Atso’s Time Machine: 2014 & Tom Petty and the Heartbreakers – Hypnotic EyeAtson Aikakone: 2014 & Tom Petty and the Heartbreakers – Hypnotic Eye

Tom Petty and Heartbreakers’ new album Hypnotic Eye has been praised in many occasions and I have been thinking about buying it while browsing through record shelves. However, I just came to listen to it last week: I’m glad I finally did. The album’s full of great rock music played by a real Band. It also has powerful songs written by the man himself, mr. Tom Petty. The veterans show that it doesn’t take wonders to make great music.


Hypnotic Eye starts with the song American Plan B. It has got ragged riffing, fuzzy guitar and the familiar, creaky way of singing. ”I’m gonna make my way through this world someday / I don’t care what nobody say”. When the song gets to it’s chorus the atmosphere opens up and the band’s playing has got air. The guitar fill in the chorus is touchingly leaning forward, it definitely hasn’t been placed in perfect timing with Pro Tools. This song can be taken’ as kind of a sequel to the 1977 classic song American Girl.

Fault Lines starts interestingly with Mike Campbell’s guitar, there’s even wah-wah there somewhere. The ambience is melancholic and wistful, Petty’s sound fits this life experience demanding text great.

And I’ve got a few of my own
I’ve got a few of my own fault lines
Running under my life”

The interlude with fuzz guitar and harmonica is pretty catchy and works well.

Red River is a great song. The vocal melody and the guitar line going underneath are supplementing each other nicely. Meanwhile there’s an electric guitar being played above the landscape, painting tones with simple chords.

This one also has upstanding chorus and the feel opens up before closing in on the following verse.

So meet me tonight by the Red River
Where the water is clear and cold
Meet me tonight by the Red River
And look down into your soul
Look down into your soul”

The bridge and guitar solo feel like coming from a different song. The solo has got a nice acoustic guitar sound until the band jumps in and the guitar solo changes to an electric one.

It’s a great song with the sections supporting each other. One of the best pieces on the album.

The fourth track, Full Grown Boy, is almost jazz. Petty and the band show how they’re capable of swinging from one feel to another. The band plays barely and intimately while Petty joins with style.

The line ”full grown boy” is an interesting one and it’s amazingly apt. There’s something magical and beautiful in the atmosphere, it makes my spine tingle…

Can you see her in the fire light
Hear how soft and low she sings
How’m I gonna tell her that I love her
When words don’t mean a thing
And I’m a full grown boy”

Immediately after the dusky ambience the album gets back to rocking with All You Can Carry. Because the record popped in different sound, now this rock-band sound feels to work even better.

In the verses there’s some similarity to Red River, but this one’s chorus is more simple, almost lingering. The past is left behind and all that’s taken along and remembered are the things needed. Petty’s sound grinded by rock miles gives this song a great tinge.

There’s something moving in the dark outside
I gotta face it when it hits the light
No one can say I didn’t have your side
No one can say I left without a fight”

Power Drunk is somehow a neutral song. ”Can you see me against the sun? / crying out to reach someone”. Nice riffing flavoured with fuzz. The clean sound of the guitar is also pleasant. This kind of ”lazy” american rock isn’t exactly my cup of tea…

Forgotten Man continues the album with more rocking feel, starting with an overdriven guitar played through a tremelo effect. The band plays great once again! And the term ”forgotten man”, while sung by Petty, sounds pretty credible. This song doesn’t straggle, it just keeps on rocking straight forward.

The next song coming is one that rose as one of the album’s jewels right from the first listens: Sins of My Youth. There’s an almost Agents-like hazy feel and sound in the song, that’s clearly the most beautiful one on the album.

When the past gets up in your face
Memories slide out of place
All those things that were hidden away
Ain’t so bad in the light of day

Oh…
Let me tell you the truth
I love you more
Than the sins of my youth”

Here’s a song that’s got nothing too much. Sins of My Youth goes to my soul every single time. If somebody sings a line ”I love you more / than the sins of my youth”, it means he’s talking about pretty powerful feelings. Damn, what a beautiful song.

U Get Me High. The guitar sounds differ from the previous songs, it’s more overdrive than fuzz. The bass guitar sounds more prominent also. This song is just a little ”too slow”, it feels like it’s prances forward leaning backwards.

I guess this a love song in a manner of Tom Petty.

You get me high
You get me high
You give me something so deep
You get me high”

In the outro the band plays greatly as one piece, the ending section could have been even longer!

Burnt Out Town is more bluesy material with it’s piano fills and harmonica. The theme of this song has been dealt with in many songs and especially by these veteran rockers. The youngsters don’t sing about these things this way too often. The harmonica played through a bullet-mic rocks!

There’s also a piano solo in this one: it means more blues. The song is carried by drums and bass and not guitar, like the rest on this album.

Yeah, it’s a burnt out town
It’s going down but no one knows
Yeah, it’s a burnt out town
Ain’t dead but getting close”

Shadow People. Hypnotic Eye gets to it’s end with a great final track. I think the song’s ”shadow people” describe the people often referred to only as ”they”, who always do everything and often screw things up. They do this and they do that, but no one can name them. The song can also be taken in a way that everyone goes where they go and no one else can know it. ”Shadow people / in shadow land”.

That one’s thinking of great art and eloquent words
That one’s strapped on a gun and joined up with the herd
That one’s saving up water, got some food stored away
For the war that is coming on the judgment day”

The chords and scenery of this song have some tone of wisdom in them. The keyboard pad and the guitar pattern bring some magic and mysticism. Especially the interlude that tinkles while the bass pumps a few selected notes has a great tension.

Shadow People’s lyrics have something to say against the U.S. like the opening song of the album.

And this one carries a gun for the USA
He’s a 21st Century man
And he’s scary as hell cause when he’s afraid
He’ll destroy everything he don’t understand”

This one’s clearly the longest track on the album. Petty & the Heartbreakers isn’t best known about long songs otherwise. It has a long outro that hovers in the air and then tails off, until Petty steps forward with just an acoustic guitar. ”Waiting for the sun to be straight overhead / ’Til we ain’t got no shadow at all”.


Hypnotic Eye wasn’t in the top positions for nothing when selecting the best rock records of 2014. The songs are strong not only independent but also as parts of the album. Especially the trio of Red River, Sins of My Youth and Shadow People are such songs that you hear these days way too rarely in a music world in which disposable material and radio hits weigh too much.

https://open.spotify.com/album/55dSc0Ry199sq95DwnHFFaTom Petty and the Heartbreakersin uutta Hypnotic Eye-levyä on hehkutettu monissa paikoissa ja itsekin olen sitä hypistellyt levyhyllyjä kierrellessä. Kuunteluun se tuli kuitenkin otettua vasta viime viikolla: onneksi tuli. Hienoa rock-soitantaa aidon bändin soittamana ja tehokkaita lauluja vanhan herran Pettyn kirjoittamina. Vanhat jermut näyttävät, ettei toimivaan musiikkiin ihmeitä tarvita.


Hypnotic Eye käynnistyy raidalla American Plan B. Rouheaa riffittelyä, fuzzahtavaa kitaraa ja tuttu, nariseva laulusoundi. ”I’m gonna make my way through this world someday / I don’t care what nobody say”. Kertosäkeeseen tultaessa laulu ja ilmapiiri ”aukeaa” ja bändin soitossa on tilaa. Kertosäkeen kitarafilli on hellyttävästi nokallaan, sitä ei olla Pro Toolsilla aseteltu kohdalleen. Tätä laulua voi pitää tietynlaisena jatko-osana vuoden 1977 American Girlille.

Fault Lines lähtee mielenkiintoisesti Mike Campbellin kitaroiden voimin, kuullaanpa seassa myös wah-wahia. Laulun tunnelma on melankolinen ja haikea, Pettyn laulusoundi sopii tähän elämänkokemusta vaativaan tekstiin mahtavasti.

And I’ve got a few of my own
I’ve got a few of my own fault lines
Running under my life”

Huuliharpulla sävytetty fuzz-kitaravälike on ihmeen tarttuva ja toimiva.

Red River puolestaan on erinomainen biisi. Laulumelodia ja sen pohjalla kulkeva kitaralinja täydentävät toisiaan. Samalla maiseman yläpuolella kulkee pehmeä, sointuja maalaileva sähkökitara.

Kertosäe on tässäkin komea ja tunnelma aukeaa, ennenkuin sulkeutuu taas seuraavan säkeistön myötä.

So meet me tonight by the Red River
Where the water is clear and cold
Meet me tonight by the Red River
And look down into your soul
Look down into your soul”

Väliosa ja soolo ovat kuin eri biisistä. Tässä osassa kuullaan hienoa akustista kitarasoolosoundia, kunnes bändi hyppää sisään ja kitarasoolo vaihtuu sähköiseksi.

Onpas hieno biisi, jossa osat täydentävät toisiaan. Levyn parhaimmistoa.

Nelosraita Full Grown Boy on liki jatsia. Petty ja bändi näyttävät, miten pystyvät syöksymään tunnelmasta toiseen. Paljasta soitantaa, johon Petty lauluäänellään jälleen ui sekaan tyylikkäästi.

”Full grown boy” on mielenkiintoisesti ja hämmästyttävän osuvasti sanottu. Tunnelmassa on jotain maagista ja kaunista, selkäpiitä kutkuttavaa.

Can you see her in the fire light
Hear how soft and low she sings
How’m I gonna tell her that I love her
When words don’t mean a thing
And I’m a full grown boy”

Välittömästi hämyilyn jälkeen palataan rock-meininkiin All You Can Carryn avulla. Kun välissä käväistiin erilaisissa soundeissa, niin tämä bändisoundi kuulostaa entistä toimivammalta.

Säkeistössä on jotain samaa kuin Red Riverissä, mutta kertosäe on simppelimpi, liki hieman viipyilevä. Mennyt jätetään taakse ja otetaan mukaan ja muistetaan vain se, mitä tarvitaan. Tässäkin Pettyn rock-kilometrejä nähnyt soundi tuo tekstiin oman säväyksensä.

There’s something moving in the dark outside
I gotta face it when it hits the light
No one can say I didn’t have your side
No one can say I left without a fight”

Power Drunk on jotenkin tasapaksu raita. Can you see me against the sun? / crying out to reach someone”. Fuzzilla höystettyä riffittelyä. Myös clean-soundi miellyttää. Tällainen ns. ”laiska” amerikanrokki ei ihan lähde…

Forgotten Man jatkaa rokkaavammalla otteella startaten tremolon läpi ajetulla särökitaralla. Bändisoitto skulaa taas! Termi ”forgotten man” istuu jälleen Pettyn suuhun aika uskottavasti. Tämä biisi ei rönsyile turhia vaan rokkaa suoraviivaisesti eteenpäin.

Sitten tuleekin ensikuunteluista saakka yhdeksi albumin helmistä noussut Sins of My Youth. Tässä biisissä on liki agentsmaisen utuinen tunnelma ja soundi. Ylivoimaisesti albumin kaunein laulu.

When the past gets up in your face
Memories slide out of place
All those things that were hidden away
Ain’t so bad in the light of day

Oh…
Let me tell you the truth
I love you more
Than the sins of my youth”

Tässä on biisi, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Uppoaa joka kuuntelukerralla sieluun saakka. Jos sanoo, että ”I love you more / than the sins of my youth” niin silloin ollaan aika voimakkaissa tunteissa. Onpa kaunis laulu.

U Get Me High. Kitarasoundit ovat erilaiset kuin aiemmissa, enemmän overdrive kuin fuzz. Bassokin enemmän pinnassa. Tämä biisi on juuri pykälän ”liian hidas”, soitto ikäänkuin tepastelee eteenpäin hieman takanojassa.

Kai tämä jonkinsortin rakkauslaulu on Pettymäiseen tyyliin.

You get me high
You get me high
You give me something so deep
You get me high”

Outrossa bändi soittaa hienosti yhtenä palikkana, olisi voinut olla pidempikin loppusoitto!

Burnt Out Town on bluesihtavaa materiaalia pianotilutuksineen ja huuliharppuineen. Tätä teemaa on käsitelty aika monissa biiseissä, usein juuri näiden konkareiden toimesta. Ei nuorisokaarti tästä tällä tavalla useinkaan laula. Bullet-mic-huuliharppu rokkaa.

Tässä kuullaan myös pianosoolo: eli lisää bluesia. Tätä kuljettaa rummut-basso-akseli eikä kitara.

