Toomion TOP200-biisit: 172. Circle – Vaellus

Circlen livenä nähneet tietävät mistä on kyse. Räjähdysherkästä hulluudesta, suorastaan kaistapäisyydestä. Silti siinä on se kuuuisa punainen viiva, vaikka se ei kuljekaan suoraan, vaan kiemurtelee itään ja länteen, välillä ylös, välilla alas. Eteenpäin se kuitenkin rullaa.

Rättö & Lehtisalo on se kaksikko, joiden kautta löysin tieni Circlen maailmaan. Erittäin outo sanoitusmaailma sopii Circlen musiikkiin, sillä Rätön hyvin omaperäinen laulusoundi muuntaa sanat joksikin vieraaksi kieleksi, ettei varsinainen teksti edes muodostu niin tärkeäksi elementiksi.

Bändihän on myös levyllä petomaisen kova soittamaan. Vaelluksessa vetoaa yksinkertainen, mutta tarttuva progeriffittely. Voi helposti nähdä Mika Rätön polkevan jalkaa bändin liukuessa toisteiseen, jopa stonermaiseen haahuiluun. Kappale on Rautatie-albumilta (2010) ja junamatka tästä mieleen tuleekin.

Istukaa junaan, luurit korviin, katsokaa vähän ennen Parikkalaa järvenselälle päin ja nauttikaa!

Ja kun pääsette perille, katsokaa Mika Rätön haastattelu Arto Nybergin ohjelmasta jonkun vuoden takaa.

Toomion TOP200-biisit: 174. Rockin’ Da North – Kingsize

Vieläkin pidetään majaa vuodessa 2002. Suomirap teki kaameaa jälkeä TOP40-listalla. Silloin suomirapin jonkinlainen ongelma olivat olleet hiukan tuhnuiset tausta. Sitten tuli Rockin’ Da North.

Juuri Kingsize soi radioissa (sen Kesäkumi-renkutuksen lisäksi) ja tämä oli pitkälti tuottaja Jukka Immosen ansiota. Todella mahtipontiset jouset vyöryvät introssa päälle.

Lisäarvoa tuo kova feattaajakatras. YOR123, B.O.W. (eli Bomfunk MC’s Raymond), vuonna 2015 ikävästi kuollut Ezkimo sekä omalaatuisella tyylillään koko kappaletta kantava Lord Est.

Tässä pisteet voi antaa oikeastaan tuotannolle, jossa eri elementit on niiden erilaisuudesta huolimatta naulittu tiukasti yhteen.

Tämän kappaleen kuulee harvoin. Enpä silti ikinä vaihda pois.

Toomion TOP200-biisit: 175. Soilwork – As We Speak

Maaliskuussa 2002 ilmestyi Soilworkin Natural Born Chaos -albumi, joka jo TOP100-albumilistallakin tuli tutuksi. Sitä rumpalimme kera kuunneltiin niin sanotut ”parit kerrat”. Aluksi tietysti nuo nopeammat kappaleet tarttuivat, mutta jotenkin As We Speakin sävellys on vuosien saatossa muodostunut alkupuoliskon kärkikappaleeksi. Se on monitahoisempi ja rauhallisempi ja on siksi säilynyt kuuntelulistalla.

Muistan vieläkin katsomatta tuon levyn kitaristit, jopa osan heidän kommenteistaan kansilehdessä. Björn ”Speed” Strid on laulumiehiä metallin puolella ja nykyään tahkoaa vakuuttavasti myös Night Flight Orchestrassa. Tämän levyn kitarapari Frenning & Wichers pelittävät komeasti yhteen. Ranta & Flink  rumpu-bassopuolelta vastaavat kitaroille täysin hyväksyttävästi. Oman lisämausteen tuo kuitenkin Sven Karlsson, joka tuli tässä vaiheessa Evergreyn koskettimista Soilworkin hommiin. Kuten monesti aiemminkin olen todennut, niin Karlsson ei turhia soita. Hän värittää ja sävyttää sävellyksiä ja tuo niihin ilmaa. Vaikka raskaasta musiikista onkin kyse, niin pieni happi välissä ei yleensä haittaa.

Sanoituspuoli menee vähän ohi. Se on tuollaista tavallista metallihuttua, mutta kyllähän sieltä kohtia päähän jää. Maailmantilaa ja sen synkkyyttä tässä varmaankin analysoidaan. Voi olla, että tässäkin, kuten omissa vähäpätöisemmissä sanoitustouhuissa tulee usein vaihe, jossa sanat eivät välttämättä tarkoita sen suurempia, vaan sopivat muihin teemaltaan ja ennen kaikkea istuvat sävellykseen ja melodiaan. Se Soilworkilla toimii mainiosti.

Kyllä tämä on lumihankien keskellä kuultava. Autolla ajaessa. Mielellään aika kovaa. Autona voisi olla Peugeot, jossa on sellainen ilmanraikastinpotkuri keskikonsolin tuulettimessa.

