TOOMIO’s TOP100: 7. Devin Townsend – TerriaTOOMION TOP100: 7. Devin Townsend – Terria

Producer: Devin Townsend
Recorded: 2001
Released: 6.11.2001
Label: HevyDevy Records, InsideOut Music

Devin Townsend’s ”apology album” after non-succeeding Physicist.

I bought my first Devin Townsend accidentally. Due to this I bought Terria for a Christmas present to my brother. We listened it to several times in that Christmas. In fact, so often, that I buy own copy before New Year’s Day.

After Physicist we were expecting something really fast. But this album got more variety. Covers already created so peculiar world around the songs, that the album couldn’t be bad.

After hundreds of listens, certain songs will be listened to two or three times in a row.

The sounds on the album are multi-layered. This is how Devin does. This time, it’s particularly dynamic. It seems that the songs and chord progressions has honed a really long time. Devin uses his multidisciplinary voice very cleverly. Gene Hoglan has sense of style even on his slow drum fills and the band plays together like a dream. Gene is metal drummer. You can hear it. Still, he has a twisted way artistic grip on drums.

This is one of the albums I’ve listened most. After hundreds of listens certain songs will be listened to two or three times in a row. The album is still not a number one.

The first real song is Mountain, which has the intermediate section, which I see the monkeys dancing on a beach of a paradise island. The third Earth Day was the case the year. It was mentioned Metal Song of The Year by more than one critic. Deep Peace’s guitar solo is one of the best in the world. Devin demonstrate what kind of player he is, if he wanted to. Beautiful, skillful, but not overwhelming.

An insane performance from a man less than 30 years old. There’s no bad tracks, not even mediocre. The man is probably wrestled with somekind crisis his whole life. However, this album is most clearly told about fear of the middle-age. As a result, the album hit the core for a second time about ten years after the appearance, when I myself reached that stage in my life.

For me, this is a Christmas album, but this would probably best when schools end and it (always) rains. Wet and bright summer evening.

THE BEST MOMENTS
Earth Day –
”So just shut your face and take a seat, Because after all, you’re just talking meat…”
Nobody’s Here – “I think, I guess, I know, I think, I know…Fuck off…”

NOT SO BRILLIANT
Olives –
This is pretty difficult to categorize.

https://open.spotify.com/album/6w2kw48F3xyHLgY4GDwFRV
Tuottaja: Devin Townsend
Nauhoitettu: 2001
Julkaistu: 6.11.2001
Levy-yhtiö: HevyDevy Records, InsideOut Music

Devin Townsendin ”anteeksipyyntölevy” huonoa vastaanottoa saaneen Physicistin jälkeen.

Ostin ensimmäisen Devin Townsendini sattumalta. Tästä innostuneena ostin veljelleni joululahjaksi Terrian. Sinä jouluna kuunneltiin levy useampaan otteeseen. Itse asiassa niin usein, että kävin ostamassa sen välipäivinä itsellenikin.

Physicistin jälkeen odotimme jotain todella nopeaa. Mutta tällä levyllä olikin enemmän vaihtelua. Kannet jo loivat sen verran omalaatuisen maailman biisien ympärille, ettei albumi vain voinut olla huono.

Vielä satojenkin kuuntelukertojen jälkeen tulee tietyt biisit kuunneltua pari-kolme kertaa putkeen.

Äänimaailma levyllä on monikerroksinen. Näinhän se on Devinin tuotoksissa yleensäkin. Tällä kertaa se on erityisen dynaaminen. Tuntuu, että kappaleita ja sointukiertoja on hiottu todella pitkään. Vaikka asian tola tuskin näin kuitenkaan on, koska Devin on tunnettu melko tuotteliaana tekijänä. Devin käyttää monialaista ääntään erittäin taitavasti. Gene Hoglan on tapansa mukaan tyylitajuinen myös hitaissa rumpufilleissä ja bändi soittaa yhteen kuin unelma. Genestä kyllä kuulee, että metallimies hän on. Silti hänellä on kierolla tavalla taiteellinen ote rumpuihin. Miehellä on oikeasti silmää ja korvaa läimiä basarit juuri oikeisiin kohtiin.