Yeah, it’s a burnt out town
It’s going down but no one knows
Yeah, it’s a burnt out town
Ain’t dead but getting close”

Shadow People. Hypnotic Eye tulee päätöksensä loistava lopetusraidan myötä.. Itse ymmärrän tämän laulun niin, että ”shadow people” on kuin niin usein puhekielessä esiintyvät ”ne”, jotka tekevät aina kaiken ja useimmiten pilaavat asiat. Ne sitä ja ne tätä, vaikkei kukaan osaa nimetä ketään. Toisaalta tämän voi ottaa myös niin, että itse kukin menee minne menee eikä sitä kukaan muu voi tietää. ”Shadow people / in shadow land”.

”That one’s thinking of great art and eloquent words
That one’s strapped on a gun and joined up with the herd
That one’s saving up water, got some food stored away
For the war that is coming on the judgment day”

Soinnuissa ja maisemassa on jotain elämänviisauden sävyä. Kosketinmatto ja kitarakuvio tuovat tähänkin magiaa ilmaan ja tiettyä mystisyyttä. Varsinkin väliosassa, jossa kilkatellaan ja basso jumputtaa paria nuottia, on melkoinen jännite.

On tässä myös tekstissä samaa USA:n meininkiä vastaan sanomista kuin levyn avausraidassa.

”And this one carries a gun for the USA
He’s a 21st Century man
And he’s scary as hell cause when he’s afraid
He’ll destroy everything he don’t understand”

Kyseessä on levyn selkeästi pisin raita, Petty & Heartbreakershan ei ole tunnettu pitkistä biiseistä muutenkaan. Pitkä outro, joka kuin leijuu ilmassa ja hiipuu sitten pois, kunnes esiin astuu vielä Petty akustisen kitaran kera: ”Waiting for the sun to be straight overhead / ’Til we ain’t got no shadow at all”.


Hypnotic Eye ei turhaan ollut monien listojen kärkisijoilla, kun valittiin vuoden 2014 parasta rock-levyä. Biisit ovat vahvoja paitsi itsenäisinä niin myös albumin osina. Erityisesti kolmikko Red River, Sins of My Youth ja Shadow People ovat sellaisia lauluja, että nykypäivänä harvoin tulee vastaan musiikkimaailmassa, jossa kertakäyttömateriaali ja radiosoitto painavat liian paljon.

https://open.spotify.com/album/55dSc0Ry199sq95DwnHFFa

Atso’s Time Machine: Year 1977 & Fleetwood Mac – RumoursAtson Aikakone: 1977 & Fleetwood Mac – Rumours

Fleetwood Mac’s Rumours had to be dealt with now. It came to my mind on last week’s friday after a conversation with Tomi and then I listened to it five times during three days.

The album is thirteenth on the list of most sold albums in the world and it was the only one in the lead positions I had no conception of. I found out that during the recording process Fleetwood Mac consisted of five members (3 men + 2 women) whose relationships with each other had been quite a mess.

The band was formed by drummer Mick Fleetwood and two couples: Lindsey Buckingham (guitar and vocals) + Stevie Nicks (vocals) and John McVie (bass) + Christine McVie (keyboards, vocals). When the band was starting the recording sessions the two couples broke up and Fleetwood found out that he’s wife had a relationship with his best friend.

The band then moved to the studio in Sausalito, California, where they plunged into a very excessive rock’n’roll-lifestyle, mostly because of cocaine. One of the owners of the studio the band used has said that The band would come in at 7 a night, have a big feast, party till 1 or 2 in the morning, and then when they were so whacked-out they couldn’t do anything, they’d start recording”.


The opening track Second Hand News offers almost countryish sounds. There’s a lot of backing vocals and the overall sound is mostly acoustic, but this is not the most traditional country rock. ”One thing I think you should know / I ain’t gonna miss you when you go”. That’s not the way they sing in songs normally! There’s an overdriven guitar popping in somewhere, but it’s only doing some fills. The meaning of ”second hand news” doesn’t need any explanations in this case, I think.

The second track, Dreams, has a different sound than it’s predecessor right from the beginning: like Second Hand News had been kind of a ”prologue”. This one is interpret by the song’s writer Stevie Nicks. There’s not a lot of instruments in the instrumentation as the rhythm section dominates with electric piano and electric guitar play small things. The whole song, but especially the chorus, has some bittersweetness: somebody is using someone just as a tool to achieve his/her personal goals.

Nicks’ singing is pretty. This has an interesting text as a whole. There was just the first few lines of the first verse and the whole chorus that got stuck in my mind during the first listens. The band sings beautifully in layers once again and the song ends in a sweet chord.

Like a heartbeat drives you mad…
In the stillness of remembering what you had…
And what you lost…
And what you had…
And what you lost


Thunder only happens when it’s raining
Players only love you when they’re playing
Say… Women… they will come and they will go
When the rain washes you clean… you’ll know”

A fingerpicking guitar played by Lindsey Buckingham is what keeps Never Going Back Again going. Now when I listened to the album for the first time in a landscape of an early spring this song sounded just like it’s soundtrack. Fits perfectly the mood of cycling in the glow of a setting sun.

The lyrics are about the supposition that when a relationship breaks down and you go down, it just happens once. ”Been down one time / Been down two times / I’m never going back again”. This one has a plain arrangement topped by a nifty layer of acoustic guitars and backing vocals. The whole package lasts for only 2 minutes and 14 seconds.

Don’t Stop starts immediately with a different mood than the previous three songs. There’s something very 80s-like in this one although the album was indeed released in 1977. The composition and lyrics were written by keyboardist Christine McVie and the song is sang by McVie herself and Lindsey Buckingham.

The song goes on lighter than the previous ones with the theme ”no matter what happens you have to keep your head up and keep on going, because you can’t get yesterday back”. There’s the first proper electric guitar solo and the sound landscape is more electric also. The lyrics are based on the divorce of C. McVie and the basist J.McVie after an 8-year marriage.

During the first listens there was one song above all others: Go Your Own Way. After a little research I found out that it was released as the lead single of the album in January 1977. It’s a rocking song written and sang by L. Buckingham.

As a simple but perfectly working effect is one note that can be heard in the chorus (”you can go your own way / go your own wa-ay”) that is sang just a semitone lower than it would presumably go. The song is build around it’s chorus and the verses are played in a lower profile.

Behind the song are once again complex relationships and those in between Buckingham and Stevie Nicks in particular. There’s a great guitar solo to end the song played with a sound that’s 70s at it’s best. The outro sounds like it could be streched forver when played live.

Songbird, a piano ballad created by Christine McVie ends the LP’s A-side. McVie’s playing touch is soft and the singing is very pretty. The power of the singers in this band is great and it’s used style-conciously. McVie has said that the song is ”about nobody and everybody in the form of a little prayer”.

”And I wish you all the love in the world,
But most of all, I wish it from myself.
And the songbirds keep singing,
Like they know the score,
And I love you, I love you, I love you,
Like never before, like never before. ”

The Chain starts like a roots song and it takes a little while for the song to get on going. This one was created in the studio with the whole band taking part. During the last third there’s an acceleration of tempo that was created on the basis of a bass pattern by John McVie. During the 70s these kinds of band things were done differently than these days: you can create a great story and a whole set of different kinds of sections in just 4 and a half minutes.

The multiple backing vocals multiple the message of the chorus, like both sides of the couple were yelling the same thing.

And if you don’t love me now
You will never love me again
I can still hear you saying
You would never break the chain.

You Make Loving Fun is just like Bee Gees and disco music although the proper disco culture was just about to rise in the end of the decade. The instrumentation is led by Clavinet-keyboard played by the song’s main architect C. McVie. There’s an interesting melody in the chorus. In this song the guitar stays in a supporting part as the other instruments carry the song. ”I never did believe in miracles, / but I’ve a feeling it’s time to try”.

I Don’t Want to Know takes us back closer to the 70s soft rock. I haven’t got a grip of this song yet as the surrounding pieces are so strong. There’s the trademark layer of vocals right from the start here as well. The composition by Stevie Nicks remains somehow a little neutral and it nods occasionally even towards country rock. The handclaps heard are interestingly paced and the electric guitars come and play some fills occasionally.

The second-to-last song of the album is it’s best ballad Oh Daddy. There’s a great organ sound in the intro and the dramatic piano bass strikes in on the verse. Christine McVie sings for the other McVie in the band although she told him during the recording that the song was about her dog…

There’s a feel in this song that I don’t have word to describe. In the line ”I’m so weak but you’re so strong” the band ”rushes” like the narrator. There’s fills from different instruments again: electric guitar and even castanets, they sound exciting.

The organ mentioned in the intro keep on going for the whole song, McVie sings like she’s wounded. There’s has to be air in the arrangement, because the thin organ sound doesn’t fall short. At the end there’s another organ coming in, a proper Hammond. The song is capsulized in the line ”And I can’t walk away from you, baby if I tried”. The text is dramatic.

Oh Daddy,
You know you make me cry,
How can you love me,
I don’t understand why.
Oh Daddy,
If I can make you see,
If there’s been a fool around,
It’s got to be me.
Oh Daddy,
You soothe me with your smile,
You’re letting me know,
You’re the best thing in my life.
Oh Daddy,
If I can make you see,
If there’s been a fool around,
It’s got to be me.
Why are you right when I’m so wrong,
I’m so weak but you’re so strong,
Everything you do is just alright,
And I can’t walk away from you, baby
If I tried. ”

The album is ended by Gold Dust Woman with a slightly lighter mood. ”Rock on, gold dust woman / take your silver spoon and dig your grave”. It has all the things that worked on the album: electric piano, guitars, great singing and a melody that’s flavoured from above and below with nice backing vocal melodies. Stevie Nicks works here as the interpretor and songwriter.

The feel is one of an album-ender. The song could have ended with more jamming because the band could play it nicely. But maybe this kind of a long fade-out fits the album better.


From the first measures it can be heard that the album was made with high quality. The way most of the songs were based on the relationships of the bandmembers gives a certain feel of bittersweetness to surround the whole album: like every member’s personal diary of the mid-70s was produced as an album. This dawned to even Fleetwood Mac’s members only when years passed by.

I can’t remember if I have ever experienced the same kind of speechless feeling when an album ends. Rumours did it after all the first five listening sessions. Especially from Go Your Own Way onwards I had a very strong feeling of a saturday night in the life of someone who’s left alone but who wants to be with that special someone.

https://open.spotify.com/album/63k57x0qOkUWEMR0dkMivh

Fleetwood Macin Rumours oli pakko ottaa käsittelyyn nyt. Viime viikon perjantaina tuli jostain mieleen Tomin kanssa käytyjen musiikkikeskustelujen aikana ja kuuntelin levyn sitten kolmen päivän aikana viisi kertaa läpi.

Albumi on maailman kaikkien aikojen myydyimpien listalla sijalla 13 ja oli ainoa kärkikahinoissa, josta ei ollut mitään käsitystä. Selvisi, että Fleetwood Mac muodostui levynteon aikaan viidestä jäsenestä (3 miestä + 2 naista), joiden väliset ihmissuhteet olivat olleet paikka paikoin melko solmuisia.

Bändin muodosti siis rumpali Mick Fleetwood sekä kaksi pariskuntaa: Lindsey Buckingham (kitara ja laulu) + Stevie Nicks (laulu) sekä John McVie (basso) sekä Christine McVie (koskettimet, laulu). Rumoursin levytyssessioiden käynnistyessä bändin pariskunnat erosivat ja Fleetwood sai tietää että hänen vaimollaan oli suhde parhaan kaverinsa kanssa.

Äänityksiin lähdettiin Kalifornian Sausalitoon, jossa yhtye syöksyi melkoiseen rock’n’roll-kierteeseen ennenkaikkea kokaiinin mukana. Yksi bändin käyttämän studion omistajista onkin todennut, että ”bändi saattoi tulla paikalle klo 19, pitää isot bileet, juhlia pikkutunneille saakka ja sitten kun he olivat niin sekaisin ja väsyneitä etteivät kyenneet muuhun, alkoivat äänitykset”.


Avaus Second Hand News tarjoilee lähes countryhtavaa soundia. Seassa on paljon stemmoja ja yleissoundi on akustisvoittoinen, muttei tämä mitään perinteisintä country rockia ole. ”One thing I think you should know / I ain’t gonna miss you when you go”. Eihän noin ihan tavallisesti lauleta! Särokitarakin piipahtelee mukana, mutta ainoastaan fillailemassa. Sanontaa ”second hand news” ei tässä yhteydessä tarvinne selitellä.

