Toomion TOP200-biisit: 177. Opeth – Deliverance

Opeth määritti musiikillisesti yhtä elämäni vaihetta vahvasti. Jotenkin piti saada omasta pääkopasta selvää. Hetki meni, ennen kuin tajusi, ettei siitä ikinä tule selvää saamaan. Annoin olla.

Deliverance-albumi julkaistiin samana vuonna 2002 kuin Damnation-albumi. Niiden piti olla samassa paketissa, mutta levy-yhtiö halusi rahastaa ja niin albumit julkaistiin muutaman kuukauden välein.

Deliverancessa viehättää sen progeote. Opethin sanoitukset nimittäin ovat sen verran pimeän puolella ja muutenkin liian abstrakteja, etteivät ne ole koskaan olleet itselleni kovin mielenkiintoisia. Tässäkin ollaan hukuttamassa poloista kanssaihmistä. Mikaelhan on ainakin vihjannut olevansa satanisti, mutta epäilen tuota hiukan markkinointikikaksi.

Deliverance-albumillakin tuottajana hääri Steven Wilson. Se kuuluu varsinkin ennen kappaleen lopussa tulevaa pöytäännapsutus-kohtaa. Parikymppisille soittajapojille tämä uppoaa täydellisesti. Oikeastaan on ihan välttämätöntä, että rytmityksen osaa naputtaa pöydän kulmaan tai reisiin iskulleen oikein. Ennen Opethin Ilosaarirockin keikkaa yleisö alkoi spontaanisti taputtaa kyseistä kohtaa. Olen varma, että bändi on säveltäessään tiennyt tämän putoavan lukion nössöhevareille kuin flyygelin keljun kojootin niskaan.

Soundimaailma on hyvä, tunnelma paha. Sen lisäksi kappale sisältää  tarttuvan kohdan. Siinäpä syy listalle oloon.

Toomion TOP200-biisit: 178. Opeth – The Lotus Eater

Lootuksensyöjä. Noin periaatteessa nimi tulee kreikkalaisesta mytologiasta, jossa Pohjois-Afrikan rannikkosaarella asuva kansa söi lootuksen kukkia vaipuakseen eräänlaiseen narkoosiin. Eli käytännössä olivat eräänlaisia huumeveikkosia. En kovastikaan usko Opethin ja Mikael Åkerfeldtin hakevan näitä asioita kappaleen sanoituksissa.

The Lotus Eater on muuten vähän nahkean Watershedin paras kappale. Se alkaa hyminällä ja tärähtää käyntiin kuin vanha traktori, ja sitten ei pidättele mikään. Watershedin aikoihin Åkerfeldtin ääni oli kuosissaan. Niin murinana kuin puhtaissakin pätkissä. Harmi kyllä bändistä oli lähtenyt kaksi sen minulle tärkeää osasta: kitaristi Peter Lindgren ja rumpali Martin Lopez. Se valitettavasti kuuluu myös siinä usein peräänkuulutetussa groovessa.

The Lotus Eater ei kuitenkaan tuosta kärsi, vaan on opethmaisen pitkä ja moniosainen, mutta silti varsin sulavalinjainen kappale. Opethin taito on melodisissa vokaaleissa, jotka toimivat riippumatta miten taustalla mäiskitään. Ghost Reveriesillä mukaan tullut kosketinmies Per Wiberg on täysin paikallaan ja toteuttaa metallikiipparin tärkeintä tehtävää – ”Auta, älä häiritte!”.

Minulle tämä ilkeältä kuulostavan musiikin kuuntelu on keino purkaa niitä mielen pimeimpiä puolia sisältä jonnekin muualle. Jokaisella on synkkiäkin ajatuksia ja minulle sen purkuväylä on musta musiikki.

Ihan vielä ei ole tämän kappaleen ”virallinen” hetki. Se on tuolla marras-joulukuun taitteessa, kun räntää vihmoo ja muutenkin on tympeää.

Toomion TOP200-biisit: 180. Deftones – Minerva

Minerva on roomalaisten mukaan sodankäynnin ja viisauden, mutta myös käsityötaidon ja taiteen jumalatar. Se on myös Deftonesin ensimmäisen kappaleen nimi. Siis minun muistille ensimmäisen.

Aavikolla kuvattu video on jollain tapaa hienosti tehty. Siihen ehkä vaikutti kuvaussessioiden aikana ongelmia aiheuttanut hiekka. Hieno hiekka kun harvoin koneiden kanssa toimii.

Deftonesin laulajan Chino Morenon ääni on vangitseva. Häilyvä ja aaltoileva laulutapa ison miehen esittämänä pitää ottessaan. Vaihtoehtorokkia tai -metallia normaalisti esittävä Deftones on tämän kappaleen aikana vähän poikkeavilla shoegaze-linjoilla.