Tämä on yksi eniten kuuntelemistani levyistä. Voi olla, että eniten kuuntelemani levy. Vieläkin, valehtelematta satojen kuuntelukertojen jälkeen, tulee tietyt biisit kuunneltua pari-kolme kertaa putkeen. Levy ei silti ole aivan ykkönen. Alussa ja lopussa on kanadalaiselle tyypilliset outoudet, jotka toki osaan nekin ulkoa.

Ensimmäisenä oikeana kappaleena kuullaan Mountain, jonka väliosassa näen apinoiden tanssivan paratiisisaaren rannalla. Kolmantena kuultava Earth Dayn oli ilmestymisvuoden tapaus monessakin mediassa. Se mainittiin useamman kriitikon toimesta vuoden metallibiisinä. Minulle se on useammankin vuoden metallibiisi, ellei jopa biisi. Mieletön joka tapauksessa. Rauhaisammat Deep Peace, Nobody’s Here ja Tiny Tears ovat vastaavasti rauhallisempien biisien A-luokkaa. Deep Peacen kitarasoolo ainakin on yksi parhaista. Devin osoittaa viimeistään siinä, millainen soittaja hän halutessaan on. Kaunista, taidokasta, muttei ylitsevuotavaa.

Mieletön suoritus alle 3-kymppiseltä mieheltä. Ei yhtään huonoa biisiä, ei edes keskinkertaista. Mies on varmaan koko elämänsä paininut jos jonkinmoisten kriisien keskellä. Tästä kuitenkin selkeimmin on kuultavissa orastava keski-iän pelko. Sanoitukset viittaavat siihen suuntaan useammassakin kohtaa. Tästä johtuen albumi iski ytimeen toisen kerran noin kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen, kun itse saavutin elämässäni tuon vaiheen.

Minulle tämä on joululevy, mutta parasta tämä olisi varmaan silloin kun koulut loppuvat ja (aina) sataa. Märkään ja valoisaan kesäiltaan.

PARHAAT HETKET
Earth Day –
”So just shut your face and take a seat, Because after all, you’re just talking meat…”
Nobody’s Here – “I think, I guess, I know, I think, I know…Fuck off…”

EI LÄHDE
Olives –
Tämä on aika vaikea luokitella kappaleeksi.

https://open.spotify.com/album/6w2kw48F3xyHLgY4GDwFRV

TOOMIO’s TOP100: 8. Helloween – Better Than RawTOOMION TOP100: 8. Helloween – Better Than Raw

Producer: Tommy Hansen, Helloween
Recorded: 1997
Released: 14.4.1998
Label: Castle Communications

#9 in Japan, #7 in Finland.

SINGLES
– I Can
– Hey Lord!

Skiing trip at high school. Destination was a “big mountain” Simpsiö, Lapua. Schoolmate had this record and he got busdriver to play it for everyone. Music remains my head. The next time I had contact with the band in the army, when my friend gave me this album, because I’m sick and laying on the bed of army hospital. And I definitely enjoy it.

Withclike and colorful covers were immediately captivated. German, sometimes strange, humor shows through the catalog. My mother was frightened, because the booklet is “so sexist” and we were not able to give it to our cousin. However, it’s not taken away from us.

The album will start up by film music like intro. For the complete contrast to it, comes a fast-paced Push. Thereafter, it is skipped rather traditional power metal. However, with the exception that all would be generally well-made. The road to the end of the album is coloured by changing styles of metal music.

When you listen this, think this is music, not power metal.

In terms of production the album is much better than the nominal power metal-band-average much. Guitar solos are mixing succeeded so well that you can hear every note. Roland Grapow and Michael Weikath were brilliant solo guitarists. Uli Kusch is near the top in metal drummer. I think the singer Andi Deris has always been better than Michael Kiske. Deris got more balls.

I didn’t like Helloween when Michael Kiske was singer. However, this is the best record after that period. Playing and singing are in sync. The compositions are brave, but functional. There is no weak moments.

Revelation is one of the few really good, but at the same time, long power metal songs. The bass patterns are especially fun to follow. Guitars in Hey Lord! tell about composers experience. Quite simple, understated, even dragging verse. Even the power ballad Time give this concept more than ten other power ballads of this genre.

Sitting in the cottage in a dark and cold night after a sauna. Sausages and dark beer. Thus for me, but for many this is the most likely driving music. When you listen this, think this is music, not power metal.

THE BEST MOMENTS
Push –
Truly effective starter for this album.
Revelation – Bolder song than many could believe from this band.