Toinen raita, Dreams, tarjoaa heti erilaisen soundin kuin edeltäjänsä: aivan kuin Second Hand News olisi ollut jonkinlainen ”prologi”. Tämän tulkitsee biisintekijä Stevie Nicks. Instrumentaatiossa ei ole paljon soittimia, rytmiryhmä dominoi sähköpianon ja -kitaran soittaessa täytteitä. Koko biisissä mutta ennenkaikkea kertosäkeessä on katkeransuloisuutta: joku käyttää jotakuta hyväksi vain omien määränpäidensä välineenä.

Kylläpä Nicks laulaa nätisti. Tässäkin on mielenkiintoinen teksti kokonaisudessaan, joka ei ihan ensikuulemalla jäänyt päähän kuin kolmen ensimmäisen rivin ja kertosäkeen osalta. Yhtye laulaa jälleen hienosti kerroksittain ja biisi loppuu makeaan sointuun.

Like a heartbeat drives you mad…
In the stillness of remembering what you had…
And what you lost…
And what you had…
And what you lost


Thunder only happens when it’s raining
Players only love you when they’re playing
Say… Women… they will come and they will go
When the rain washes you clean… you’ll know”

Lindsey Buckinghamin akustisen kitaran näppäily kuljettaa Never Going Back Againia. Nyt kun levyä kuuntelee aivan ensimmäistä kertaa tällaisessa kevään alun maisemassa, niin tämä laulu kuulostaa aika tunnelmaan sopivalta pyöräillessä laskevan auringon kajossa.

Teksti kertoo siitä oletuksesta, että kun kerran ihmissuhde kariutuu ja käy pohjalla, niin toista kertaa sinne ei mennä. ”Been down one time / Been down two times / I’m never going back again”. Tässä on paljas sovitus, jossa on päällä näppärä kerros akustisia kitaroita ja stemmoja. Koko paketti kestää vain 2 minuuttia 14 sekuntia: juuri passeli kesto tällaiselle välipalaselle.

Don’t Stop käynnistyy välittömästi eri meiningillä kuin edeltävät kolme biisiä. Tässä on jotain vahvasti kasarihtavaa, vaikka levy tosiaan on julkaistu vuonna 1977. Sävellys ja teksti ovat kosketinsoittaja Christine McVien, laulajana toimivat McVie itse sekä Lindsey Buckingham.

Meno on hieman menevämpää, teemana ”vaikka mitä sattuisi niin katse tulee pitää eteenpäin koska eilistä et takaisin saa”. Tässä kuullaan levyn ensimmäinen kunnollinen sähkökitarasoolo ja muutenkin sähköisempi äänimaisema. Tekstin pohjatarinana on C. McVien ja basisti J. McVien ero kahdeksan vuoden avioliiton jälkeen…

Ensimmäisillä kuunteluilla levyltä hyppäsi yksi biisi ylitse muiden: Go Your Own Way. Tutkimusten jälkeen selvisi, että tämähän julkaistiin levyn avaussinglenä tammikuussa ’77. L. Buckinghamin tekemä ja laulama rokki.

Yksinkertaisena, mutta täydellisen toimivana tehokeinona toimii yksi kertosäkeessä kuultava laulunuotti (”you can go your own way / go your own wa-ay”), joka jää puoli sävelaskelta oletettavaa matalammaksi. Muutenkin draamankaari kasvaa kertosäkeeseen tultaessa oikeaan mittaansa, muuten pidetään matalampaa meininkiä.

Tämänkin laulun pohjana on olleet mutkikkaat ihmissuhteet ja Buckinghamin sekä Stevie Nicksin väliset kuviot. Raidan lopulla kuullaan hieno ja tyylikäs kitarasoolo, jossa soundi on 70-lukua parhaimmillaan. Outro kuulostaa siltä, että sitä voi livenä venyttää vaikka kuinka pitkäksi.

Christine McVien luoma pianoballadi Songbird päättää LP:n A-puolen. McVien soittotatsi on pehmeä ja biisi on nätisti laulettu. Lauluvoimaa ylipäätään yhtyeestä löytyy kyllä huikeasti, mutta se on käytettykin tyylitajuisesti. McVie on itse sanonut tämän laulun tekstin kertovan ”ei kenestäkään ja kaikista pienen rukouksen muodossa”.

”And I wish you all the love in the world,
But most of all, I wish it from myself.
And the songbirds keep singing,
Like they know the score,
And I love you, I love you, I love you,
Like never before, like never before. ”

The Chain käynnistyy rootsmaisesti ja kestää hetken, ennenkuin kone lähtee kunnolla käyntiin. Biisi luotiin studiossa ja sessiossa oli koko bändi vahvasti mukana. Loppukolmanneksessa kuultava tempokiihdytys syntyi John McVien kehittelemän bassokuvion pohjalta. 70-luvulla tällaiset bändisoittojutut osattiin tehdä eri lailla kuin nykyisin: neljään ja puoleen minuuttiinkiin saa aika hyvän draamankaaren sopivilla jipoilla.

Moninkertaiset stemmat moninkertaistavat kertosäkeen sanoman, kuin pariskunnan molemmat osapuolet huutaisivat samaa asiaa.

And if you don’t love me now
You will never love me again
I can still hear you saying
You would never break the chain.

You Make Loving Fun on silkkaa Bee Geesiä ja diskomeininkiä, vaikka varsinainen diskokulttuuri oli vasta nousemassa kukoistukseensa vuosikymmenen lopulla. Soitinmaisemaa hallitsee Clavinet-keyboard, jota soittaa laulun pää-arkkitehti C. McVie. Kertosäkeessä on mielenkiintoinen melodia. Tässä laulussa kitara jää sivurooliin soittelemaan täytteitä, muut instrumentit kantavat. ”I never did believe in miracles, / but I’ve a feeling it’s time to try”.

Takaisin perinteisempää 70-luvun soft rockia kohti vie I Don’t Want to Know. Tähän en itse oikein saanut otetta, sillä ympäröivät raidat ovat niin vahvoja. Heti alusta asti kuullaan jälleen yhtyeelle ominaista kerros-stemmalaulantaa. Stevie Nicksin sävellys jää kuitenkin hieman tasapaksuksi, nyökkäillen hetkittäin jopa country rockin suuntaan. Seassa kuultavat handclapit on jännittävästi rytmitetty ja sähkökitarat käyvät jälleen fillailemassa silloin tällöin.

Toiseksi viimeinen raita on ensikuunteluilla levyn paras balladi Oh Daddy. Alun tunnelmoinnissa on mahtava urkusoundi, dramaattisen pianobasson iskiessä säkeistön alussa. Christine McVie laulaa lauluaan sille bändin toiselle McVielle, vaikka väitti levynteon aikoihin tälle että teksti kertoo koirastaan…

Tässä on tunnelma, jolle en keksi kuvaavaa sanaa. ”I’m so weak but you’re so strong”-kohdassa bändi ”hätäilee” kertojan mukana. Seassa on jälleen harkittuja täytteitä eri soittimilta, kuten sähkökitaralta ja kastanjeteilta, jotka kuulostavat seassa mielenkiintoisilta.

Alussa mainitut urut kantavat koko biisin ajan, McVie laulaa haavoittuneesti. Sovituksessa on tilaa, muuten tuo urkusoundi jäisi jalkoihin. Lopussa mukaan tulee myös toiset urut, oikein Hammondit. Biisi tiivistyy rivissä ”And I can’t walk away from you, baby if I tried”. Teksti on dramaattinen.

Oh Daddy,
You know you make me cry,
How can you love me,
I don’t understand why.
Oh Daddy,
If I can make you see,
If there’s been a fool around,
It’s got to be me.
Oh Daddy,
You soothe me with your smile,
You’re letting me know,
You’re the best thing in my life.
Oh Daddy,
If I can make you see,
If there’s been a fool around,
It’s got to be me.
Why are you right when I’m so wrong,
I’m so weak but you’re so strong,
Everything you do is just alright,
And I can’t walk away from you, baby
If I tried. ”

Levyn päättää Gold Dust Woman hieman kepeämmällä meiningillä. ”Rock on, gold dust woman / take your silver spoon and dig your grave”. Tässä on kaikkea sitä, mikä on toiminut levyllä aiemmin: sähköpianoa, kitaroita, hienoa laulamista sekä melodia, joka on höystetty sekä ylä- että alapuolelta tyylitajuisilla stemmoilla. Stevie Nicks on tässä sekä tulkitsijan että biisintekijän roolissa.

Tunnelma sopii albumin päätösbiisiksi. Loppuun olisi voinut ehkä iskeä vielä enemmän jamia, sillä bändin soitossa siihen olisi varaa. Ehkä tällainen pitkä fade-out istuu levyn ilmapiiriin kuitenkin paremmin.


Ensitahdeista asti kuulee, että aikansa laatutyötä on tehty. Se, että useimmat laulut pohjautuvat bändin jäsenten välisiin ihmissuhdekuvioihin tuo melkoisen katkeransuloisuuden sävyn koko levyn ympärille. Kuin jokaisen bändiläisen henkilökohtainen päiväkirja 70-luvun puolivälistä olisi tuotettu levyn muotoon. Asia valkeni Fleetwood Macin jäsenillekin vasta albumin julkaisun jälkeen.

En muista onko koskaan tullut tällaista sanattomuuden tunnetta albumin päättyessä. Rumours sai sellaisen aikaan vielä viidennelläkin kuuntelukerralla. Varsinkin Go Your Own Waysta eteenpäin itselleni tuli todella vahva tunne jonkinlaisesta yksin jääneen mutta sen jonkun tykö tahtovan lauantai-illasta.

https://open.spotify.com/album/63k57x0qOkUWEMR0dkMivh

Atso’s Time Machine: Year 1995 & Oasis – (What’s the Story) Morning Glory?Atson Aikakone: Vuosi 1995 & Oasis – (What’s the Story) Morning Glory?

The Manchester rockers belong as a inseparable part to my musical history. In the beginning of the summer vacation of 2006 my brother and I found out that Oasis had had two songs in the top3 of a ”best British song”-poll and that my brother had the first few albums in his record shelf. So we took the albums to listening and they caught me immediately. Now’s the time to take a look on the second one, the debut and maybe some other as well may have their turn later on.


WTSMG? starts with Hello. There’s immediately a wall of guitars and the characteristic overall sound of the album while Liam sings sharply. Some guitar uses wah-wah as well. A great opening.

I don’t feel as if I know you
You take up all my time
The days are long and the night will throw you away
Coz the sun don’t shine
Nobody ever mentions the weather can make or break your day
Nobody ever seems to remember life is a game we play

We live in the shadows and we had the chance and threw it away
And it’s never gonna be the same
Cos the years are following by like the rain
And it’s never gonna be the same
’Til the life I knew comes to my house and says
Hello

As a second track comes immediately a classic, Roll with It. I personally haven’t fell in love with this one like many others, but the elements that people like can be clearly noticed. The song’s not hard to listen or progressive, but unpretentious rock with the lyrics not going like crunge ”I hate myself and I wanna die” but with a great self-confidence. Liam’s voice is what props this up while Noel works as kind of a echo as a big brother.

Then it’s time for Wonderwall. The first listen has been clearly stuck in my mind and ever since then this has been one of my favourites. It was just that beginning of the summer of 2006 and the first round with this album. After the first listen I thought that this has to be among the three best songs ever in the world. I still just haven’t found out surely what are the two other ones…

The chord progression played by acoustic guitar is a classic itself. Wonderwall’s sound world is altogether soft, there’s no overdriven guitars. A string section, piano and lyrics interpreted by Liam beautifully construct a great package. There’s no better song about falling in love.

The text is a Noel masterpiece.

And all the roads we have to walk are winding
And all the lights that lead us there are blinding
There are many things that I would
Like to say to you
But I don’t know how

Because maybe
You’re gonna be the one that saves me
And after all
You’re my wonderwall

Above all there’s one line that says a lot in it’s simplicity: ”I don’t believe that anybody feels the way I do about you now”.

Don’t Look Back in Anger is a ballad sang by Noel that nods strongly towards the Beatles. The intro bears a resemblance to Imagine by John Lennon.

The songwriter himself has said that he doesn’t know what he’s singing about all the time. There is some arbitrage in the song, but the themes that are dealt with are the same as in many other songs.

