Toomion TOP200-biisit: 177. Opeth – Deliverance

Opeth määritti musiikillisesti yhtä elämäni vaihetta vahvasti. Jotenkin piti saada omasta pääkopasta selvää. Hetki meni, ennen kuin tajusi, ettei siitä ikinä tule selvää saamaan. Annoin olla.

Deliverance-albumi julkaistiin samana vuonna 2002 kuin Damnation-albumi. Niiden piti olla samassa paketissa, mutta levy-yhtiö halusi rahastaa ja niin albumit julkaistiin muutaman kuukauden välein.

Deliverancessa viehättää sen progeote. Opethin sanoitukset nimittäin ovat sen verran pimeän puolella ja muutenkin liian abstrakteja, etteivät ne ole koskaan olleet itselleni kovin mielenkiintoisia. Tässäkin ollaan hukuttamassa poloista kanssaihmistä. Mikaelhan on ainakin vihjannut olevansa satanisti, mutta epäilen tuota hiukan markkinointikikaksi.

Deliverance-albumillakin tuottajana hääri Steven Wilson. Se kuuluu varsinkin ennen kappaleen lopussa tulevaa pöytäännapsutus-kohtaa. Parikymppisille soittajapojille tämä uppoaa täydellisesti. Oikeastaan on ihan välttämätöntä, että rytmityksen osaa naputtaa pöydän kulmaan tai reisiin iskulleen oikein. Ennen Opethin Ilosaarirockin keikkaa yleisö alkoi spontaanisti taputtaa kyseistä kohtaa. Olen varma, että bändi on säveltäessään tiennyt tämän putoavan lukion nössöhevareille kuin flyygelin keljun kojootin niskaan.

Soundimaailma on hyvä, tunnelma paha. Sen lisäksi kappale sisältää  tarttuvan kohdan. Siinäpä syy listalle oloon.

Metallimusiikin olemus – 49. Tuplakitarointia kevyesti

WISHBONE ASH – ARGUS (1972)

Vuonna 1969 ammatikseenkin pikkuisen soitellut rumpali Steve Upton ja basisti Martin Turner muuttivat Lontooseen. He etsivät kahta kitaristia bändiinsä vain siksi, että halusivat tietää ”miltä se kuulostaa, jos kitaristeja on kaksi”. Sieltä löytyi vähän kitaraa rämpyttelevä jäätelömyyjä Andy Powell ja enemmän soitteleva Ted Turner. Tämä porukka laittoi kahdelle listalle yksisanaisia bändinnimiehdotuksia ja poimivat sitten satunnaisesti niistä kaksi, joista muodostui tuo Wishbone Ash. Sitten soiteltiin jokunen kuukausi ja oltiinkin jo keikoilla.

Argus-albumi on bändin kolmas ja se nousi jopa kolmanneksi Brittien listalla. Levyn teema liikkuu keskiajalla vaikkei musiikki oikeastaan pätkääkään siltä vaikuta. Musiikki on hyväntuulista autorokkia, jossa kaksi kitaraa vuorottelee oikein taitavasti.

Itselleni bändistä tulee mieleen Dion aikainen Rainbow ja Ritchie Blackmoren soolotuotanto. Se ei toisaalta ole ihme, sillä sitä kautta Wishbone Ash on tiensä suosioon löytänytkin. Juuri Blackmoren suosituksesta bändi tuli Deep Purplen lämmittelijäksi ja sitä kautta se sai oman managerin ja paikkansa tälläkin listalla.

Musiikki ei siis metallia suoranaisesti ole, eikä vihaista tai raskasta muutenkaan. Teknistä soittoa se kyllä sisältää. Lynyrd Skynyrdin ja Pink Floydin välimaastossa tässä ollaan, enkä pitäisi yllätyksenä, vaikka jälkimmäinen olisi tätä bändiä kuunnellutkin. Kuullut on varmasti kuten Iron Maidenin Steve Harris, Judas Priest ja Thin Lizzykin. Ovat nimittäin maininneet bändin vaikuttaneen heidän musiikkiinsa paljonkin.

