Toomion TOP200-biisit: 193. Tuomari Nurmio & Köyhien ystävät – Valo yössä twist

Kappale tuli minua jossain muodossa ensi kertaa vastaan Aku Ankka -lehdessä. Aku lauloi siivotessaan ”Saksin matolla tilkkuu, työn painoa taloa ilkkuu, puhtomopattu kutteri menee…” Sanathan eivät ihan noin mene, mutta mieleen se jäi.

Valo yössä -kappaleesta on tehty monenlaista versiota. On haitariswingiä, torvisovitusta ja tämä itselleni rakkain rautalankaversio. Pulliaisen Esan kitarasoundille ja -soitolle tässä pitää hiukan kumartaa.

Kappaleesta ei pitänyt tulla minkäänlaista hittiä. Levy-yhtiökin piti sitä sanoituksiltaan liian kirjallisena. Syksyn Sävel -kilpailuun sitä ei huolittu, mutta vuoden 1979 esikoissinglen B-puolelle sentään. Ilmestymisen jälkeen se sitten keikkuikin myyntitilaston ykkössijaa kolme kuukautta.

Tuomari Nurmio itsessään on raaka hahmo. Kalenterisivujen vaihtumisesta huolimatta mies on säilynyt taiteen ja musiikin suhteen mielenkiintoisena ja terävänä. Kuin viimeistä kierrosta odottava juoksija, joka vuosista huolimatta on aina vaarallinen kirimies.

Hienon kappaleen suurimmat aplodit saa sanoitus, joka on todella nerokas. ”Tuhto topattu mutteriveneen odottaa” eli mitä ilmeisimmin taksin takapenkki. Jokuhan on sanonut, että tarinan alkumuoto oli Juopon reissu -niminen runo, joka taas kertoi Lauri Viidan taksimatkoista.

Suomalaista kapakkatunnelmaa kuvailtuna ihan eri suunnasta kuin esimerkiksi Gösta sen on tehnyt. Rahaa on, nimeäkin, mutta silti mierontie kutsuu, kuten vähäosaisempiakin kuolevaisia. ”Valoviikatteet taloja niittää”, jossa viikatteelle on vilisevien valojen lisäksi myös viikatemieheen viittaavaa merkitystä, johon myös seuraavan virkkeen ”lautturi” viittaa. Viittaa lautturin viittaan ja Lauri Viitaan. No niin…

https://www.youtube.com/watch?v=_oDYoiiFyag

Metallimusiikin olemus – 41. Lutonin pillipiipari

 JETHRO TULL – AQUALUNG (1971)

Kun taivaltaa pitkin progressiivisen rockin alkumetrejä, tulee väkisinkin törmänneeksi Jethro Tullin Aqualungiin. Se on eräänlainen ”progestandardi” monelle. Ja helpostihan siitä sellainen tulee, jos reilu seitsemän miljoonaa on albumia myyty. Kansitaiteessa esiintyy legendaarinen ”kerjäläinen”, joka on lähes suora kopio Ian Andersonin hahmosta. Mieshän itse vihaa kantta, vaikka siitä on levynkantena tullut lähes ikoninen.

Aqualungia äänitettiin Island -studiolla, jossa samaan aikaan runtattiin kasaan Led Zeppelinin nelosalbumia. Ihan ok tekele sekin. Ennen nauhoituksia bändin basisti vaihtui ja tilalle tuli Jeffrey Hammond, jonka bassottelu melko vähäisestä soittotaustasta huolimatta on lähes albumin parasta antia.

Bändin nimi tulee 1600-1700-lukujen vaihteessa eläneestä maataloustieteilijästä. Siihen viitaten Jethro Tull onkin musiikillisesti folkin ja progen sekoitusta. Ainahan siitä folkia tehdään, jos kappaleessa soitetaan huilua. Sen laulaja Ian Andersson toki osaakin aika hemmetin hyvin. Noin joka toisen kappaleen aikana kuullaan hiukan tiukempaakin riffittelyä, jonka voisi vertauttaa vähän tuoreempaankin proge-rockiin.