”So I’ll start the revolution from my bed
’Cos you said the brains I had went to my head
Step outside ’coz summertime’s in bloom
Stand up beside the fireplace
Take that look from off your face
You ain’t ever gonna burn my heart out

So Sally can wait,
she knows it’s too late
as we’re walking on by
Her soul slides away,
”But don’t look back in anger”,
I heard you say”

The composition isn’t anything revolutionary and the song is played in the key of C major. The uplifting after the pre-chorus is nice, from the line ”stand up beside the fireplace” onwards and the chorus is made to be sang in a stadium alongside the band. According to a story Noel had been singing this in soundcheck with the words ”So Crawley can wait” and Liam had came to say ”Did you sang ”So Sally can wait?” Well, you should”.

A special mention for the ending. The way the song is concluded is as beautiful as can be. ”Don’t look back in anger, at least today”.

Hey Now is for me the filling track of the album. An idly song song that doesn’t get to same heights as the others. The band could have chosen something from the B-sides instead. There’s some nice lines on this one as well. ”I took a walk with my fame down memory lane / I never did find my way back”.

Then it’s turn for the first of the two Untitled-tracks. These are snippets of The Swamp Song, an instrumental track played by the band during the gigs in the mid-90s. It has a nice groove and a great rock-attitude!

Starting with classical rock guitar is Some Might Say, a classic song demonstrating Oasis at it’s best. ”Let the others say what they want, we’ll go as who we are” is what the song says. It’s a british rock song with a clear structure with Noel’s lyrics being one of the best on the album. If the chorus was more powerful the song could be even better. Playing the drums is still the original drummer Tony McCarroll, whose heavier playing style can be clearly noticed.

Some might say they don’t believe in heaven
Go and tell it to the man who lives in hell
Some might say you get what you’ve been given
If you don’t get yours I won’t get mine as well

Cast No Shadow brings the feel back to Wonderwall-like light. The song recycles a few section with the lyrics being about someone being so invisible that he doesn’t even cast a shadow when meeting the sun. ”Bound with all the weight of all the words he’s trying to say / chained to all the places that he never wished to stay / bound with all the weight of all the words he’s trying to say / as he faced the sun he cast no shadow”.

Once again a little less jagged singing by Liam while Noel gets to sing as well with his falsetto voice.

The last clearly Beatles-like song on the album is She’s Electric. A tasty chord progression (E-G#-C#m-A) that Oasis used in some songs carries the swinging song in which the text isn’t extremely philosophic. The girl is ”electric” and there’s all kinds of people met. Somehow from the line ”And I want you to know” onwards Nirvana comes to mind… It’s not usual for Liam to sing in a falsetto. In general this song’s sound is pleasant to my ears.

Starting with effects is the album title track Morning Glory which also works as the album’s last crippled rock song. The intro uses only two notes but kicks harder than 95 % of all the so-called-rocks. There’s not many words or sections in this one either but the feel is irrestible. It’s like Liam is asking all the time ”where are you and we going?”

All your dreams are made
When you’re chained to your mirror with your razor blade
Today’s the day that all the world will see
Another sunny afternoon
Walking to the sound of your favorite tune
Tomorrow never knows what it doesn’t know too soon

Need a little time to wake up
Need a little time to wake up wake up
Need a little time to wake up
Need a little time to rest your mind
You know you should so I guess you might as well

What’s the story morning glory?
Well, you need a little time to wake up, wake up

Well, what’s the story morning glory?
Well, need a little time to wake up, wake up

After the second Untitled-track comes the last epic, Champagne Supernova. For me this hasn’t struck like it did for a generation of brits. The first verse is the best in this song that was streched a little bit too far.

I perceive that Champagne Supernova is a song anticipating the ones to be released on Be Here Now a couple of years later: songs that were too long and featured too much guitars making them sound puffy.

How many special people change
How many lives are living strange
Where were you when we were getting high?
Slowly walking down the hall
Faster than a cannon ball
Where were you while we were getting high?


(What’s the Story) Morning Glory? has sold about 22 million units. It’s easy to believe that it was the soundtrack for the mid-90s British teens and left an indelible trace in their hearts. It clearly did it a decade later for one 14-year-old kid from Lieksa…

Manchesterilaisrokkarit kuuluvat erottamattomana osana omaan musiikilliseen historiaani. Kesäloman 2006 aluksi bongattiin velipojan kanssa teksti-tv:stä, että Oasis oli saanut brittien kaikkien aikojen biisi -äänestyksessä kaksi laulua kolmen parhaan joukkoon ja että alku-uran klassikkolevyt löytyvät hyllystä. Siispä albumit kuunteluun ja ne veivätkin heti ensikuulemalta mennessään. Nyt käsittelyyn kakkosalbumi, debyytin ja ehkä jonkin muunkin vuoro tulee myöhemmin.


WTSMG? käynnistyy Hellolla, jossa ollaan heti kitaravallin ja levylle ominaisen yleissoundin keskellä Liamin laulaessa terävästi. Wah-wahiakin kuullaan mausteena. Toimiva avaus.

I don’t feel as if I know you
You take up all my time
The days are long and the night will throw you away
Coz the sun don’t shine
Nobody ever mentions the weather can make or break your day
Nobody ever seems to remember life is a game we play

We live in the shadows and we had the chance and threw it away
And it’s never gonna be the same
Cos the years are following by like the rain
And it’s never gonna be the same
’Til the life I knew comes to my house and says
Hello

Kakkosena tulee heti levyn oikeaa klassikko-osastoa, Roll with It. Itse en tähän ole ihan niin tykästynyt kuin monet muut, mutta tarttuvuuselementit ovat havaittavissa. Ei mitään progea, vaan konstailematonta rokkia ja teksti, jossa ei mennä grungemeiningillä ”I hate myself and I wanna die” vaan itseluottamus edellä. Liamin laulu kannattelee tätäkin, Noelin toimiessa kuin kaikuna isoveljen ominaisuudessa.

Sitten onkin vuoro Wonderwallin. Ensimmäinen kuuntelukertakin on mielessä, ja siitä asti tämä on ollut suosikeita. Se oli juuri tuo kesän alku 2006 ja ensimmäinen kierros tämän levyn parissa. Ensimmäisen kuuntelun jälkeen mietin, että tämä on varmasti maailman kaikkien aikojen kolmen parhaan biisin joukossa. Vieläkään vain ei ole varmuutta, mitkä ne kaksi muuta ovat…

Akustisella kitaralla soitettu sointukierto on jo itsessään klassikko. Muutenkin Wonderwallin äänimaailma on pehmeä, tällä kertaa sitä ei ole tungettu täyteen särökitaroita (itseasiassa niitä ei ole ensimmäistäkään). Jousisektio, piano, ja Liamin tällä kertaa kauniisti tulkitsema teksti ovat sellainen paketti, että eihän tästä parempaa laulua ihastumisesta oikein voi tehdä.

Teksti on Noelin masterpiece:

And all the roads we have to walk are winding
And all the lights that lead us there are blinding
There are many things that I would
Like to say to you
But I don’t know how

Because maybe
You’re gonna be the one that saves me
And after all
You’re my wonderwall

Ennenkaikkea laulussa on kuitenkin yksi pätkä, jossa on yksinkertaisuudessaan sanottu aika erittäin paljon: ”I don’t believe that anybody feels the way I do about you now”.

Don’t Look Back in Anger on Noelin tulkitsema balladi, joka nyökkäilee vahvasti The Beatlesin suuntaan, intron ollessa suora kopio Lennonin Imaginesta.

Lauluntekijä on itse sanonut, ettei ihan tarkkaan tiedä mistä laulu kokonaisuudessaan kertoo. Tässä on kyllä jätetty tulkinnan varaa, mutta samoja teemoja tässäkin pyöritellään kun monissa muissa.

”So I’ll start the revolution from my bed
’Cos you said the brains I had went to my head
Step outside ’coz summertime’s in bloom
Stand up beside the fireplace
Take that look from off your face
You ain’t ever gonna burn my heart out

So Sally can wait,
she knows it’s too late
as we’re walking on by
Her soul slides away,
”But don’t look back in anger”,
I heard you say”

Sävellyksellisesti ei mitään ihmeitä C-duurissa. Pre-choruksen jälkeinen nostatus on mainio, ”Stand up beside the fireplace”-kohdasta eteenpäin ja kertosäe on tehty stadioneilla mukana laulettavaksi. Noel oli tarinan mukaan laulellut tätä soundcheckissä ”So Crawley can wait”, ja Liam oli tullut kysymään että ”lauloitko sinä että ”so Sally can wait”? No, sinun pitäisi”.

Erityismaininta lopetuksesta, jollaista ei kovin monessa biisissä ole. Tapa, jolla laulu paketoidaan on lyömättömän kaunis. ”Don’t look back in anger, at least today”.

Hey Now on itselleni tämän levyn täyteraita. Vähän tyhjäkäyntinen biisi, joka ei kanna läheskään samoihin mittoihin kuin muut. B-puolista olisi löytynyt paljon parempaakin materiaalia. Hyviä rivejä tässäkin kuitenkin on. ”I took a walk with my fame down memory lane / I never did find my way back”.

Sitten seuraakin ensimmäinen levyn kahdesta Untitled-raidasta. Kyseessä on pätkiä The Swamp Song-instrumentaaliraidasta, jota bändi soitteli keikoillaan tuolla 90-luvun puolivälissä. Siinä on mukava groove ja rock-attitude!

Klassisella rock-kitaroinnilla käynnistyvä Some Might Say on jälleen klassikko-osastoa ja Oasista parhaimmillaan. ”Sanokoot muut mitä tahansa, niin näillä mennään” on sanomana. Selkeärakenteinen brittirokki, jossa Noelin teksti on levyn parhaimmistoa. Jos kertosäe olisi vielä tykimpi, niin tämä olisi todella kova. Rummuissa on vielä alkuperäinen rumpali Tony McCarroll, jonka raskaampi soittotyyli erottuu levyllä selvästi.

Some might say they don’t believe in heaven
Go and tell it to the man who lives in hell
Some might say you get what you’ve been given
If you don’t get yours I won’t get mine as well

Cast No Shadow palauttaa tunnelman Wonderwallin kaltaisen kepeäksi. Paria osaa kierrätetään laulussa, jossa joku on niin näkymätön ettei auringon kohdatessaan muodosta edes varjoa. ”Bound with all the weight of all the words he’s trying to say / chained to all the places that he never wished to stay / bound with all the weight of all the words he’s trying to say / as he faced the sun he cast no shadow”.

Jälleen vähemmän rosoista laulamista Liamilta ja Noelkin pääsee ääneen falsetteineen.

Levyn viimeinen selkeästi The Beatles-vaikutteinen raita on She’s Electric. Maukas ja Oasiksen silloin tällöin käyttämä sointukierto (E-G#-C#m-A) kuljettaa keinuvaa biisiä, jonka teksti ei ole mitenkään äärimmäisen filosofinen. Tyttö on ”sähköinen” ja kuvioon liittyy kaikenlaista sakkia. Jostain syystä kohdasta ”And I want you to know” eteenpäin tulee mieleen joku Nirvanan laulumelodia.. Aika harvoin Liam muuten nostaa soundinsa falsettiin. Ylipäänsä tämän kappaleen soundi on minusta miellyttävä.

Efekteillä käynnistyvä levyn nimiraita Morning Glory on albumin viimeinen rouhea rokki. Introssa käytetään vain kahta nuottia, mutta potkii kovemmin kuin 95 % muka-rockeista. Tässäkään ei hirveästi ole sanoja tai osia, mutta meininki on vastustamaton. Liam tuntuu koko ajan kyselevän, että missä mennään?

All your dreams are made
When you’re chained to your mirror with your razor blade
Today’s the day that all the world will see
Another sunny afternoon
Walking to the sound of your favorite tune
Tomorrow never knows what it doesn’t know too soon

Need a little time to wake up
Need a little time to wake up wake up
Need a little time to wake up
Need a little time to rest your mind
You know you should so I guess you might as well

What’s the story morning glory?
Well, you need a little time to wake up, wake up
Well, what’s the story morning glory?
Well, need a little time to wake up, wake up

Toisen Untitled-raidan jälkeen käynnistyy viimeinen epiikki Champagne Supernovan muodossa. Itselleni tämäkään ei ole iskenyt niin lujaa kuin sukupolvelliselle brittejä. Ensimmäinen säkeistö on paras osio tässä vähän venytetyssä laulussa.

Itse miellän Champagne Supernovan ennakoksi siitä, mitä pari vuotta myöhemmin Be Here Now-levyllä oli tapahtuva: ylimitoitettuja ja ylisoitettuja ja pahoin pöhöttyneitä lauluja.