NOT SO BRILLIANT
The whole album is good.

https://open.spotify.com/album/6JvPnZo5Zm7iEgeYCGyjfOTuottaja: Tommy Hansen, Helloween
Nauhoitettu: 1997
Julkaistu: 14.4.1998
Levy-yhtiö: Castle Communications

Suomessa 7. Japanissa 9.

SINGLET
– I Can
– Hey Lord!

Lukion laskettelureissu tehtiin ison maailman malliin Lapuan Simpsiölle. Kaverilla oli tämä levy mukana ja sepä jostain syystä laitettiin soimaan koko bussilliselle. Musiikki jäi päähän. Seuraavan kerran sain kosketuksen bändiin armeijassa, kun kurssikaverini lainasi tämän(kin) levyn ajankuluksi varuskuntasairaalassa makaavalle potilaalle. Ja hyvin se aika kuunnellessa kuluikin.

Noitamaiset ja värikkäät kannet saivat heti kerrasta pauloihinsa. Saksalainen, joskus kummallinenkin, huumori näkyy kuvastosta läpi. Äitini jopa pelästyi pikkutuhmista kansista ja levy jäi serkkupojalle lahjaksi antamatta. Ei äiti kuitenkaan sitä meiltä pois ottanut. Knoppina kerrottakoon, että kannet ovat saaneet inspiraation Smurffien Gargamelista.

Levy käynnistyy ajan elokuvamusiikin tapaan tehdyllä sinfoniateoksella. Tälle täydellisenä vastakohtana ilmoille lyödään nopeatempoinen Push, jonka pysäytettyjä pelliniskuja olen monesti ääneenkin ihaillut. Sen jälkeen hypätään hetkeksi varsin perinteisen oloiseen kikkeliheviin. Tosin sillä poikkeuksella, että kaikki ovat järjestään hyvin tehtyjä. Albumin loppuun kuljetaan vuorotellen metallin eri tyylien välillä.

Tuotannollisesti albumi on nimellisesti power metal-bändille keskivertoa paljon parempi. Kitarasooloihin on miksaus onnistunut niin mainiosti, että sävelkään ei jää kuulematta. Roland Grapow ja Michael Weikath olivat soolokitarakaksikkona parhaimmillaan maailman parhaita. Uli Kuschin nostan suoraviivaisena metallirumpalina aika korkealle. Laulaja Andi Deris on mielestäni aina ollut parempi kuin Michael Kiske. Deriksellä on enemmän munaa.

Vaikea sanoa olisiko tämä itselleni niin kova juttu, jos olisin Helloween-kauteni alkanut jo Kisken aikana. On tämä kuitenkin paras levy sen kauden jälkeen. Soitto ja laulu ovat synkassa. Sävellykset rohkeita, mutta toimivia. Kaikki kohdillaan. Ei yhtään huonoa kappaletta.

Tämä kannattaa kuunnella musiikkina tai metallina, ei power metallina.

Revelation on harvoja oikeasti hyviä, mutta samalla pitkiä power metal-kappaleita. Sen bassokuviot varsinkin ovat hauskaa seurattavaa. Hey Lord!:n taustakitaroissa on kuultavissa säveltäjien kokemus. Varsin yksinkertaista ja vähäeleistä, säkeistössä jopa laahaavaa. Tämä kaikki tekee levystä kokonaisuutena valtavan jämäkän paketin. Jopa inhokkityylilajiani edustava voimaballadi Time antaa tässä konseptissa enemmän kuin kymmenen muuta genren tuotosta yhteensä.

Mökillä pimeänä ja kylmänä iltana saunan jälkeen. Makkaraa takassa paistaen ja tummaa olutta juoden. Näin minulle, mutta monelle tämä on luultavimmin automusaa. Ja tämä kannattaa kuunnella musiikkina tai metallina, ei power metallina.

PARHAAT HETKET
Push –
Todella tehokas startti kovalle albumille.
Revelation – Rohkeampi sävellys bändille, jota moni luulee pelkäksi ”korkealta ja kovaa”-tapaukseksi

EI LÄHDE
Hyvää tavaraa koko albumi.

https://open.spotify.com/album/6JvPnZo5Zm7iEgeYCGyjfO

TOOMIO’s TOP100: 9. Opeth – DamnationTOOMION TOP100: 9. Opeth – Damnation

Producer: Opeth, Steven Wilson
Recorded: 2002
Released: 22.4.2003
Label: Koch

#37 in Finnish chart. The first Opeth-album without growling.

