up!

Photo: ladimensiondetrastos.blogspot.comBO DIDDLEY – GO BO DIDDLEY (1959)

Ellas Bates alias Ellas McDaniel alias Bo Diddley oli 50-luvun loppupuolelta eteenpäin mies, joka vaikutti blues-/rock-musiikkiin merkittävästi. Kuinka ollakaan, hänkin oli tummaihoinen ja kokeili taitojaan nyrkkeilyssä. Musiikki kuitenkin lopulta nappasi hänet.

Bo sai nimensä eräänlaisesta kielisoittimesta, Diddley bowsta. Soittimessa on vain yksi kieli, joten rytmillä on iso rooli tätä instrumenttia soitettaessa. Ja rytmistäpä Bo tunnetaankin. Hän kehitti tai keksi tai joka tapauksessa käytti paljon rytmiä, jota Bo’s beatiksi kutsutaan. Diddley muistetaan myös kitaroista, joiden muoto oli mitä milloinkin. Laatikko ehkä muodoista tunnetuin.

Bo’s beat on nykyäänkin tuttu rytmi, mutta harvoin tulee ajateltua, mistä moinen juurensa juontaa. Diddley käytti kitaraa enemmän rytmi-, kuin sävelsoittimena. Hän on tähän menneistä kahlatuista Metallinolemus-muusikoista mielestäni selkeästi suorin yhteys metalliin. Helppo on nähdä nouseva käyrä Bo Diddleystä Jimi Hendrixiin ja sitä kautta Stevie Ray Vaughaniin ja siitä eteenpäin. Esimerkiksi Iron Maidenin The Number of The Beast alkaa Bo’s beatin johdannaisella.

Levynä oli mainittu Bo Diddleyn Go Bo Diddley (1959), joka on levynä ja bluesmusiikkina nykyisellään tavallista, mutta joka lopulta sisältää rytmitykseltään hyvinkin kummallista kitarointia.

Videoesimerkiksi laitan kuitenkin live-esiintymisen jostain kaukaa. Miksi? Siksi, että tässä havainnollistetaan tuo Bo Diddleyn erilainen tapa rytmittää soittoa. Myös kappaleeseen lähdössä on jotain hyvin metallimaista. Portaat, vahvistimet rivissä ja näkyvissä, naiset kiljuvat, yleisö on jossain mosh pitiä edeltävässä transsitilassa. Hurja meininki!

Kuva: ladimensiondetrastos.blogspot.com

The Essence of Metal – 4. Touch of EvilMetallimusiikin olemus – 4. Kosketus pahan puolelle

HOWLIN’ WOLF – MOANIN’ IN THE MOONLIGHT (1959)

Howlin’ Wolf was a quite old man when he made his first recordings. He was born in 1910 and his debut album was released in 1959. However, this did not mean that he had not previously performed.

The Blues legend, rightly called Chester Burnett, got his artist name from her grandfather, who told stories about wolves. The grandpa told that the wolves would take him away unless the boy could behave. The boy’s childhood was raw, and he was forced out from his home. When it came time to get back, Chester got his mother’s anger over him because he made ”devil’s music” in to earn money.

Howlin ’Wolf is a truly respected artist in blues music. The Bluesmaker, without exception, was an impressive sight at that time. Almost two metres and about 140 kg impressed not only his appearance but also his voice. The howling, the harmonica, and the shifty eyes created the evil presence.

The lyrics really took audience into the dark side, or at least the sense of it. The same wickedness or fear of presence has subsequently been perceptible, for example, in The Doors and Jimi Hendrix, both of them have a solid place among the creators of metal. Both have been coworkers of Howlin ’Wolf.

Clearly from the metal side, his admirers are publicly named Dave Mustaine, who, with Megadeth, is also versioning I Ain’t Superstitious in Peace Sells… But Who’s Buying album. That song was Willie Dixon’s, but Howlin ’Wolf originally recorded it.

His debut album, Moanin ’in the Moonlight (1959), which is quite a good blues record. ”That’s Evil…” as the man singing…

https://www.youtube.com/watch?v=09j6vMdKi3E

Photo: dirtyrock.comHOWLIN’ WOLF – MOANIN’ IN THE MOONLIGHT (1959)

Howlin’ Wolf siirtyi levyttävien artistien joukkoon iän puolesta todella myöhään. Mies kun syntyi 1910 ja debyyttialbumi julkaistiin heti kohta 1959. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö mies olisi aiemmin esiintynyt.

Blues-legenda, oikealta nimeltään Chester Burnett, sai taiteilijanimensä isoisältään, joka kertoi tarinoita susista. Vaari nimittäin pelotteli, että sudet vievät mennessään, ellei poika osaa käyttäytyä. Pojan lapsuus oli raaka ja kotoakin mies joutui pois. Reissuilla rähjääntyi ja palattuaan Chester sai äidin vihat niskaansa siitä syystä, että oli esittänyt ”paholaisen musiikkia” rahaa ansaitakseen.