How many special people change
How many lives are living strange
Where were you when we were getting high?
Slowly walking down the hall
Faster than a cannon ball
Where were you while we were getting high?


(What’s the Story) Morning Glory? on vuosien saatossa myynyt noin 22 miljonaa kappaletta. On helppo uskoa, että se on ollut 90-luvun puolen välin brittinuorison soundtrack ja jättänyt lähtemättömän jäljen monen tuolloin nuoruuttansa viettäneen sydämiin. Tekihän se saman vaikutuksen vuosikymmenen myöhemmin yhteen 14-vuotiaaseen lieksalaiseenkin…

Atso’s Time Machine: Bruce Springsteen – 1975 & Born to RunAtson Aikakone: Bruce Springsteen – 1975 & Born to Run

Born to Run (1975) was the album with which Bruce Springsteen and his loyal The E Street Band not only ensured the continuation of their career but made it really start all over again. The expression, which at places had really meandered on the first two album, found its shape on this record – the songs would get different on the following albums. BTR however glows with the feeling of an endless summer night and the events occurring then via its great songs.

The cover is iconic already: in the front cover is good-humored Bruce with his legendary Stratocaster. But the whole picture gets revealed when you open the back cover to fulfill the scene. By then you’ll form a picture of Springsteen leaning on Clarence Clemons’ shoulder while the latter is playing his saxophone. A picture is worth a thousand words.

Thunder Road works as like an invitation to the events of the endless summer evening. An atmospheric intro played by piano and harmonica sets the scene in which the events take place. Like in many other Springsteen songs as well “Mary” is the target of the narrator’s love. She’s dancing through the porch like a vision… There’s great scenes immediately in the first verse. ”Roy Orbison singing for the lonely / hey that’s me and I want you only” refers to Roy’s song “Only the Lonely”.

The song’s theme is in faith and trust in oneself and “us”. The story could be packed in the couple of lines found in the second verse. I’d say this are some of Bruce’s best lines ever.

Show a little faith, there’s magic in the night
You ain’t a beauty, but hey you’re alright
Oh and that’s alright with me

There’s a certain dwell and tranquility in this one. The band comes in not until the second minute and the song’s name is sang for the first time after the two-minute mark. There’s a feeling in the air also about doing it “now or never”. ”My car’s out back / If you’re ready to take that long walk / from your front porch to my front seat / the door’s open but the ride it ain’t free”

It’s a town full of losers
And I’m pulling out of here to win.

In the outro there’s ultimately a dramatic riff led by the piano and a saxophone. Playing like this has since been heard for example in the Saimaa-record of Pepe Willberg.

Thunder Road is a magnificent song. Definitely in Bruce’s top-5.

The second track is a story from the foundation of the E Street Band, Tenth Avenue Freeze-Out. The song, starting with a gentle and short intro, evolves to almost being soul music with its horn sections. It may not be a coincidence that the main character of the story (Bad Scooter) and Bruce share the same initials.

Bruce himself has told that he doesn’t really know what “tenth avenue freeze-out” really means. But it sounds punchy however. The horn section, arranged by Steve Van Zandt, sit in here great.

“Big Man” Clarence Clemons is also mentioned in the song. This one was also used as a tribute to him and other late E Streeter Dan Federici during the band’s Wrecking Ball Tour in 2012-2013.

The next song, Night, starts with an effective series of notes. It almost accelerates to a party song. Starting with Clemons’ presentable solo sets the listener in to a role of a guy working from 9 to 5, so it’s a situation in which the night life is a escape way from the drudgery of everyday life. In a same manner like in many other songs “the one” person offers a chance to get away from the reality: in this story it’s concrete.

You get up every morning at the sound of the bell
You get to work late and the boss man’s giving you hell
Till you’re out on a midnight run
Losing your heart to a beautiful one
And it feels right as you lock up the house
Turn out the lights and step out into the night

There’s quite a few modulations in the composition, it’s basically the same chord progression played in different keys. There’s last moments frenzy in Springsteen’s singing especially in the last section:

And you know she will be waiting there
And you’ll find her somehow you swear
Somewhere tonight you run sad and free
Until all you can see is the night

The intro and the outro are concrete, so that the song will not stretch to much over 3 minutes live either.

Ending the LP’s A-side is Backstreets, an epic led by powerful piano. It’s one of Springsteen’s most rugged songs, but I personally haven’t found all the edges to hook in. I have however slowly started to find the nuances.

The piano introduction is classic Bruce via Roy Bittan’s fingers. The story is beautiful and the listener can even ponder whether the narrator’s friend “Terry” is a he or she. It’s not revealed anywhere in the song… There’s something similar to the New York-descriptions of the previous record: the songs go with the text and story in front.

The best section in Backstreets is the part at the end of the song starting with a minor chord: ”And after all this time / to find we’re just like all the rest / stranded in the park / and forced to confess”. There’s more of the feeling that I’d love to find elsewhere in the song.

Somehow the melody and the atmosphere remain a little bit bleak although the feel can be sensed. Maybe I’ll figure it out with time, little by little this has become a song I don’t necessarily skip while it gets its turn.

Next one is the song in which Springsteen’s career culminates in my opinion: Born to Run. A song without which Bruce wouldn’t be Bruce. BTR was created in studio for a long time and it molded into an original piece of rock ‘n’ roll history.

The lyrics base to the same idea as the album’s opening song Thunder Road: we’ve got to get away and preferably with the one girl, whose in this case called Wendy.

Highway’s jammed with broken heroes
On a last-chance power drive
Everybody’s out on the run tonight, but
There’s no place left to hide
Together Wendy, we can live with the sadness
I’ll love you with all the madness in my soul
Oh, someday girl, I don’t know when
We’re gonna get to that place where we really wanna go
And we’ll walk in the sun
But till then, tramps like us, baby, we were born to run

The E Street Band plays here at its best. There’s glockenspiel, great drum work by Ernest “Boom” Carter (who only plays on this song in Springsteen’s albums!), chiming piano, the guitar work by Bruce and above all the legendary saxophone solo by Clarence.

You can practically capsulize Bruce’s development during the first three albums on this one song:

  • there’s as many things said as on the first records but with fewer words
  • the instrumentation is still straggly, but precise and rigorous
  • the composition is more organized and nuanced.

BTR is the song from which rock ‘n’ roll-scene should remember Bruce Springsteen & the E Street Band in my opinion. There’s no another song like this.

She’s the One starts with a keyboard line accompanied soon by a Bo Diddley-like beat. This one’s a love song in this album’s feel: the metaphors and lyrics have clearly came from Bruce’s pen. ”With her long hair falling / and her eyes that shine like a midnight sun / oh she’s the one.”

There’s once again a nice saxophone solo and the melody is catchy as well. I don’t consider this to be the strongest material of the album however.

I want to review the pair of songs ending the album as one piece, because they’re really like a prologue and the proper story. Meeting Across the River works as a primer, in which the characters are making a trip over the river to other hoods. It may well be a journey from New Jersey to New York on the homeground of the E Street Band: this is how I see this in my mind everytime.

It’s a tight situation in “Meeting”, because there’s tough guys to meet. . ”Hey Eddie, this guy, he’s the real thing”. You better not mess up, because you could get in trouble if you do.

The song, driven by piano and trumpet, shifts almost unnoticeably to the album-ending Jungleland. It starts with piano and violin after which the tempo speeds up and the former takes a bigger role.

Jungleland is often compared to New York City Serenade, which ended the preceding album. They take place in similar kind of environment, but are two different kind of songs. NYCS described smaller moments and observations while Jungleland’s events have spread out to a larger area. There’s situations from gang happening in Harlem to love stories in New Jersey: lots of beautiful pictures the listeners can see in their minds.

There’s a lot of text here as well and it all goes on with the story’s conditions. The situations are build up with judicious word choices.

The street’s alive
As secret debts are paid
Contacts made, they vanish unseen
Kids flash guitars just like switch-blades
Hustlin’ for the record machine

The hungry and the hunted
Explode into rock’n’roll bands
That face off against each other out in the street
Down in Jungleland

The rules of the jungle apply to the real world in many times. ”Lonely-hearted lovers / sturggle in dark corners / desperate as the night moves on / just one look / and a whisper, and they’re gone”. After the guitar solo there comes a section of it’s own after which the atmosphere settles down and transform into its most grand form.

Meaning Big Man’s saxophone solo, the most iconic one. I think it’s well said that if there’s a saxophone solo with which the world could be saved, it would be this one. According to the legend Bruce had hummed the solo note by note to Clarence who then had played it to tape with his own, inimitable touch. The key changes as well, when C playes the larger-than-life solo lasting for two minutes, after which the atmosphere changes to almost menacing and the reality strikes the face.

The last two verses are such street poetry that they can be attached here to end this review. There’s something pretty big about the way of the world in a nutshell in them. The playing and singing sound almost powerless under the power of it. The reality and dreams and the fateful split of second between the good the bad transactions is verbalized in a great way. This is a scene that’s difficult to explain: you either get it or not. It took me at least dozens, if not hundreds, listens to figure it out myself.

 Beneath the city two hearts beat
Soul engines runnin’ through a night so tender
In a bedroom locked
In whispers of soft refusal
And then surrender
In the tunnels uptown
The Rat’s own dream guns him down
As shots echo down them hallways in the night
No one watches as the ambulance pulls away
Or as the girl shuts out the bedroom light

Outside the street’s on fire
In a real death watlz
Between what’s flesh and what’s fantasy
And the poets down here
Don’t write nothin’ at all
They just stand back and let it all be
And in the quick of a knife
They reach for their moment
And try to make an honest stand
But they wind up wounded
And not even dead
Tonight in Jungleland


So, BTR end Bruce’s first album trilogy. The follower, Darkness on the Edge of Town, is an album of its own.

A noteworthy effect used on this record is that there’s a specific “invitation” in every song, a little pre-intro before the actual song. They set the feel that surrounds the whole album: the record could take place during one endless summer night, that starts with Thunder Road and Mary jumping in the narrator’s car and ends up in the drama of Jungleland.

Although Born to Run has its weaker moments the stronger songs are absolutely fantastic, and there’s plenty of them. Thunder Road, Tenth Avenue Freeze-Out, Born to Run and Jungleland are all some of Bruce’s most significant songs and have worked as fan favourites all the way from their release. The whole album actually runs only for 39 minutes, so it doesn’t take too long to listen it from start to finish. This is an album, that should sometimes be chosen in favor of a a B-class movie on a Saturday night.

http://open.spotify.com/album/43YIoHKSrEw2GJsWmhZIpuBorn to Run (1975) oli se albumi, jolla Bruce Springsteen luotto-orkesterinsa The E Street Bandin kanssa paitsi varmisti uransa jatkon myös löi sen toden teolla käyntiin. Ensimmäisten levyjen paikoin kovasti rönsyillut ilmaisu saavutti tällä levyllä huipennuksensa – myöhemmin olisi erilaisten laulujen aika. BTR:llä kuitenkin hehkuu päättymättömän kesäyön tunnelma ja tapahtumat hienojen laulujen kertomina.

Jo kansi on ikoninen: etukannessa on hyväntuulinen Bruce legendaarisen Stratocasterinsa kanssa. Mutta koko kuva paljastuu, kun avaa takakannen etukannen seuraksi. Tällöin muodostuu kuva Springsteenistä nojaamassa saksofoniinsa puhaltavaan Clarence Clemonsiin. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.


Thunder Road toimii kuin kutsuna tuon illan kyytiin. Tunnelmallinen pianon ja huuliharpun intro maalaa maiseman, johon tapahtumat käynnistyvät. Springsteenin lauluissa usein esiintyvä ”Mary” on tässäkin kertojan rakkauden kohde, joka kuin kuvitelman lailla tanssii läpi kuistin. Heti ensimmäisessä säkeistössä on muistakin komeita kohtauksia. ”Roy Orbison singing for the lonely / hey that’s me and I want you only” viittaa Big O:n laulun ”Only the Lonely”.

Koko laulun teema on uskossa ja luottamuksessa itseen ja ”meihin”. Jutun jujun voisi tiivistää kakkossäkeistössä olevaan pariin riviin, jotka itse nostaisin Brucen uran hienoimmiksi.

Show a little faith, there’s magic in the night
You ain’t a beauty, but hey you’re alright
Oh and that’s alright with me

Tiettyä viipyilyä ja rauhallisuutta tässä on. Bändi tulee mukaan vasta reilun minuutin jälkeen ja biisin nimikin mainitaan ensi kerran vasta reilun kahden minuutin jälkeen. Ilmassa on myös tunne siitä, että ”nyt tai ei koskaan”. ”My car’s out back / If you’re ready to take that long walk / from your front porch to my front seat / the door’s open but the ride it ain’t free”

It’s a town full of losers
And I’m pulling out of here to win.