SINGLE
– Windowpane

”This will be The Album of The Year!” said my brother in 2003, when I played Damnation for the first time. We were amazed.

Making process of the album was obviously hard for the band. Recordings of Deliverance weighed in the background, and the recording session was full of technical problems. Fortunately, the band was able to walk through the session.

Indications of Opeth’s ability to make lighter music had always been visible on some level. After producer Steven Wilson came in, the band had the courage to do the whole album with lighter touch. Although I’m a little tired of Wilson’s sound, but on this album it’s hardly be heard. There you can find Mellotrons and really crisp acoustic guitars, but the sound is still very massive. Mellotron fits nicely to Opeth’s music. The album is very exciting work, because it was made by progressive death metal band. Still it’s very easy to listen through, regardless of your age.

This is certainly the most balanced prog music throughout this century.

The album spins exactly nine seconds before it becomes clear that the band get a grip. Opening track Windowpane’s guitar solo comes in a strange position. However, Mikael Åkerfeldt’s solos does not make mistakes, so it’s rather awaken to listen more closely, as a nuisance. Nearly eight-minute song is not a one second too long.

Transition to heartfelt In My Time of Need goes naturally. Each piece is foisted the lurking evil, which always go with Opeth’s music. Death Whispered a Lullaby, which is composed by Steven Wilson, sits nicely on an album. The bass lines and guitar effects at the end of a hassle (which is so Wilson!) make this song perfect for Opeth also.

The chorus of To Rid The Disease is brought to the surface by using Mellotron, that you must like it. The intro guitar piece moves along with the song, creating despair. The Young and the Restless-piano in the background increase the bass and drum attacks. This is certainly the most balanced prog music throughout this century. If I have to name one album, that describes melancholy, it will be Damnation.

I can’t explain the atmosphere that I have while listening this. Driving from Tuuri to Ähtäri on slushy weather of early December. It’s still not freezing cold, but not warm either. Socks are almost certainly wet. A pale coffee and old bun waiting in the granny’s house. Windscreen wiper blades should be replaced.

Everyone should listen to this album. Everyone

THE BEST MOMENTS
Windowpane
– This song gets me to learn acoustic guitar.

NOT SO BRILLIANT
There’s no weak moments.

https://open.spotify.com/album/4FmI0F5GvvR1M9RURWnJV9
Tuottaja: Opeth, Steven Wilson
Nauhoitettu: 2002
Julkaistu: 22.4.2003
Levy-yhtiö: Koch

Suomen listan 37. Ensimmäinen Opeth-albumi ilman örinää.

SINGLE
– Windowpane

”Nyt on vuoden levy!”, sanoi veljeni vuonna 2003, kun soitti minulle ensi kertaa Damnationia. Olimme melkoisen myytyä poikaa. Ja levy on kestänyt kulutusta pian 14 vuotta.

Levyn tekoprosessi oli yhtyeelle ilmeisen raskas. Deliverancen äänitykset painoiva taustalla, eikä äänityssessiot meinanneet ottaa onnistuakseen. Kaikkien tai ainakin kuuntelijoiden onneksi, bändi jaksoi session läpi.

Viitteitä Opethin kyvystä tehdä kevyempääkin materiaalia oli ollut aina jollain tasolla näkyvissä. Steven Wilsonin tultua tuottajaksi saatiin bändille riittävästi rohkeutta tehdä koko albumi kevyemmällä otteella. Vaikka olenkin hiukan kyllästynyt Wilsonin soundiin, se ei tällä levyllä juurikaan kuulu. Sieltä löytyy ne mellotronit ja todella kuulaat akustiset, mutta soundi on sitä huolimatta hyvin jyhkeä. Mellotron on Opethin musiikissa enemmän kuin paikallaan. Levy on siitäkin syystä jännä teos progressiiviselta death metal-bändiltä, että sen kuuntelee iästä riippumatta helposti läpi.