Jethro Tullin musiikki on lopulta melko kevyttä ja ilmavaa. Silti varsinkin tämän albumin tematiikka liippaa hyvin läheltä tämän päivän raskaampia yhtyeitä. Vähäosaisten heikkoa asemaa ja kirkon sekä uskontojen epäkelpoisuutta käsitellään suorasti ja kiertoilmaisuin. Myös sellaiset otsikot kuin väestön liikakasvu, teollistuminen ja globalisaatio ovat mukana. Aiheeltaan siis alati ajankohtainen levy. Näiden teemojen takia se sai osakseen myös vastareaktioita. USA:n uskonnollisempi osa julisti albumin pannaan ja jopa poltti sen kopioita.

Esikuvana bändin keulahahmo Anderson on pitänyt saksofonisti Roland Kirkiä, joka myös käytti hyvin erikoisia soittotekniikoita. Tuota tyyliä ovat myöhemmin matkineet ainakin Dead Soul Tribe ja Arjen Lucassen omissa projekteissaan. Esikuvana Jethro Tull on ollut hyvin monelle metallivaikuttajalle. Iron Maidenin Steve Harris ja Bruce Dickinson, Blind Guardianin Marcus Siepen, doom-bändi Blood Ceremony sekä esimerkiksi Dream Theaterin John Myung ovat todella vaikuttuneet bändin musiikista. ”Suurin” tunnettu fani taitaa kuitenkin olla Rushin Geddy Lee, joka on monessa otteessa ihastellut Jethro Tullin kykyä säveltää dynaamisia ja monisyisiä kappaleita.

Aqualung tosiaan menestyi hyvin. Se nousi Briteissä sijalle neljä ja Yhdysvalloissakin sijalle seitsemän. Se itseasiassa on suhteellisen helppoa kuunneltavaa, vaikkakin pitkien kappaleiden myötä vaatii keskittymistä.

Lähimmäksi bändin tunnelmaa päästään ehkä albumin tunnetuimmalla kappaleella Locomotive Breath, jossa todella on höyryveturimaista meininkiä. Laitetaan siitä vielä live-versio, josta pääsee paremmin sisään bändin kehuttuun lavailmeeseen.


Toomion TOP200-biisit: 197. The Prodigy – Voodoo People

Jälleen kerran Jyrki! Siis se ohjelma. Loppuvuonna 1994. Tämä teini-ikäiselle jännittävää ja mystistä voodoo-teemaa käyttävä kappale iskostui mieleen videon muodossa.

Monet sanoivat tuolloin, että kappale oli liian pitkä. Kuusi ja puoli minuuttia. Niin, onhan sillä mittaa ja toistoa tulee paljon, mutta tällaiseen musiikkiin se kuuluu. Tanssittavaksi nämä on tehty.

The Prodigyn tuotannossa on läpi linjan miellyttänyt nerokas soundien käyttö ja hienosti muokatut samplet. Tässäkin kappaleessa on taitavasti haettu Nirvanan Very Apesta riffi, pikkuisen kiristetty tempoa ja lyöty se kappaleen pääteemaksi. Tuottajana ja säveltäjänä vähemmän yllättäen toimi Liam Howlett.

Vaikka listataan biisejä, on tämän kappaleen suurin vaikuttaja ollut sen video. Tunnelma on nimittäin aika uhkaava. Video on kuvattu Saint Lucialla, jossa voodoo oikeastikin näyttelee vielä jonkinlaista roolia. Takaa-ajon tunnelma välittyy varsin vahvasti. Videolla vielä bändissä ollut Leeroy Thornhill esittää hattupäistä voodoopappia, ja hoitaa roolinsa hienosti.

Kappale oli Music for the Jilted Generation -albumin ensimmäinen sinkku, joka albumin tapaan nousi Suomessa listaykköseksi. Nythän se alkaa olla 25 vuotta vanha eikä rumpusoundeja lukuunottamatta ole juurikaan antanut ajan hampaiden nakertaa itseään.

Menkäähän jonkun mutkittelevan metsäpolun päähän, laittakaa napit korviin ja tämä kappale soimaan. Sitten vain yritätte juosta 6,5 minuuttia polkua pitkin niin kovaa kuin pystytte. Toimii.