Lopussa kuullaan vielä dramaattinen riffinpätkä, jota johtavat piano ja saksofoni. Tämänkaltaista soitantaa on aika selkeästi kuultu sittemmin mm. Pepe Willbergin Saimaa-levyllä.

Thunder Road on hieno laulu. Ehdottomasti Brucen top5:ssä.

Kakkosraitana kuullaan tarina E Street Bandin alkuvaiheilta, eli Tenth Avenue Freeze-Out. Vienolla, pikaisella introlla käynnistyvä raita onkin lopulta lähes soulia torvisektioineen. Ei liene sattumaa, että tarinan päähenkilöllä Bad Scooterilla ja Brucella itsellään on samat nimikirjaimet.

Bruce on itsekin todennut, ettei oikein tiedä mitä ”tenth avenue freeze-out” oikeastaan tarkoittaa. Mutta iskevältähän se kuulostaa. Steve Van Zandtin sovittamat torvisektiot istuvat tähän makeasti.

Myös ”Big Man” Clarence Clemons mainitaan laulussa. Tätä käytettiin myös tribuuttina sekä hänelle että toiselle edesmennelle E Street Bandilaiselle Danny Federicille Wrecking Ball –kiertueella 2012/2013.

Tehokkaalla iskutuksella käynnistyvän Nightin myötä meininki kiihtyy lähes bilemittoihin. Clemonsin mallikkaalla fonisuorituksella käynnistyvä ralli asettuu 9.00-17.00 työskentelevän tyypin nahkoihin, jolloin illanvietto on pakoreitti arjen raadannasta. Samaan tapaan kuin monesti aiemminkin ”se yksi” tarjoaa mahdollisuuden karata todellisuudesta: tässä tarinassa se on konkreettista.

You get up every morning at the sound of the bell
You get to work late and the boss man’s giving you hell
Till you’re out on a midnight run
Losing your heart to a beautiful one
And it feels right as you lock up the house
Turn out the lights and step out into the night

Sävellyksessä on aika paljon modulaatioita, periaatteessa samaa sointukiertoa pyöritetään useammasta sävellajista. Brucen laulamisessa on viime hetken vimmaa varsinkin viimeisessä osiossa:

And you know she will be waiting there
And you’ll find her somehow you swear
Somewhere tonight you run sad and free
Until all you can see is the night

Intro ja outro ovat konkreettiset: näin ollen biisi ei veny livenäkään kovin paljon yli kolmen minuutin.

LP:n A-puoli päättyy pianovetoiseen eepokseen Backstreets. Kyseessä on yksi Brucen uran jylhimmistä lauluista, mutta itse en ole tähän oikein koskaan osannut tarttua. Pikkuhiljaa nyanssit ovat kuitenkin alkaneet löytyä.

Pianointro on klassista Brucea Roy Bittanin sormin. Tarinahan on kaunis ja jokainen kuulija voi pohtia jopa sitä, onko laulussa kertojan ystäväksi mainittu Terry mies- vai naispuolisen henkilön nimi. Sitä ei nimittäin paljasteta missään kohtaa… Tarinassa on vähän samaa kuin edellisen levyn New York-kuvauksissa: teksti ja kohtaukset edellä mennään.

Parasta Backstreetsissä on loppupuolella mollisoinnulla käynnistyvä osa: ”And after all this time / to find we’re just like all the rest / stranded in the park / and forced to confess”. Siinä on sitä tunnetta, jota toivoisi löytyvän muualtakin tästä laulusta.

Jotenkin tässä melodia ja tunnelma jää vähän kolkoksi, vaikkakin fiilis on aistittavissa. Jospa se siitä, pikkuhiljaa tästäkin on kuitenkin tullut sellainen raita ettei tule skipattua läheskään joka kerta kun vastaan tulee.

Seuraavana tuleekin sitten se raita, johon allekirjoittaneen kirjoissa koko Springsteenin ura kulminoituu: Born to Run. Laulu, jota ilman Bruce ei todennäköisesti nykyisellään olisi Bruce. BTR:ää rakenneltiin studiossa pitkään ja hartaasti, ja kyllähän siitä muovautui omanlaisensa rock-historian merkkipaalu.

Teksti on pohjiltaan samankaltainen levyn avaavan Thunder Roadin kanssa: pois on päästävä ja mieluiten sen yhden tietyn tytön, tässä tapauksessa Wendyn, kanssa.

Highway’s jammed with broken heroes
On a last-chance power drive
Everybody’s out on the run tonight, but
There’s no place left to hide
Together Wendy, we can live with the sadness
I’ll love you with all the madness in my soul
Oh, someday girl, I don’t know when
We’re gonna get to that place where we really wanna go
And we’ll walk in the sun
But till then, tramps like us, baby, we were born to run

E-kadun bändi soittaa tässä parhaimmillaan. Löytyy kellopeliä, poikkeuksellisesti ainostaan tällä raidalla soittavan Ernest ”Boom” Carterin mainiota rumputyöskentelyä, pianon kilkatusta, alun kitarakuviota sekä ennen kaikkea legendaarinen saksofonisoolo Clarencelta.

Käytännössä Born to Runiin voi yhden biisin muodossa tiivistää Brucen ensimmäisen kolmen levyn kehityksen:

  • on sanottu vähintään yhtä paljon asioita kuin ensilevyn teksteissä, mutta vähemmillä sanoilla
  • soitto on edelleen rönsyilevää, mutta tarkkaa ja tiukkaa
  • sävellys on jäsennellympi, mutta vivahteikas

BTR on se laulu, mistä rock-scenen pitäisi minun mielestäni Bruce Springsteen & the E Street Band muistaa. Tällaista ei toista ole tehty.

She’s the One käynnistyy kosketinkuviolla, johon liittyy pian mukaan Bo Diddley-henkinen beat. Tämä on levyn hengessä tehty rakkauslaulu: kielikuviltaan ja sanoitukseltaan selkeästi Brucen käsialaa. ”With her long hair falling / and her eyes that shine like a midnight sun / oh she’s the one.”

Tämä junnaa hieman paikallaan, mutta se johtuu juurikin em. Bo Diddley-rytmistä. Seassa on jälleen myös saksofonisoolo ja melodiakin on tarttuva. Ei kuitenkaan levyn vahvinta materiaalia meikäläisen korviin.

Levyn päättävän kaksikon tahdon arvostella yhtenä kappaleena, koska oikeastaan kyseessä ovat prologi ja varsinainen stoori. Meeting Across the River nimittäin toimii pohjustuksena, jossa ollaan tekemässä matkaa joen yli toisille huudeille. Voi hyvinkin olla, että kyseessä on reissu New Jerseystä New Yorkiin E Street Bandin kotinurkilla: niin ainakin itse tämän aina sieluni silmin näen.

”Meetingissä” on tiukat paikat, sillä vastassa on kovia tyyppejä. ”Hey Eddie, this guy, he’s the real thing”. Tätä ei kannata tyriä, voi tulla noutaja.

Pianon ja trumpetin kuljettama laulu siirtyy kuin huomaamatta levyn päättävään Junglelandiin. Se käynnistyy vuorostaan pianolla ja viululla, jonka jälkeen tempo kiihtyy ja piano ottaa enemmän roolia.

Junglelandia verrataan usein edellisen levyn päättäneeseen New York City Serenadeen. Ne liikkuvatkin samankaltaisissa maisemissa, mutta ovat muuten aika erilaisia lauluja. Siinä missä NYCS kuvasi pienempiä hetkiä ja havaintoja, ovat Junglelandin tapahtumat levinneet paljon laajemmalle. On tilanteita jengikuvioista Harlemissa rakkaustarinoihin New Jerseyssä: paljon kauniita kuvia, jotka voi nähdä mielessään.

Tekstiä on tässäkin paljon ja tarinan ehdoilla. Tilanteet rakennetaan harkituilla sanavalinnoilla.

The street’s alive
As secret debts are paid
Contacts made, they vanish unseen
Kids flash guitars just like switch-blades
Hustlin’ for the record machine

The hungry and the hunted
Explode into rock’n’roll bands
That face off against each other out in the street
Down in Jungleland

Viidakon laithan ne pätevät maailmassa monesti. ”Lonely-hearted lovers / sturggle in dark corners / desperate as the night moves on / just one look / and a whisper, and they’re gone”. Kitarasoolon jälkeen tulee oma, erillinen osansa, jonka jälkeen tunnelma rauhoittuu ja muuntuu ylväimpään muotoonsa.

Eli Big Manin saksofonisooloon, siihen ikonisimpaan. Minusta on hyvin sanottu, että jos on jokin saksofonisoolo, jolla voisi tilanteen tullen pelastaa maailman, se olisi tämä. Bruce oli legendan mukaan hyräillyt soolon nuotti nuotilta Clarencelle, joka sen sitten oli soittanut talteen omalla, kopioimattomalla touchillaan. Sävellajikin vaihtuu, kun C soittelee elämää suuremman kaksiminuuttisen, jonka jälkeen ilmapiiri muuttuu lähes uhkaavaksi ja todellisuus iskee vasten kasvoja.

Kaksi viimeistä säkeistöä ovat sellaista katurunoutta, että ne voi oikeastaan liittää kokonaisuudessaan tähän arvion päätteeksi. Niihin kiteytyy jotain aika suurta tästä maailmanmenosta. Soitanto ja laulanto kuulostavat liki voimattomilta sen mahdin alla. Todellisuus ja kuvitelmat sekä kohtalokas silmänräpäys hyvien ja huonojen tapahtumien välillä puetaan sanoiksi huikealla tavalla. Tämä on sellainen kohtaus, jota on hankala selittää: se joko aukeaa tai ei. Kymmeniä, ellei satoja, kuunteluita siihen meni itselläkin.

Beneath the city two hearts beat
Soul engines runnin’ through a night so tender
In a bedroom locked
In whispers of soft refusal
And then surrender
In the tunnels uptown
The Rat’s own dream guns him down
As shots echo down them hallways in the night
No one watches as the ambulance pulls away
Or as the girl shuts out the bedroom light

Outside the street’s on fire
In a real death watlz
Between what’s flesh and what’s fantasy
And the poets down here
Don’t write nothin’ at all
They just stand back and let it all be
And in the quick of a knife
They reach for their moment
And try to make an honest stand
But they wind up wounded
And not even dead
Tonight in Jungleland


BTR siis päättää Brucen ensimmäisen albumitrilogian. Seuraavana tullut Darkness on the Edge of Town onkin sitten kovasti erilainen levy.

Huomionarvoinen tyylikeino tällä levyllä on myös, että jokaisessa laulussa on eräänlainen ”invitation”, pienimuotoinen pre-intro ennen varsinaista laulua. Ne asettavat tunnelman, joka koko levyllä vallitsee: albumi voisi sijoittua yhteen ”päättymättömään kesäyöhön”, joka käynnistyy Thunder Roadissa Maryn hypätessä kertojan kyytiin ja päättyy Junglelandin draamaan.

Vaikka Born to Runillakin on heikot hetkensä, ovat sen vahvat laulut sitäkin vahvempia. Niitä onkin sitten useita. Thunder Road, Tenth Avenue Freeze-Out, Born to Run sekä Jungleland ovat kaikki Brucen merkittävimpiä lauluja ja toimineet fanisuosikkeina julkaisustaan saakka. Ja kun levyn kokonaiskestokaan ei yllä edes aivan 40 minuuttiin, niin tämän jaksaa myös sujuvasti kuunnella alusta loppuun. Tämä on juuri yksi niistä levyistä, joka kannattaisi joskus valita iltapuhteeksi jonkun hömppäelokuvan sijaan…

http://open.spotify.com/album/43YIoHKSrEw2GJsWmhZIpu

Atso’s Time Machine: Bruce Springsteen – 1973 & The Wild, the Innocent & the E Street ShuffleAtson Aikakone: Bruce Springsteen – 1973 & The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle

The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle (”WIESS”), Bruce Springsteen’s second album, was released in the autumn of 1973. The sprawl of the debut album Greetings from Asbury Park has however experienced quite an abrasion: the same elements can be found but in a noticeably more controlled way. Many fans consider this album as one of Springsteen’s crown jewels.