Metallimusiikin olemus – 50. Soittotaidon ja sävellystyön täydellinen kombinaatio

URIAH HEEP – DEMONS AND WIZARDS (1971)

Uriah Heepillä oli uusi basisti – Mark Clarke. Hän kuitenkin ehti olla bändissä vain pari kuukautta jättäen bändin ”työuupumuksen tähden.” Sen verran mies kuitenkin vaikutti, että osallistui Demons and Wizards -albumin avausraita Wizardsiin soittamalla siinä ja olemmalla myös sävellystyössä mukana. Se onkin melko tavalla eri kastia kuin loput albumista, vaikka on edelleen yksi bändin kestohiteistä.

Ei mennyt pitkäänkään, kun bändiin oli liitetty The Keef Hartley Bandissa soittanut uusiseelantilainen Gary Thain, jota voidaan pitää bändin legendaarisimman kokoonpanon osasena. Thainin tiukka soitto yhdessä rumpali Lee Kerslaken rumputyön kanssa asetti loppubändille hyvän pohjan tehdä tarttuvia kappaleita.

Käytännössä sävellystyö oli pääasiassa urkuri Don Hensleyn käsissä. Eikä se ollut virhe. Levyn hitti Easy Livin’ on edelleen, 45 vuotta ilmestymisensä jälkeen, usein kuultavissa milloin missäkin mainoksessa. Ja ihan syystä. Onnistunut urkujyystö, jossa koko bändin parhaat puolet saadaan esille kuitenkin ulkoisesti suhteellisen simppelissä kappaleessa.

Ennen tätä soinut Traveller in Time kuulostaa 1990-luvun Dream Theaterilta parhaimmillaan. Tosin noin 20 vuotta aiemmin. Rainbow Demon taas on väkisinkin antanut potkua Diolle tai Rainbowlle. Tai oikeimmin ehkä juuri Rainbow-vaiheen Diolle.

Demons and Wizards nosti Uriah Heepin aivan uudelle tasolle. Se nousi Briteissä sijalle 20. ja oli USA:ssakin 23. Suomessa albumi meni kuin kuumille kiville. Demons & Wizards oli listaykkösenä jopa 14 viikkoa. Easy Livin’ on muuten ainut Heepin kappale, joka on noussut USA:ssa singlelistalle. Jos albumi olisi ilmestynyt vuotta aiemmin tai vastaavasti myöhemmin, olisi sillä voinut olla jopa paremmat mahdollisuudet menestyä.

Levyn merkitys metallille ja raskaalle musiikille on ohittamaton. Raskas urkuriffittely maustettuna yhdellä rock-historian kovimmista laulajista nostaa omissa kirjoissa Uriah Heepin korkeammalla kuin se maaimanlaajuisesti on. On sääli, että niin David Byron kuin Gary Thain näkivät silloin rock-elämän varjopuolet lopulta niihin menehtyen. Liian nuorena. Paljon olisi ollut vielä annettavaa.

Demons and Wizards on mainio albumi. Sen kuuntelee mielellään. Myös sen mystiikassa liittyvät sanoitukset voi vetää metalliin. Pidän toki Easy Livin’istä paljon, mutta albumin annista kertoo mielestäni enemmän sen viimeinen kappale The Spell, jossa on davidgilmourmaista kitarasoolottelua ja ylipäätään laadukasta musisointia. Mainitsen vielä Why-kappaleen, joka on bonusbiisinä cd-versiossa. On melkoista työstöä.

Kuva: Youtube.com

Toomion TOP200-biisit: 177. Opeth – Deliverance

Opeth määritti musiikillisesti yhtä elämäni vaihetta vahvasti. Jotenkin piti saada omasta pääkopasta selvää. Hetki meni, ennen kuin tajusi, ettei siitä ikinä tule selvää saamaan. Annoin olla.

Deliverance-albumi julkaistiin samana vuonna 2002 kuin Damnation-albumi. Niiden piti olla samassa paketissa, mutta levy-yhtiö halusi rahastaa ja niin albumit julkaistiin muutaman kuukauden välein.

Deliverancessa viehättää sen progeote. Opethin sanoitukset nimittäin ovat sen verran pimeän puolella ja muutenkin liian abstrakteja, etteivät ne ole koskaan olleet itselleni kovin mielenkiintoisia. Tässäkin ollaan hukuttamassa poloista kanssaihmistä. Mikaelhan on ainakin vihjannut olevansa satanisti, mutta epäilen tuota hiukan markkinointikikaksi.

Deliverance-albumillakin tuottajana hääri Steven Wilson. Se kuuluu varsinkin ennen kappaleen lopussa tulevaa pöytäännapsutus-kohtaa. Parikymppisille soittajapojille tämä uppoaa täydellisesti. Oikeastaan on ihan välttämätöntä, että rytmityksen osaa naputtaa pöydän kulmaan tai reisiin iskulleen oikein. Ennen Opethin Ilosaarirockin keikkaa yleisö alkoi spontaanisti taputtaa kyseistä kohtaa. Olen varma, että bändi on säveltäessään tiennyt tämän putoavan lukion nössöhevareille kuin flyygelin keljun kojootin niskaan.

Soundimaailma on hyvä, tunnelma paha. Sen lisäksi kappale sisältää  tarttuvan kohdan. Siinäpä syy listalle oloon.