Ja jos mietitte, mitä kappaleessa lauletaan, niin lause on runoteoksesta The Shalimar ja kuuluu näin: ”…the voodoo who do what you don’t dare do people…”

Toomion TOP200-biisit: 199. Uriah Heep – July Morning

Lukioiässä kuljin musiikillisesti 70-luvun rockin parissa. Tästä kiitos kuuluu hierojalleni, joka opasti minua tuon ajan musiikkiin. ”Laitetaas Tomille vähän kunnon musiikkia.”

Uriah Heepin Look at Yourself -albumi iski minuun kovasti. Se lienee eräänlainen rohkeus ja ennakkoluulottomuus, joka siinä viehätti. July Morningin sävellys urkujen ehdoilla ja varsinkin David Byronin laulusuoritus on vertaansa vailla. Tarkemmin kun asiaa miettii, niin ehkä Ken Hensleyn urkusoolottelu menee jopa laulusuorituksen edelle.

July Morning on alunperin juuri Byronin ja kosketinsoittaja Hensleyn tuotos, joka on liimailtu kasaan kolmesta eri aihiosta. Varmaankin juuri tästä syystä kappale on bändin progressiivisimpia. Kappaleessa Moog-syntikkaa käy soittamassa tekijämiehenä tunnettu Manfred Mann.

Sanoituksissa ei niin erikoisiin sfääreihin päästä. Oikeastaan juuri tuo ”July Morning” -kohta on ainut konkreettinen kohta lyriikoissa. Aamun tunnelmaa tähän joka tapauksessa on saatu vangittua. Bulgariassahan on tapa matkustaa Mustanmeren rantaan katsomaan heinäkuun ensimmäistä auringonnousua. Yleisö laulaa tällöin juuri tätä kappaletta.

Vaikka kappale kesästä kertookin, omat muistot palaavat talveen 1999, jolloin suoritin lukion läpäistäkseni jonkinasteista vaelluskurssia. Olimme kylmänä pakkasaamuna serkkuni kanssa jossain Keski-Suomessa kiipeämässä umpeen kasvanutta laskettelurinnettä, kun aurinko juuri nousi kuusikon takaa. Tämä kappale olisi kuulunut sen hetken soundtrackiksi.

Toomion TOP200-biisit: 200. The Rolling Stones – Paint It, black

Rollarit bändinä on minulle pääsääntöisesti kuin kärpäsen surinaa korvissa. Räkäistä ja vähän liian hidastempoista rokkia. Esi-isänä välttämätöntä, mutta tälle ajalle tarpeetonta.

Paint It, Black sen sijaan on aina toiminut. Tempoa on vähän liikaa, joten kappale kulkee kuin jarruton pyörä alamäkeen. Vaaran kera. Säkeistön takova melodia tekee tästä maanisen ja sekopäisen.

En tiedä onko Fast Shown Johnny Nice Painter saanut innoituksensa juuri tästä. Sketsissä taiteilija maalaa kaiken siihen asti maalaamansa mustaksi, kun kuulee sanan ”musta”.

Kappale on sävelletty vuonna 1966. Alunperin hidas tekele sai uuden muodon basisti Bill Wymanin versioidessa sitä uruilla. Lopulta siihen lisättiin vielä sitarin soittoa George Harrisonin innoittamana. Nimen kirjoitusmuoto vaihtelee, mutta sinkussa lukee Paint it, black.

Maailmalla Paint it Black oli kärkeä niin Jenkeissä luin Briteissä. Suomessa se ei ihan Dannylle pärjännyt, mutta kakkoseksi kuitenkin. Mitenpä sitä Dannylle…

Sanoitus on otos synkkämielisen miehen mietteistä. Jopa itsetuhoisen. Siihen Mick Jaggerin virittämätön ääni sopii. Muutenkin kappale on parempi kuin bändiltä yleensä sopii olettaa.

Joinain päivinä sadoista covereista suomalaisen Smackin versio tuntuu jopa paremmalta. Mutta jos kappale pitää kuulla, niin kyllä minä alkuperäistä suosin.

Paint it, black sopii eritoten syksyiseen tihkusateeseen. Hetkeen, jona hikinen mies odottaa seuraavan, pahaa oloa halveksivan juoksuvedon alkua. Hetkeen, jolla yritetään valheellisesti saada aivot luulemaan, että verenmaku suussa on hyväksi. Siihen se istuu.