Bruce and the E Street band have played WIESS in it’s entirety two times at a live show: first in Madison Square Garden, New York in 2009 and second time in Entertainment Centre, Brisbane in 2009. Before the act in 2009 Bruce initialized the album by saying, that it contains two different themes: half of the songs on the album take place in band’s home corners in New Jersey (the songs are The E Street Shuffle, 4th of July, Asbury Park (Sandy), Wild Billy’s Circus Story and Rosalita (Come Out Tonight)), the other half being ”romantic ideas and fantasies about New York City: Kitty’s Back, Incident on 57th Street and New York City Serenade.

The album starts with an almost soul-like song The E Street Shuffle. The horns sound more tunefuly than on the debut album that was released only half a year prior. The clarity of the production compared to ”Greetings” is clear: the band separates and plays tighter.

The text could be from the first record, but the composition is more organized. This also works as the band’s signature song! ” The teenage tramps in skintight pants do the E Street dance and everything’s all right”. In it’s duration of four and a half minutes it’s the shortest track on the album: there’s action also in this one, however.

”Shuffle” was one of the first flashes of the latest incarnation of the E Street Band, when the band (extended with a horn section) performed in Jimmy Fallon’s show in the spring of 2012. Old favourite got a new life with the new players!

WIESS’s second song paints its canvas with different strokes than what the band has done before. 4th of July, Asbury Park (Sandy) plays delicately and finely, taking place in the E Street Band’s home soil, Asbury Park. This was one of ESB’s late organist Danny Federici’s signature songs: the accordion played by “Phantom” creates it’s own, inimitable rolling in the summer night.

Sandy” anticipates the thematic of “an endless summer night” that surrounds the Born to Run-album released just a little more than year after WIESS. It’s at the same time beautiful and wistful. The text has lots of imagery, like Springsteen used to do in his early days. Especially the last verse is dramatic in its own way, as only an electric piano accompanies:

Sandy, the angels have lost our desire for us
I spoke to ’em just last night and they said they won’t set themselves on fire for us anymore

Sandy the aurora’s rising behind us, the pier lights our carnival life forever
Oh love me tonight and I promise I’ll love you forever

A beautiful song that is played in concerts every now and then. This one is also recorded as a great version on the live box Live/1975-85. In some internet forum there was a comment that when one listens one the version on that album, the song’s “soul opens”. “Sandy” and the songs on this album’s B-side have a lot in common with their atmosphere and imagery.

The third track, Kitty’s Back, demonstrates the E Street Band at it’s best. Meandering, at times pretty jazz-like piece is once again full of interesting characters and stories.

Kitty” starts with a raw guitar solo, played by Springsteen himself with his legendary Fender (Telecaster body and Esquire neck). The sound of the guitar toned many legendary solos in the 70s.

After the intro almost all of the instruments tail off as only electric piano is alongside Bruce’s singing. “Catlong sighs holding Kitty’s black tooth”. Kitty’s gone and things have changed.

Since Kitty left with Big Pretty things have got pretty thin”. It feels like the song takes off right after the virst verse: “walking bass” starts to skitter and tempo condenses, but a second unruffled verse follows.

In the second verse playing-wise interesting things start to emerge. The tension is build with apposite chord selections, until the song shifts to a baffling section, that can almost be named as a chorus: “Ooh, what can I do, ooh, what can I do?

Then we get to the solos. In the album version there’s couple of them: David Sancious’ organ piece, Bruce’s own guitar solo and blowing of the horns. When played at concerts this section often extends to last minutes longer and the solos are shared with a big hand: all the way from the 70s until recent years the live versions may last closer to 20 minutes! Especially the piano solo by Roy Bittan is great at concerts (Bittan wasn’t yet in the band when they recorded the album).

After the solo section there’s some controlled chaos before the song gets back to verse and more peaceful mood once more after some nice organ playing. So get right, get tight, get down, because someone’s back. ”Well who’s that down at the end of the alley?” This enquiry also streches greatly in concerts.

Kitty’s back in town”. It sets the song on fire one more time. There’s one more section in the end, that sums the song aptly into an utterance heard before: ”Ooh, what can I do?”…

Kitty’s Back is the gem of the album’s A-side, although all the others are Springsteen classics as well. The band plays as a great example of the power of the E Street Band and the text is early Bruce at his best. The live version is also worth listening: here’s an example of the band playing ”Kitty” 40 years after its release. The before-mentioned solo section streches here out to 7 minutes, almost ten players get to play their solo… And there’s even a snippet of ”Oh, Pretty Woman” there somewhere.

The A-side of the ”WIESS”-LP concludes with Wild Billy’s Circus Story. WBCS starts with Bruce counting ”one, two, three, four” and instantly there’s something unexpected as an effect: a tuba. The instrument works as a replacement for bass for the whole song. The instrumentation is reduced, there’s only acoustic guitar, tuba and an accordion, which together create a light and airy soundscape.

The text is all about what the title says. In a circus story there’s lots of characters from the industry: a machiner, a fire- and sword-eater, a midget, tightrope walker, human cannonball… The story is full of precise description.

The B-side of the LP is Springsteen at his most legendary, one of the best sides of records ever made. A trio of almost epic songs. It’s good to remind that the songwriter was about 24 years old while writing them. Many consider that Bruce hasn’t got to the same level later on his career.

Incident on 57th Street starts the second half. After a piano-intro the band comes in on a very 70s-like manner as Bruce plays a little solo. ”Incident” is always an event, when played live.

Spanish Johnny drove in from the underworld last night
With bruised arms and broken rhythm in a beat-up old Buick
But dressed just like dynamite
He tried sellin’ his heart to the hard girls over on Easy Street
But they sighed ”Johnny it falls apart so easy and you know hearts these days are cheap”

Bruce’s singing and the band’s simple playing hold the thing together. In a same way like on the first album’s Spirit in the Night this one also teems original characters. In the lead roles are Spanish Johnny and Jane, whom Johnny loves in fall with.

Oh good night, it’s alright Jane
Now let them black boys in to light the soul flame
We may find it out on the street tonight baby
Or we may walk until the daylight maybe

For some reason this love story between Johnny and Jane is pretty touching. ”Spanish Johnny, you can leave me tonight but just don’t leave me alone”.
In the last verse, accompanied only by bass and drums, Johnny wonders where things are going to. He ends up going into the night and leaving Jane sleeping, saying that they may see each other again.

Good night, it’s all right Jane
I’ll meet you tomorrow night on Lover’s Lane
We may find it out on the street tonight baby
Or we may walk until the daylight maybe

In the outro play both Bruce’s guitar and David Sancious’ piano, whose last notes link directly with the next song…

Rosalita (Come out Tonight). Beginning with a guitar arpeggio, this one goes on right where the previous left off. Also saxophone jumps in right from the start.

The events take place in the same streets and similar feels. This time the object of interest is named Rosalita, or ”Rosie”. There’s a party coming again and the narrator tries to assure ”Rosie” that she’s the one almost desperately.

The lyrics of this song ramble like those on the first album. There’s also some legendary lines here as well: ”I ain’t here for business / I’m only here for fun” for example.

In the second verse the party’s going strong and the whole section concentrates on them:

Jack the Rabbit and Weak Knees Willie, you know they’re gonna be there
Ah, sloppy Sue and Big Bones Billie, they’ll be comin’ up for air
We’re gonna play some pool, skip some school, act real cool
Stay out all night, it’s gonna feel all right
So Rosie come out tonight, baby come out tonight

In the end of the section Bruce shares some life wisdom:

Windows are for cheaters, chimneys for the poor
Closets are for hangers, winners use the door
So use it Rosie, that’s what it’s there for

After a jam section that almost gets out of control the song goes on to the last verses through a saxophone riff. Rosie’s parents don’t dig the narrator because he plays rock’n’roll, but it has gotten him a record company deal so great, that Rosie should go with him: there won’t be a second opportunity like that.

Rosalita jump a little lighter
Senorita come sit by my fire
I just want to be your love, ain’t no lie
Rosalita you’re my stone desire

The album ends with an epic of its on way, New York City Serenade. It opens with piano, but in a different way than the previous ”Incident”.

It almost feels like Sancious is trying different styles to introduce the song. Eventually he settles to a delicate mode, a beautiful progression of a few chords into which Bruce’s acoustic guitar joins in a moment with congas played by Richard Blackwell.

”NYCS” is clearly the third song of the trilogy of the B-side on the album. It’s atmosphere is fitting to end the record. There’s again characters introduced in the text, main one being Billy, through whom events are described on the streets of New York. The midnight in Manhattan is no time to be cute, ”walk tall or baby don’t walk at all”.

Dreams float in the air in New York as well, one has to only dare. You can shake away the street life, all you have to do is take a risk and get on the train: some do it, some don’t.

There’s nuances and changes of tempo in the composition. At times the band peals almost urgently and on the next moment there’s only congas, tambourine, acoustic guitar and strings playing. The saxophone flavours the thing, but it’s not on the leading role. The string arrangement is beautiful…

I could write a lot about especially this ending trilogy, but it would be pointless. It took years of listening these songs to outline the whole scene myself. It could be felt from the very beginning that there was something special about these songs, but I had to give them dozens and dozens of listens before the tones began to clarify. New York City Serenade gave in last: not until the summer of 2013, when during a cycle around Lieksa on a beautiful July evening the song’s beauty dawned in it’s full force. After that the song hasn’t been the same.

The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle is a strong record, because it’s weakest song (I’d say Wild Billy’s Circus Story) is pretty good as well. The rest of the album is a jewel: it’s sad that the audience didn’t buy it. I have to admit that the songs don’t sound like radio hits and many of them last pretty long. This meant, that Bruce had to follow his first two albums with a hit record or his recording career may be close to end. I’ll get back to the outcome of this pressured situation, Born to Run, after a while…

http://open.spotify.com/album/1rmhti8uHw21LnaWMQy608Springsteenin kakkosalbumi The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle, eli lyhennetysti WIESS, julkaistiin syksyllä 1973, esikoisalbumi Greetings from Asbury Parkin ilmestyttyä saman vuoden keväällä. Ensilevyn rönsyily on kuitenkin kokenut melkoisen hioutumisen: samat elementit ovat selkeästi havaittavissa mutta huomattavasti hallitummin käytettyinä. Monien fanien mielestä kyseessä onkin yksi Brucen uran jalokivistä.

Bruce ja E Street Band ovat esittäneet WIESS:in kokonaisuudessaan kaksi kertaa viime kiertueillaan: vuonna 2009 New Yorkin Madison Square Gardenissa sekä 2014 Brisbanen Entertainment Centressä. Vuoden 2009 vedossa Bruce alusti levyä kertomalla. että sen voi jakaa teemoiltaan kahteen osaan: puolet levyn lauluista sijoittuvat bändin kotinurkille New Jerseyhyn (laulujen ollessa The E Street Shuffle, 4th of July, Asbury Park (Sandy), Wild Billy’s Circus Story sekä Rosalita (Come Out Tonight)), toisen puoliskon ollessa ”romanttisia ideoita ja fantasioita New York Citystä: Kitty’s Back, Incident on 57th Street sekä New York City Serenade lukeutuvat näihin.

Albumi käynnistyy lähes soulahtavissa merkeissä The E Street Shufflen sävelin. Torvet soivat sävykkäämmin kuin vain puoli vuotta aiemmin julkaistulla debyyttialbumilla. Tuotannon selkeys verrattuna edeltäjään pistää myös korvaan: bändi erottuu ja soitto soi tiukemmin.

Teksti voisi olla ensimmäiseltä levyltä, mutta sävellys on jäsennellympi . Tämähän on käytännössä bändin nimibiisi! ” The teenage tramps in skintight pants do the E Street dance and everything’s all right”. Neljän ja puolen minuutin kestossaan tämä on albumin lyhyin numero: toimintaa kuitenkin riittää tässäkin.

Shuffle” oli ensimmäisiä väläytyksiä E Street Bandin viimeisimmästä inkarnaatiosta, kun torvisektiolla vahvistettu orkesteri esiintyi Jimmy Fallonin show’ssa keväällä 2012. Vanha sotaratsu sai aivan uutta potkua uusista soittajista!

WIESS:in kakkosbiisi maalailee maisemansa erilaisilla pensseleillä kuin bändi on aiemmin tehnyt. 4th of July, Asbury Park (Sandy) soi hennosti ja hienosti sijoittuen E Street Bandin kotinurkille Asbury Parkiin. Tämä on yksi ESB:in edesmenneen koskettinsoittaja Danny Federicin tavaramerkkilauluja: “Phantomin” soittama haitari luo kesäyöhön oman, jäljittelemättömän keinuntansa.