Levyä ehtii kulua tasan yhdeksän sekuntia ennen kuin käy selväksi, että soitossa on otetta. avausbiisi Windowpanen kitarasoolo tulee aavistuksen outoon kohtaan. Mikael Åkerfeldthän ei sooloissaan kuitenkaan virheitä tee, joten se pikemminkin herättää kuuntelemaan tarkemmin kuin häiritsee. Windowpanen väliosaan lähtö tapahtuu kevyellä rumpufillillä. Sen jälkeen tulee synkooppinen osio, joka on monen progenössön mieliin jäänyt ja varmasti sitä on jonkun kerran kellaribändeissä kopioitukin. Lähes kahdeksan minuutin biisi ei ole pätkääkään liian pitkä.

Opethin Damnation on eittämättä tasapainoisinta progemusiikkia koko tällä vuosituhannella.

Siirtymä hartaaseen In My Time of Neediin sujuu luontevasti. Jokaiseen kappaleeseen on ujutettu sitä Opethin musiikissa alati vaanivaa pahuutta, kuitenkaan harrasta tunnelmaa sotkematta. Tuottaja Wilsonin säveltämä Death Whispered a Lullabyn istuu levylle komeasti. Sen bassolinjat ja lopun kitaraefektihässäkkä (,joka on kyllä silkkaa Wilsonia) tekevät kappaleesta sopivan utuisen myös Opethin esitettäväksi.

To Rid The Diseasen kertosäe on mellotronin avulla nostettu niin pintaan, että siitä ei voi olla pitämättä. Intron kitarapätkä liikkuu kappaleen mukana luoden epätoivoa, jota kertosäe välillä kuitenkin rikkoo. Lopun Tunteita ja tuoksuja-pianon taustalle nousevat basso- ja rumpuiskut sekä outroksi muuttuva fiilistely ovat eittämättä tasapainoisinta progemusiikkia koko tällä vuosituhannella. Jos jollain levyllä halutaan kuvata alakuloa ja melankoliaa, niin on Damnation sillä listalla hyvin kärjessä.

En osaa kaikille selittää tunnelmaa joka kuunnellessa tulee. Suomea tunteville se on seuraavanlainen: Ajo Tuurista Ähtäriin joulukuun alun loskasäässä. Ei ole vielä pakkasta, muttei lämminkään. Sukat ovat melko varmasti märät. Mummon luona odottaa valju kahvi ja vähän vanhaksi mennyt pulla. Pyyhkijänsulat pitäisi uusia. Vastahan ne kolme vuotta sitten uusittiin.

Kaikkien pitäisi kuunnella tämä levy ajatuksella. Kaikkien.

PARHAAT HETKET
Windowpane –
Tämä kappale sai allekirjoittaneen ottamaan akustisenkin kitaran jotenkin hanskaan.

EI LÄHDE
Huonoja hetkiä ei ole yhtäkään.

https://open.spotify.com/album/4FmI0F5GvvR1M9RURWnJV9

TOOMIO’s TOP100: 10. Porcupine Tree – In AbsentiaTOOMION TOP100: 10. Porcupine Tree – In Absentia

Producer: Steven Wilson
Recorded: 2002
Released: 24.9.2002
Label: Lava

The first Porcupine Tree-album with drummer Gavin Harrison.

This album is legendary. In a later view, this was a real breakthrough of Steven Wilson. The album wasn’t sold so much as would be expected, but in the progressive world it’s generally well known and highly considered.

Based on the cover art, the music could be whatever you could imagine. The music is progressive rock, Brit pop, even grunge, but I think it’s not so much metal on this album. Porcupine Tree has often ”music for musicians”-sign on it, but technicality is quite gentle in comparison to existing djent-bands. The band is talented, but the difficulty factor is not high.

As soon as the first song chorus coming, you’ll know that the production is from the top of the world. Sound, mixing, and all are exactly where thee should be. Sure, 15 years will do the task, but this was “TOP” in 2002. The sound solutions of this album are great from all angles of view. Extremely thoughtful keyboard sounds, hot and cold guitar distortions and accuracy highlighting bass and drum sounds.

The first two songs are like diamonds. Blackest Eyes is one of the best opening songs of any album. The drummer Gavin Harrison and bassist Colin Edwin plays frighteningly accurate. Gavin Harrison talent on drums cannot be denied. It’s it something that can be found in Porcaro and Colaiuta. Extremely good timing. I’ve heard this song several times in variant soundchecks. Singer and band’s frontman Steven Wilson, is quite skilful too, but maybe he’s more composer than live musician.

Entity is a bit chaotic. There’s some pretty redundant song. Let me say once again what has already been said: the albums produced by Wilson after this sounded a bit similar. Quality isn’t low, but the results are too safe.