Suomalaisiakin on soittanut riveissä: Ben Granfelt ja Muddy Manninen ovat kitaroineet orkesterissa 2000-luvulla. Ja voihan sitä tässä nyt namedroppailla koko jutun loppuun asti. Ei tämä osittain musiikkina niin kaukana ole Eppu Normaalistakaan.

Musiikillisesti albumi on hyvä. Metallia se ei ole, eikä ihan hard rockiakaan.

Hyvä esimerkki musiikista on Sometime World, joka tarjoaa bändin rauhallisen ja reippaamman otteen samalla lautasella.

Toomion TOP200-biisit: 180. Deftones – Minerva

Minerva on roomalaisten mukaan sodankäynnin ja viisauden, mutta myös käsityötaidon ja taiteen jumalatar. Se on myös Deftonesin ensimmäisen kappaleen nimi. Siis minun muistille ensimmäisen.

Aavikolla kuvattu video on jollain tapaa hienosti tehty. Siihen ehkä vaikutti kuvaussessioiden aikana ongelmia aiheuttanut hiekka. Hieno hiekka kun harvoin koneiden kanssa toimii.

Deftonesin laulajan Chino Morenon ääni on vangitseva. Häilyvä ja aaltoileva laulutapa ison miehen esittämänä pitää ottessaan. Vaihtoehtorokkia tai -metallia normaalisti esittävä Deftones on tämän kappaleen aikana vähän poikkeavilla shoegaze-linjoilla.

Sanoitus ylistää minun käsittääkseni naisia tai naista noin yleensä. Sanat eivät tässä ole minulle se juttu, vaan hyvin videoon hitsattu tunnelma. Soundit ovat suttuiset, ja miksaus outo. Aina joutuu volumea lisäämään. Kitarat ulvovat hienosti ja kliinit kitarapätkät ovat yksinkertaisia, mutta toimivia.

Tämä sijoittuu omassa elämässä aikaan, jossa elämä häilyi, kuten Chinon ääni.

Toomion TOP200-biisit: 193. Tuomari Nurmio & Köyhien ystävät – Valo yössä twist

Kappale tuli minua jossain muodossa ensi kertaa vastaan Aku Ankka -lehdessä. Aku lauloi siivotessaan ”Saksin matolla tilkkuu, työn painoa taloa ilkkuu, puhtomopattu kutteri menee…” Sanathan eivät ihan noin mene, mutta mieleen se jäi.

Valo yössä -kappaleesta on tehty monenlaista versiota. On haitariswingiä, torvisovitusta ja tämä itselleni rakkain rautalankaversio. Pulliaisen Esan kitarasoundille ja -soitolle tässä pitää hiukan kumartaa.

Kappaleesta ei pitänyt tulla minkäänlaista hittiä. Levy-yhtiökin piti sitä sanoituksiltaan liian kirjallisena. Syksyn Sävel -kilpailuun sitä ei huolittu, mutta vuoden 1979 esikoissinglen B-puolelle sentään. Ilmestymisen jälkeen se sitten keikkuikin myyntitilaston ykkössijaa kolme kuukautta.

Tuomari Nurmio itsessään on raaka hahmo. Kalenterisivujen vaihtumisesta huolimatta mies on säilynyt taiteen ja musiikin suhteen mielenkiintoisena ja terävänä. Kuin viimeistä kierrosta odottava juoksija, joka vuosista huolimatta on aina vaarallinen kirimies.

Hienon kappaleen suurimmat aplodit saa sanoitus, joka on todella nerokas. ”Tuhto topattu mutteriveneen odottaa” eli mitä ilmeisimmin taksin takapenkki. Jokuhan on sanonut, että tarinan alkumuoto oli Juopon reissu -niminen runo, joka taas kertoi Lauri Viidan taksimatkoista.