Howlin’ Wolf on blues- ja musiikkipiireissä todella arvostettu artisti. Kärkikolmikkoon poikkeuksetta nimetty bluesmies oli vaikuttava näky tuohon aikaan. Lähes kaksimetrinen ja noin 140-kiloinen mies teki vaikutuksen olemuksensa lisäksi myös äänellään. Ulvonta, huuliharppu ja lymyilevä katse loivat pahan läsnäoloa.

Sanoitukset veivät oikeasti pahan puolelle tai ainakin aavistukseen siitä. Samaa pahuutta tai pelon läsnäoloa on myöhemmin ollut havaittavissa esimerkiksi The Doorsin ja Jimi Hendrixin esiitymisissä, joilla molemmilla on selkeä paikka metallin syntymisen vaikuttimina. Molemmat ovat Howlin’ Wolfia coveroineetkin.

Selkeästi metallin puolelta hänen ihailijoihin on julkisesti itsensä nimennyt Dave Mustaine, joka Megadethin kanssa versioikin I Ain’t Superstitiousia Peace Sells… But Who’s Buying-albumilla. Tuo kappale toki oli Willie Dixonin hommia, mutta Howlin’ Wolf sen alunperin äänitti.

Listalta löytyy bluesjätin debyyttialbumi Moanin’ in the Moonlight, joka on ihan pätevä blues-levy. Kyllä se metalliväellekin uppoaa. ”That’s evil…”, kuten mies itse laulaa…

https://www.youtube.com/watch?v=09j6vMdKi3E

Kuva: dirtyrock.com

The Essence of Metal – 3. Tales of Chuck BerryMetallimusiikin olemus – 3. Chuck Berryn tarinat

CHUCK BERRY – BERRY IS ON TOP (1959)

Chuck Berry brought guitar solos into rock music. Blues bent to rock n’ roll and when there’s a dark-skinned man to play guitar, it was strange enough for youth.

In fact, I’ve seen Chuck Berry’s always a bit of ”one trick pony”. Every other (if not more) of the tracks begins Johnny B. Goode’s intro, and there’s not much variance in chord progression either. Perhaps Berry’s greatest achievement was bringing the stories to music. There’s good stories in every corner of his production. Although the Berry’s music is, in principle, a little boring, it was made somehow right. And of course there was the “duck walk”.

He’s unquestionably a very important pioneer of the all music, even metal. Repeating riffs are one of the main points of metal music and so are the fast guitar solos too. He also knew that he’s doing something new. Eg. Roll over Beethoven is deliberately made to tell how the classical music will give way for the rock music.

Chuck Berry’s Berry is on Top album includes all you need to know about Berry’s work. The following twenty albums have just the same.

We cannot skip the Johnny B. Goode, so there it is.

https://open.spotify.com/album/7qIlDCv2QNNtCrauUzPPP2CHUCK BERRY – BERRY IS ON TOP (1959)

Chuck Berry toi rock-musiikkiin sujuvasti myös kitarasoolot. Blues taipui rock n’ rolliksi ja kun kitaraa vielä raapi tummaihoinen mies, oli se kylliksi omituista tarratakseen nuorisoon.

Itse olen Chuck Berryn nähnyt aina pikkuisen ”one trick ponyna”. Joka toinen (ellei useampikin) kappale alkaa Johnny B. Gooden introlla, eikä sointukierroissakaan juuri varianssia ole. Ehkä Berryn suurin saavutus olikin tarinoiden tuominen musiikkiin. Monessa kappaleessa käydään läpi pitkiä tarinoita ihmisistä ja heidän teoistaan. Vaikka miehen tuotanto on lähtökohtaisesti vähän tylsää, oli siinä jotain oikein. On noita kappaleita niin moni versioinut. Eikä sovi unohtaa ”ankkakävelyä”.

Metallin suunnannäyttäjiä hän kiistatta on. Tietty toisto kuuluu riffeistä elävään metalliin ja tiluttelevat kitarasoolot olivat Berryn myötä tulleet jäädäkseen. Mies myös tiesi tekevänsä jotain uutta. Esim. Roll over Beethoven on tietoisesti tehty kertomaan, kuinka klassiset musiikki-ihanteet saavat väistyä syrjään rockin tieltä.

Chuck Berryn Berry is on Top-albumi sisältää mieheltä oikeastaan kaiken, mitä tarvitsee musiikillisesti tietää. Seuraavat parikymmentä albumia on ihan sitä samaa. Ja näitä kierrättämällä mies on keikkaillut vielä tälläkin vuosikymmennellä.

Johnny B. Goodea ei voi esimerkkipallilta tiputtaa.

https://open.spotify.com/album/7qIlDCv2QNNtCrauUzPPP2