Trains has it all. Even that necessary annoying point of perfect song. Because of the perfect will never be error-free. Words speaks beautifully about trains, which describes the trip, time, place, solitude, change.

Wilson’s lyrics are partially naïve, but second stanza of Trains, which obviously doesn’t tell about anything else but trains and woman, is magical.

”A 60 ton angel falls to the earth
A pile of old metal, a radiant blur
Scars in the country, the summer and her”

The Creator has a Mastertape is result of the perfect band’s musicianship and strange lyrics:

”The creator had a mastertape
But he left it in a cab”

I don’t know what the lyrics actually means, but I’ve always interpreted the words so that God had a master tape of the world, which he forgot in a taxi. People then found it and was mixed it worse. Hardly so this has been thought of, but this is how it presents to me.

However, Trains and Collapse the Light On Earth compositions are already so good combo when they are on the same albumm that place in TOP100 and TOP10 was already pretty sure before the actual listing.

The nature of Finland is even more beautiful, when Trains spins at the summer evening.

THE BEST MOMENTS
Trains
If thinking about the basic elements of progressive rock, so in this section, they are perhaps the most correct.
Collapse the Light on Earth This is a massive piece of work. It’s not heavy, but still it is overwhelming on.

NOT SO BRILLIANT
Strip the Soul –
Sometimes it works, more often not. Annoying riff.

https://open.spotify.com/album/3Mqfc88llbmxwP6wunfMbWTuottaja: Steven Wilson
Nauhoitettu: 2002
Julkaistu: 24.9.2002
Levy-yhtiö: Lava

Ensimmäinen Porcupine Treen albumi, jossa rumpalina häärii arvostettu Gavin Harrison.

Nyt on levy, joka todellakin on legendaarinen. Taisi olla sen vuoden tapaus monellakin saralla, ainakin progemaailmassa. Myöhemmin tarkasteltuna tämä oli Steven Wilsonin varsinainen läpimurto. Totta puhuen albumi ei ole niin paljon myynyt, kuin sopisi olettaa, mutta progeväelle se on yleensä hyvinkin tuttu.

Kansien perusteella musiikista voisi olettaa vaikka mitä. Musiikki on progressiivista rockia, brittipoppia, jopa grungea, mutta metallia se ei mielestäni tällä levyllä ole. Porcupine Treelle on harmillisesti lyöty ”musiikkia muusikoille”-leima, vaikka sen soitinhiplaus on varsin hellää verrattaessa nykyisiin djent-bändeihin. Tai oikeammin; se on sen lisäksi paljon muutakin. Uskon, että tätä kuuntelee mielellään, vaikkei soittamista harrastaisikaan. Vaikeuskerroin ei ole korkealla.

Heti ensimmäisen biisin kertosäkeeseen tultaessa tietää, että ollaan tuotannossa maailman kärjen tuntumassa. Soundit, miksaus ja kaikki ovat tasan tarkkaan siellä missä pitää. Toki tuo 15 vuotta tekee tehtävänsä, mutta tätä se oli vuonna 2002. Albumilla on kaikista kulmista tarkasteltuna hienoja soundiratkaisuja. Äärimmäisen harkittuja kosketinsoundeja, lämpimiä ja kylmiä kitarasäröjä ja tarkkuutta esiintuovia basso- sekä rumpusoundeja.

Ensimmäiset kaksi kipaletta ovat aikamoista timanttia. Blackest Eyes on yksi parhaita levynavausbiisejä. Rumpali Gavin Harrisonin ja basisti Colin Edwinin yhteispeli on pelottavan hienoa kuunneltavaa. Gavin Harrisonin talenttia rummuissa ei voi kyllä kiistää. Siinä on sitä jotain, mitä löytyy Porcarosta ja Colaiutasta. Äärimmäistä oikea-aikaisuutta. Tuskin miestä turhan takia on valittu useampaan otteeseen Vuoden Rumpaliksi. Tätä aloitusbiisiä olen useampaan otteeseen kuullut soundcheck-biisinä isommillakin areenoilla. Laulajana bändin keulakuva Steven Wilson on tietysti ihan taidokas, mutta ei hän mikään raivokas esiintyjä ole.

