Toomion TOP200-biisit: 157. Spacehog – In the Meantime

On vuosi 1996. Osoite Mäntytie ja Mänttä. Katsomme serkkuni kanssa Jyrkiä, jossa tulee Spacehogin video. Musiikki ei ole sitä Stratovariusta tai Offspringia, mitä normaalisti muuten kuuntelimme, mutta tarttui korvaan siitä huolimatta. Sen lisäksi laulaja Royston Langdon näytti ihan serkun kaverilta, joten kappaleen hittipotentiaali oli meidän piireissämme taattu.

Bassolinja valloittaa samantien. Sen päälle Fear & Loathing in Las Vegas -lookilla varustettu Royston ulisee falsetillaan varsin vetoavasti. Videossa on positiivinen smellsliketeenspirit-meininki. Langdon on kertonut kappaleen kliseisesti kertovan siitä, kuinka kaikki tapahtuu juuri tällä hetkellä. Hän on yrittänyt sillä purkaa omaa kuolemanpelkoaan.

Spacehogin In The Meantime meni USA:n sinkkulistan kärkeen vuonna 1996. Tuolla kärjessä kun käy, on taloudellinen tilanne jonkin aikaa melko hyvin turvattu. Muuta niin ihmeellistä bändi ei ole aikaan saanutkaan.

Tässä biisissä on niin vahva nostalgiakerroin, että tekee mieli mennä lätkimään sählypalloa tuvan oveen. Vieläköhän pikkuveli tulisi maaliin?

Toomion TOP200-biisit: 158. Kaseva – Tyhjää

Tämä kappale joutuu listalle sekin jonkinlaisen nostalgia-aspektin kautta. Se on soinut joillain autossa olleilla kaseteilla, joita lapsena kuuntelimme huristaessamme pitkin Suomen maata.

Kasevan ote musiikkiin on jollain tapaa erilainen, kuin monella muulla suomalaisella bändillä. Soitto on samaan aikaan kotikutoista, mutta sävellyksellisesti erittäin taitavaa. Laulupuolella traagisesti hukkumalla poistuneen Asko Raivion ääni on hieno ja herkkä. Ujo bändi, ujo laulaja tai vähintään vaatimaton.

Tyhjää ilmestyi vuonna 1974. Pari vuotta ennen kuin bändi uskaltautui keikoille. Kappaleen sanat ja sävel istuvat hyvin yksiin. Surullinenhan se on kuin mikä, mutta ei kuitenkaan toivoton. Sadesäässä tätäkin kuunnellaan. Mitsubishi Galant ehkä alla ja vuosi 1988.

Toomion TOP200-biisit: 159. Liam Lynch – United States of Whatever

Kun joku osuu ytimeen sillä, että on vaan yksinkertaisesti niin huono, voi siitä tulla lopputuloksena mahtava. Liam Lynch teki niin.

Liam Lynch on muusikko, mutta ehkä enemmän kuitenkin ohjaaja ja nukketaiteilija. The Sifl and Olly Showsta tunnetuksi tullut heppu teki vuonna 2002 kultaa vuolleen kappaleen United States of Whatever.

Biisi on hurjat puolitoista minuuttia pitkä ja tehty niin räkäisillä soundeilla, että toisenlaisena kappaleena sen sammuttaisi välittömästi. Tällaisena parodiapunkkina se kuitenkin toimii ja varsinkin videon kera.

Se nousi Brittisinkkulistalla kymmenenneksi ja saavutti koko maailmassa melkoisen kulttisuosion. Se on koko kuvaus amerikkalaisista nuorista tyyliin ”ihan sama”.

Jostain netistä tämä löytyi ja on allekirjoittaneen toimesta soinut kovissakin yleisurheilukisoissa tiettyjen urheilijoiden kannustusmusiikkina. Itse pidän parhaana säkeistöä Zafon kohtaamisesta.

Niin kiire ei ole kellään, ettei tätä voi katsoa ja kuunnella. Hyvä mieli siitä kuitenkin tulee.

Toomion TOP200-biisit: 160. Deep Purple – Sometimes I Feel Like Screaming

Alavuden Tusanpuoli ja lukioaikainen hieronta. Melkosta hieromista oli tietysti koko elämä, mutta tämä liittyi juoksuharrastukseen. Hieroja oli vannoutunut Deep Purple -fani, ja perehdytti minut sille tielle.

Purpendicular oli juuri ilmestynyt ja se kuulosti vähän kummalta. Tämä toki Steve Morsen takia. Ritchie Blackmore oli poissa ja Steve ekaa kertaa puikoissa.

Monisyinen kappale jää helposti hyräilylistalle, mutta sen eniten kiinnostusta herättävä kohta on Morsen mahtava kitarasooloilu kappaleen lopussa. Morse vuolee kitarastaan juoksutuksia, kuin kuorisi perunaa. Niin helpolta se kuulostaa.

Morsen yksikseen tapaillessa kappaletta, olivat Jon Lord ja Roger Glover tulleet ihmettelemään sävelmää ja niin siitä oli samana päivänä tehty Deep Purplen biisi.

Helppo kuunnella ja tykästyä.

Toomion TOP200-biisit: 161. Queen – Bohemian Rhapsody

Useasti olen jo maininnut, että oma kosketus Queeniin on tullut Greatest Hits 2 -kasetilta, jota on varmasti kuunneltu paljon. Siinäpä ei tätä biisiä ollutkaan, joten törmäsin tähän vasta aika myöhään. Ehkä noin 1993. Olin toki kappaleen kuullut, mutta ei se sillä tavalla ollut räjähtänyt tajuntaan. Eniten se sitten innosti katsoessamme Queenin muistokonsertista, jossa Elton John ja Axl Rose vetävät kappaleen.

Freddie Mercury alkoi säveltämään osia kappaleeseen jo 1960-luvun puolella. Lopulta se monen osan summana kehkeytyi ihan kokonaiseksi, joskin äkkiseltään sekapäiseksi kappaleeksi. Queenin jäsenten omastakin mielestä osien sekoittaminen oli puolittain kieli poskessa tehtyä. Parhaimmissa kohdissa on yli 180 raitaa päällekkäin ja sen ajan 16- ja 24-raitureilla siinä on tekemistä. Pianot on soitettu sillä samalla, millä Paul McCartney soitteli Hey, Juden.

Minulla se ei biisinä ole niin nostalginen kuin moni muu Queenin kappale, mutta tämä nousee ihan sävellyksellisellä rohkeudella tälle listalle. Hyvä kappale, mutta ei minun listoilla lähelläkään kärkeä.

Laitan videoksi tuon Eltonin ja Axlin vedon, koska Freddietä tulemme vielä tapaamaan tällä listalla. Axl tulee maailman kovimpana rock-kukkona ottamaan Freddien paikan noin kohdassa 3.15. Ja hyvin tuleekin! Kylmät väreet kulkevat aina! Kohta on muutenkin suosikkiosioita tässä kappaleessa.