Tietyllä tapaa “Sandy” ennakoi Born to Run-levyllä seuraavana vuonna esille tulevaa “päättymättömän kesäyön” tunnelmaa. Kaunishan tämä on kuin mikä, mutta myös haikea. Tekstissä on paljon Brucen alkuajoille tyypillistä kielikuvien käyttöä. Ennenkaikkea viimeinen säkeistö on omalla tavallaan dramaattinen, ainoastaan sähköpianon säestäessä:

Sandy, the angels have lost our desire for us
I spoke to ’em just last night and they said they won’t set themselves on fire for us anymore

Sandy the aurora’s rising behind us, the pier lights our carnival life forever
Oh love me tonight and I promise I’ll love you forever

Kaunis laulu, jota myös E Street Band-keikoilla silloin tällöin kuullaan ja joka on myös taltioitu komeana versiona liveboksille Live/1975-85. Jossain nettifoorumilla olikin kommentti, että tuolta boksilta kuunnellessa tämän laulun “sielu aukeaa”. Tässä ja ennenkaikkea noissa LP:n B-puolen biiseissä on paljon samaa tunnelmaa ja mielikuvia.

Kolmas raita, Kitty’s Back, esittelee E Street Bandin kovimmillaan. Polveileva, paikoin kovasti jatsahtava teos on jälleen täynnä mielenkiintoisia hahmoja ja stooreja.

Alun raa’asta kitarasoolosta vastaa itse Springsteen legendaarisella Fenderillään (Telecasterin body ja Esquiren kaula) soundilla, joka 70-luvulla sävytti monia fanipiireissä legendaarisia sooloja.

Intron jälkeen soitinarsenaali harvenee hetkeksi, vain sähköpianon säestäessä jälleen Brucea. “Catlong sighs holding Kitty’s black tooth”. Selviää, että Kitty on lähtenyt ja meininki muuttunut: “

Since Kitty left with Big Pretty things have got pretty thin”. Tuntuu, että paketti meinaa lähteä lentoon jo ensimmäisen säkeistön jälkeen: “walking bass” alkaa kipittää ja tempo tiivistyy, mutta palataankin toistamiseen rauhalliseen säkeistö-osaan.

Seuraa toinen säkeistö, jonka jälkeen alkaa tapahtua soitannollisesti mieleenkintoisia asioita. Jännite luodaan osuvilla sointuvalinnoilla, kunnes siirrytäänkin tunnelmaltaan hämyyn osioon, jota voi melkein nimittää kertosäkeeksi: “Ooh, what can I do, ooh, what can I do?

Sitten päästäänkin sooloihin. Levyversiossa niitä kuullaan pari: David Sanciousin urkutyöskentelyä, Brucen oma kitarasoolo sekä torvisektion tuuttausta. Liveversiossa tämä osio venähtelee usein minuuttitolkulla pidemmäksi ja sooloja jaetaan isommalla kädellä: aina 70-luvulta viime vuosiin saakka livevedot saattavat kestää lähemmäs 20 minuuttia! Varsinkin Roy Bittanin pianosoolo keikoilla on mahtava (Bittan ei vielä tämän albumin aikoihin lukeutunut bändin miehitykseen).

Soolo-osion lopussa kuullaan hallittua kaaosta, kunnes palataan vielä kerran säkeistöön ja rauhallisempaan meininkiin pienen urkusiirtymän kautta. “So get right, get tight, get down”, sillä joku on tullut takaisin. ”Well who’s that down at the end of the alley?” Myös tämä kysely venähtää liveversiossa kunnon nostatukseksi.

Kitty’s back in town”. Se räjäyttääkin biisin kerran vielä käyntiin. Lopussa seuraa vielä yksi säkeistöntapainen, joka summaa koko paketin osuvasti jo aiemmin kuultuun lausahdukseen ”Ooh, what can I do?”…

Kyllä Kitty’s Back on levyn A-puolen helmi, vaikka kaikki muutkin ovat Springsteen-klassikoita. Bändi soi mainiona esimerkkinä E Street Bandin powerista ja teksti on alkuaikojen Brucea parhaimmillaan. Liveversio kannattaa myös katsastaa: tässä näyte 40 vuotta levyn julkaisun jälkeen . Tuo edellä mainittu soolo-osa venyy tässä lähes 7 minuuttiin, valokeilaan siinä pääsee soolon soittajiakin vajaat kymmenen… Ja onhan tuolla seassa jopa pätkä ”Oh, Pretty Womaniakin”.

WIESS:in A-puolen LP:llä päättää Wild Billy’s Circus Story. WBCS käynnistyy Brucen vienolla ”one, two, three, four”-laskennolla ja mukaan hyppää heti efektiksi tuuba, joka toimii biisin pohjana basson asemasta. Muutenkin soitanto on pelkistettyä, mukana on vain akustista kitaraa, tuubaa ja haitaria, jotka yhdessä luovat kepeän, ilmavan äänimaiseman.

Teksti kertoo siitä, minkä nimikin tuo ilmi. Sirkustarinassa mukana vilisee alan hahmoja: koneenkäyttäjä, tulen- ja miekannielijä, kääpiö, nuorallatanssija, ihmistykinkuula… Tarkkaa kuvausta teksti täynnä.

LP:n B-puoli onkin sitten Springsteeniä legendaarisimmillaan, yksi parhaista levynpuolikkaista koskaan. Trio lähes eeppisiä lauluja, joissa on taas hyvä muistuttaa että lauluntekijä on ollut suunnilleen 24-vuotias kirjoittaessaan niitä. Monien mielestä Bruce ei monesti myöhemmällä urallaan enää noussut samoihin sfääreihin.

Levynpuoliskon käynnistää Incident on 57th Street. Piano-intron jälkeen bändi tulee mukaan jotenkin vahvasti 70-lukumaisesti Brucen soittaessa pienen soolonpätkän. ”Incident” on aina tapaus, jos se soitetaan livenä.

Spanish Johnny drove in from the underworld last night
With bruised arms and broken rhythm in a beat-up old Buick
But dressed just like dynamite
He tried sellin’ his heart to the hard girls over on Easy Street
But they sighed ”Johnny it falls apart so easy and you know hearts these days are cheap”

Pakettia kannattelee Brucen laulu ja bändin yksinkertainen soitto. Samaan tapaan kuin ensilevyn Spirit in the Nightissa, niin tässäkin vilisee muutamia originaaleja hahmoja. Pääosassa ovat Spanish Johnny ja Jane, joka vie Johnnyn mennessään.

Oh good night, it’s alright Jane
Now let them black boys in to light the soul flame
We may find it out on the street tonight baby
Or we may walk until the daylight maybe

Jostain syystä tämä Johnnyn ja Janen rakkaustarina on aika koskettava. ”Spanish Johnny, you can leave me tonight but just don’t leave me alone”.

Pelkän basson ja rumpujen kilistelyn säestämässä säkeistössä Johnny miettii missä mennään. Lopulta hän päätyy lähtemään yöhön ja jättää Janen nukkumaan ja toteaa, että ehkä vielä kohdataan.

Good night, it’s all right Jane
I’ll meet you tomorrow night on Lover’s Lane
We may find it out on the street tonight baby
Or we may walk until the daylight maybe

Outrossa soivat sekä Brucen kitara että vielä tällä levyllä soittavan David Sanciousin piano, jonka soittamat viimeiset nuotit nivoutuvat suoraan seuraavaan lauluun…

… eli Rosalita (Come Out Tonight). Kitarakuvio käynnistää menopalan, joka jatkuu siis suoraan siitä mihin edellinen jäi. Myös saksofoni hyppää alusta asti mukaan.

Samoilla kulmilla seikkaillaan ja samankaltaisissa tunnelmissa. Tällä kertaa kiinnostuksen kohde on nimeltään Rosalita eli ”Rosie”. Jälleen on tulossa pirskeet, ja laulun kertoja lähes epätoivon vimmalla yrittää vakuuttaa ”Rosielle”, että hän on se oikea.

Tämän laulun tekstissä on samankaltaista rönsyilyä kuin ensimmäisellä levyllä. Mahtuupa sekaan myös muutamia legendaarisia rivejä: ”I ain’t here for business / I’m only here for fun” esimerkiksi.

Kakkossäkeistössä bileet ovatkin sitten käynnissä ja koko säkeistö keskittyy niihin:

Jack the Rabbit and Weak Knees Willie, you know they’re gonna be there
Ah, sloppy Sue and Big Bones Billie, they’ll be comin’ up for air
We’re gonna play some pool, skip some school, act real cool
Stay out all night, it’s gonna feel all right
So Rosie come out tonight, baby come out tonight

Osan lopussa siirrytäänkin sitten tietynlaisiin elämänviisauksiin:

Windows are for cheaters, chimneys for the poor
Closets are for hangers, winners use the door
So use it Rosie, that’s what it’s there for

Lähes hallinnasta lähtevän jamiosion jälkeen siirrytään saksofoniriffin kautta eteenpäin. Vanhemmathan eivät diggaa vaikka rokkia soittaisi, mutta laulun kertojalle se on tuonut sellaisen levy-yhtiödiilin, että kyllä Rosien kannattaisi lähteä mukaan: toista samanlaista mahdollisuutta ei vastaan nimittäin tule.

Rosalita jump a little lighter
Senorita come sit by my fire
I just want to be your love, ain’t no lie
Rosalita you’re my stone desire

Levyn päättää omanlaisensa eepos New York City Serenade. Tämäkin käynnistyy pianolla, mutta aivan eri tavalla kuin aiemmin kuultu ”Incident”.

Tuntuu, kuin Sancious alussa kokeilisi, että millä tyylillä laulua lähtisi lähestymään. Lopulta hän asettuu hienotunteiseen (koska ”delicate”-sanalle en keksinyt parempaakaan suomennosta) moodiin, muutaman soinnun kauniiseen sointukiertoon, johon Brucen akustinen kitara hetken kuluttua liittyy, Richard Blackwellin soittamien conga-rumpujen ohella.

Tämä on selkeästi kolmas laulu LP:n B-puolen trilogiassa ja tunnelma on levyn päätökseen sopiva. Jälleen tekstissä seikkailee hahmoja, pääosassa on Billy, jonka kautta kuvataan tapahtumia New Yorkin kaduilla. Keskiyö Manhattanilla ei ole aika söpöillä, ”walk tall or baby don’t walk at all”.

I said ”Hey, baby
Won’t you take my hand
Walk with me down Broadway
Well mama take my arm and move with me down Broadway”

New Yorkissakin unelmat leijuvat ilmassa, kun vain uskaltaa. Katuelämän voi karistaa, kun vain ottaa riskin ja hyppää junan kyytiin: toiset niin tekevät, toiset eivät.

Sävellyksessä on nyansseja ja tempon vaihdoksia. Välillä bändi pauhaa melko kiireisestikin ja seuraavassa hetkessä jäljellä ovat vain congat, tamburiini, akustinen kitara ja jouset. Saksofoni maustaa seassa, muttei ole missään vaiheessa pääosassa. Jousisovitus on kaunis…

Varsinkin tästä lopputrilogiasta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta se olisi ihan turhaa. Itselläkin kesti näitä kuunnellessa vuositolkulla, ennenkuin tarinan koko kuva alkoi hahmottua. Alusta asti pystyi aistimaan, että näissä lauluissa on jotain erikoista, mutta aikaa piti antaa kymmeniä ja kymmeniä kuunteluita että sävyt alkoivat aueta tosissaan. New York City Serenade taipui viimeisenä: vasta kesällä 2013, kun eräänä heinäkuisena iltana Lieksa-cityä ympäri pyöräillessä sen kauneus valkeni koko voimallaan. Sen jälkeen se laulu ei olekaan ollut entisensä.

The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle on sikäli hieno levy, että sen heikoinkin laulu (joksi nimeäisin itse Wild Billy’s Circus Storyn) on aika vahva. Loppulevy onkin sitten täyttä timanttia: harmi vain, ettei ostava yleisö sitä ymmärtänyt. Eiväthän nämä radiohiteiltä kuulostakaan ja monet venyvät kestossaan aika pitkiksi. Tämä tarkoitti sitä, että Brucen oli pakko seurata kahta ensimmäistä levyään hittilevyllä, tai levytysura olisi vakavasti uhattuna. Tuohon tiukassa paikassa tehtyyn Born to Run-albumiin palataan hetkisen kuluttua…

http://open.spotify.com/album/1rmhti8uHw21LnaWMQy608