Suomalaista kapakkatunnelmaa kuvailtuna ihan eri suunnasta kuin esimerkiksi Gösta sen on tehnyt. Rahaa on, nimeäkin, mutta silti mierontie kutsuu, kuten vähäosaisempiakin kuolevaisia. ”Valoviikatteet taloja niittää”, jossa viikatteelle on vilisevien valojen lisäksi myös viikatemieheen viittaavaa merkitystä, johon myös seuraavan virkkeen ”lautturi” viittaa. Viittaa lautturin viittaan ja Lauri Viitaan. No niin…

https://www.youtube.com/watch?v=_oDYoiiFyag

Metallimusiikin olemus – 41. Lutonin pillipiipari

 JETHRO TULL – AQUALUNG (1971)

Kun taivaltaa pitkin progressiivisen rockin alkumetrejä, tulee väkisinkin törmänneeksi Jethro Tullin Aqualungiin. Se on eräänlainen ”progestandardi” monelle. Ja helpostihan siitä sellainen tulee, jos reilu seitsemän miljoonaa on albumia myyty. Kansitaiteessa esiintyy legendaarinen ”kerjäläinen”, joka on lähes suora kopio Ian Andersonin hahmosta. Mieshän itse vihaa kantta, vaikka siitä on levynkantena tullut lähes ikoninen.

Aqualungia äänitettiin Island -studiolla, jossa samaan aikaan runtattiin kasaan Led Zeppelinin nelosalbumia. Ihan ok tekele sekin. Ennen nauhoituksia bändin basisti vaihtui ja tilalle tuli Jeffrey Hammond, jonka bassottelu melko vähäisestä soittotaustasta huolimatta on lähes albumin parasta antia.

Bändin nimi tulee 1600-1700-lukujen vaihteessa eläneestä maataloustieteilijästä. Siihen viitaten Jethro Tull onkin musiikillisesti folkin ja progen sekoitusta. Ainahan siitä folkia tehdään, jos kappaleessa soitetaan huilua. Sen laulaja Ian Andersson toki osaakin aika hemmetin hyvin. Noin joka toisen kappaleen aikana kuullaan hiukan tiukempaakin riffittelyä, jonka voisi vertauttaa vähän tuoreempaankin proge-rockiin.

Jethro Tullin musiikki on lopulta melko kevyttä ja ilmavaa. Silti varsinkin tämän albumin tematiikka liippaa hyvin läheltä tämän päivän raskaampia yhtyeitä. Vähäosaisten heikkoa asemaa ja kirkon sekä uskontojen epäkelpoisuutta käsitellään suorasti ja kiertoilmaisuin. Myös sellaiset otsikot kuin väestön liikakasvu, teollistuminen ja globalisaatio ovat mukana. Aiheeltaan siis alati ajankohtainen levy. Näiden teemojen takia se sai osakseen myös vastareaktioita. USA:n uskonnollisempi osa julisti albumin pannaan ja jopa poltti sen kopioita.

Esikuvana bändin keulahahmo Anderson on pitänyt saksofonisti Roland Kirkiä, joka myös käytti hyvin erikoisia soittotekniikoita. Tuota tyyliä ovat myöhemmin matkineet ainakin Dead Soul Tribe ja Arjen Lucassen omissa projekteissaan. Esikuvana Jethro Tull on ollut hyvin monelle metallivaikuttajalle. Iron Maidenin Steve Harris ja Bruce Dickinson, Blind Guardianin Marcus Siepen, doom-bändi Blood Ceremony sekä esimerkiksi Dream Theaterin John Myung ovat todella vaikuttuneet bändin musiikista. ”Suurin” tunnettu fani taitaa kuitenkin olla Rushin Geddy Lee, joka on monessa otteessa ihastellut Jethro Tullin kykyä säveltää dynaamisia ja monisyisiä kappaleita.

Aqualung tosiaan menestyi hyvin. Se nousi Briteissä sijalle neljä ja Yhdysvalloissakin sijalle seitsemän. Se itseasiassa on suhteellisen helppoa kuunneltavaa, vaikkakin pitkien kappaleiden myötä vaatii keskittymistä.

Lähimmäksi bändin tunnelmaa päästään ehkä albumin tunnetuimmalla kappaleella Locomotive Breath, jossa todella on höyryveturimaista meininkiä. Laitetaan siitä vielä live-versio, josta pääsee paremmin sisään bändin kehuttuun lavailmeeseen.