Kokonaisuutta häiritsee pieni sekasorto. Mukana on muutama aika tarpeeton kappale. Sanottakoon jälleen se, mikä on aiemminkin tullut sanottua: Wilsonin tuottamat levyt ovat tämän jälkeen kuulostaneet vähän puuduttavankin samanlaisilta. Laadussa ei ole vikaa, mutta jälki on turvallista.

Trainsissä on kaikki kohdallaan. Jopa se kympin kappaleelle välttämätön vähän ärsyttävä kohta. Koska täydellinen ei koskaan ole virheetöntä. Sanat kertovat kauniisti junista, jotka monelle kuvaavat matkaa, aikaa, paikkaa, yksinoloa, muutosta. Rytmiryhmän hoitaessa taustatyön kiitettävästi tekee sen myös Wilsonin hempeä laulu. Sen hiukan häiritsevän läpytyksen jälkeen tullaan takaisin kertosäkeeseen hienolla liu’ulla.

Wilsonin sanoitukset ovat välillä osittain naiiveja, mutta Trainsin toinen säkeistö, joka ei kerro ilmeisesti muusta kuin junista, on maaginen.

”A 60 ton angel falls to the earth
A pile of old metal, a radiant blur
Scars in the country, the summer and her”

Kappaleessa The Creator has a Mastertape on yhdistetty mainiosti bändin soittotaito ja kummalliset lyriikat:

”The creator had a mastertape
But he left it in a cab”

En tiedä mistä tässä todellisuudessa lauletaan, mutta olen aina tulkinnut sanaparren niin, että Jumalalla oli maailman masternauha, jonka hän unohti taksiin. Ihmiset sitten löysivät sen ja miksasivat sen huonommaksi. Tuskin tämä niin on ajateltu, mutta näin se minulle esittäytyy.

Kuitenkin Trains ja Collapse the Light On Earth ovat sävellyksinä jo niin kovia mahtuessaan samalle levylle, että paikka satasessa ja TOP10:ssä oli melko varma jo ennen varsinaista listausta.

Kyllä se on kesäiltana Trainsin soidessa Suomen luonto kaunis.

PARHAAT HETKET
Trains –
Jos miettii progressiivisen rockin peruselementtejä, niin tässä kappaleessa ne ovat ehkä parhaiten kohdillaan.
Collapse the Light on Earth – Tämä on massiivinen teos. Se ei ole raskas, mutta silti se jollain tasolla vyöryy päälle.

EI LÄHDE
Strip the Soul –
Joskus toimii, useimmin ei. Ahdistava riffi.

https://open.spotify.com/album/3Mqfc88llbmxwP6wunfMbW

TOOMIO’s TOP100: 11. Opeth – Ghost ReveriesTOOMION TOP100: 11. Opeth – Ghost Reveries

Producers: Jens Borgen, Opeth
Recorded: 2005
Released: 29.6.2005
Label: Roadrunner

#10 in Finland, #9 in Sweden. The Last album of the drummer Martin Lopez

SINGLE
– The Grand Conjuration

After Deliverance & Damnation it was difficult to say what was coming. Clean singing or aggressive growling. Then became both.

Ghost Reveries starts with the song named Ghost of Perdition. It creates a model how the entire album fading to the dark atmosphere. Somehow it reminds me about the final scenes of The Shining movie.

The album is absolutely amazing. Baying of the Hounds awaken the listener by organs. It collects all the attention to prepare wonder, how could the phrase ”I hear the baying of the hounds” sounds so evil? Towards the end of the same song takes Europe place in the grounds, when the pompous synth strings pave the way for a glam rock tinged riff throughout Martin Mendez bass solo. Atonement’s shades already indicate what kind of progressive rock the band is heading for.

”This is the most evil album what I know.”

I have to respect Mikael Åkerfeldt. First of all, as a composer he finds incredibly beautiful melodies. Second, he must be valued as a guitarist. He has the ability to play only meaningful solos. I don’t know any Michael’s solo, which would be poor. Third, he collects big respect as a singer. Clean sound is one of the best and the growling isn’t bad at all. Martin Lopez is dynamically brilliant drummer. Groovy style with a lively tempo of the music sounds almost always that it has been played here and now. The making of-document of this album is worth of seeing. For example, it is shown how the Harlequin Forest’s intro drums are recorded. Drummer believes that rhythm is invalid, and the end of the song is quite poor too.