Sanoitus ylistää minun käsittääkseni naisia tai naista noin yleensä. Sanat eivät tässä ole minulle se juttu, vaan hyvin videoon hitsattu tunnelma. Soundit ovat suttuiset, ja miksaus outo. Aina joutuu volumea lisäämään. Kitarat ulvovat hienosti ja kliinit kitarapätkät ovat yksinkertaisia, mutta toimivia.

Tämä sijoittuu omassa elämässä aikaan, jossa elämä häilyi, kuten Chinon ääni.

Toomion TOP200-biisit: 181. The Who – Won’t Get Fooled Again

David Caruso asettaa aurinkolasit silmille ja Pete Townsendhin kitara rämähtää soimaan.

C.S.I. Miamin tunnusmusiikkina toiminut Won’t Get Fooled Again oli siihen asti ollut minulle vain ”ihan ok”. Sarja kuitenkin iski, eikö vähiten siksi, että Caruso oli ollut niin NYPD Bluessa kuin Hill Street Bluesissakin. Siihen oli leikattu vielä niin sopivat pätkät, että kappaleesta on muodostunut ikuinen ”älä skippaa” -klassikko.

1971 tehty Won’t Get Fooled Again oli kantaaottava ja nimenomaan vallankumouksellinen teos myös syntetisaattorin takia. Se oli osa Tommyn menestyksen myötä Townsendhille pakkomielteeksi muodostunutta Lifehouse-teemateosta. Albumin piti kertoa orjuutetusta kansasta, jonka rock-konsertti pelastaa. Lifehouse jäi lopulta tekemättä, mutta moni kappale siltä jäi elämään. Suurin osa niistä julkaistiin Who’s Next -albumilla.

WGFA:n leimallisimpia elementtejä ovat mahtipontiset kitarat ja hyvin progrehtava syntikkariffi. Myös lopussa tuleva Roger Daltreyn huuto on ikoninen. Tarinan mukaan sen nauhoitus kuului tien toiselle puolelle asti, ravintolaan, jossa muu bändi ruokaili. Myös rytmiryhmää kannattaa tarkkailla. John Entwistle vetelee melkoisia viivoja bassollaan samaan aikaan, kun lähes ilman haikkaa soittava Keith Moon räimii perunoita kellariin.

Pituudeltaan kappale on pitkä kuin historian kaksoistunti. Ei se kuitenkaan ole häiritsevä tekijä, vaikkei erilaisia osia niin paljon olekaan. Bändi on ollut tuohon aikaan vedossa. Myös tuotanto on onnistunut, sillä soundit kuulostavat edelleen hyviltä, joskin vähän hiljaisilta.

Aurinkoiseen elokuun iltaanhan tämä uppoaa kuin kuuma koira voihin.

Toomion TOP200-biisit: 182. Radiohead – Karma Police

Radiohead oli ilmestyessään jollain tapaa kamala. Se kai liittyi musiikkityyliin, joka ei oikein hevidiggarin vuorisaarnaan istunut. Pala kerrallaan OK Computer -albumi alkoi muotoutua kuunneltavaksi kokonaisuudeksi.

Sieltä Karma Police on vasta myöhään, sanotaan yli kolmekymppisenä, alkanut soittamaan joitain kelloja mielen sopukoissa. Karma Police on erittäin yksinkertainen rakenteeltaan, eikä siinä ole edes varsinaista kertosäettä.

Nimityksen se on saanut bändin sisäpiiriläpästä, kuten niin moni kappale ympäri maailman nimensä saa. Aihepiiri on laulaja Thom Yorken kertoman mukaan ”keskijohdon halveksintaa”.

Tuona aikana Radiohead teki vielä hyvin simppeliä musiikkia, ainakin soitannollisesti. Kuten lähes kaikissa Radioheadin biiseissä, on Yorken ääni se ottiuistin, joka houkuttelee uimaan biisit loppuun. Sitä sävyttää kummalliset soundipuolen ratkaisut, kuten hurjalla kaikuefektillä väritelty biisin loppu.

Tunnelma on lamamasennuksen risukasaan ajoittain paistavan auringon lämmittämä. Aika ankeaa, mutta pieniä pilkahduksia paremmasta, kappaleen video ei niitä kyllä varsinaisesti esitä. Tämä menee juuri sinne ilmestymisaikansa haminoille.

https://open.spotify.com/track/3SVAN3BRByDmHOhKyIDxfC?si=pQXmY9dyTgKCE6u8a_3kjw