This is the most evil album what I know. Basic death metal not very often sound so threatening. Grand Conjuration is the world’s meanest song (after the Imperial March)! Benton and Iommi could say what they want. In the end of the world, these must be on the soundtrack of it. Åkerfeldt and Williams, you evil henchmen!

This record must listen to alone in Grimwood.

THE BEST MOMENTS
Ghost Reveries –
For once, a long prog metal song, which retains an interest just to the end.
The Grand Conjuration – EEEVIIIIIL!!!

NOT SO BRILLIANT
Beneath the Mire –
Starting riff is boring.

https://open.spotify.com/album/74QPd1WqK8kTsVNtHdBzJ8
Tuottajat: Jens Borgen, Opeth
Nauhoitettu: 2005
Julkaistu: 29.6.2005
Levy-yhtiö: Roadrunner

Suomen listan 10. Ruotsin 9. Rumpali Martin Lopezin viimeinen Opeth-albumi

SINGLE
– The Grand Conjuration

Deliverancen ja Damnationin jälkeen oli vaikea sanoa, mitä oli tulossa. Kliiniä laulantaa vai ärrimörriä örinää. Tuli kumpaakin.

Ghost Reveriesin aloitusbiisi Ghost of Perdition luo koko albuminmitan kestävän pimeän tunnelman. Jotenkin tulee mieleen Hohto-elokuvan loppuvaiheet.

Kokonaisuus on kerta kaikkiaan mahtava. Baying of the Houndsin urkualku herättää kuuntelijan. Se kerää kaiken huomion valmistaakseen ihmetykseen, miten voikaan lause “I hear the baying of the hounds” kuulostaa niin pahalta? Saman kappaleen loppupuolella käydään Europen tontilla, kun mahtipontiset synajouset pohjustavat glam rockiin vivahtavaa riffiä Martin Mendezin bassoiloittelun alla. Atonementin sävyt kertovat jo osittain siitä, millaiseen progehämyilyyn bändi on suuntaamassa.

”Näin pahan tunnelman levyjä ei juuri ole. Hirveä dödötykitys ei kovin usein kuulosta läheskään näin uhkaavalta.”

Mikael Åkerfeldtiä pitää kyllä ihailla. Ensinnäkin säveltäjänä hän löytää mielettömän kauniita melodioita hyvinkin äkkiväärien ja raskaidenkin osien lomaan. Toisekseen häntä pitää arvostaa kitaristina. Hänellä on taito soittaa ainoastaan tarkoituksenmukaisia sooloja. En tiedä yhtään Mikaelin sooloa, joka olisi huono. Kolmanneksi hän kerää suuret respectit laulajana. Kliini soundi on yksi parhaista ja murinakin varsin pahaa. Martin Lopezin dynaamisesti nerokas rumpalointi yhdistettynä groovaavan elävään tempoon tekee musiikista oikeamman kuuloista. Se kuulostaa lähes aina siltä, että se on soitettu tässä ja nyt. Levyn teosta julkaistu dokumentti on edelliseen viitaten suositeltavaa katseltavaa. Siinä esimerkiksi näytetään, miten Harlequin Forestin intron rummut soitetaan purkkiin. Rumpalin mielestä komppi on epäkelpo, eikä biisin loppukaan miehen mielestä lähtenyt. Voin kertoa, että ihan hyvin lähti. Ja lähtee.

Näin pahan tunnelman levyjä ei juuri ole. Hirveä dödötykitys ei kovin usein kuulosta läheskään näin uhkaavalta. Grand Conjuration on maailman pahin biisi (Imperial Marchin jälkeen), sanoo siihen Bentonit ja Iommit mitä haluavat. Jos maailmanloppu on paha, niin se tulee jommankumman biisin saattelemana. Åkerfeldt ja Williams, te pahuuden kätyrit!

Tämä levy pitäisi kuunnella yksin synkässä metsässä. Mielellään nuotion vieressä. Kyllä ei kipinävuorossa nukuttaisi.

PARHAAT HETKET
Ghost Reveries –
Kerrankin pitkä progemetallibiisi, joka säilyttää mielenkiintonsa ihan loppuun asti.
The Grand Conjuration – IIIIIVÖÖÖL!!!

EI LÄHDE
Beneath the Mire –
Aloitusriffi ei suorastaan kutsu luokseen.

https://open.spotify.com/album/74QPd1WqK8kTsVNtHdBzJ8