Toomion TOP200-biisit: 181. The Who – Won’t Get Fooled Again

David Caruso asettaa aurinkolasit silmille ja Pete Townsendhin kitara rämähtää soimaan.

C.S.I. Miamin tunnusmusiikkina toiminut Won’t Get Fooled Again oli siihen asti ollut minulle vain ”ihan ok”. Sarja kuitenkin iski, eikö vähiten siksi, että Caruso oli ollut niin NYPD Bluessa kuin Hill Street Bluesissakin. Siihen oli leikattu vielä niin sopivat pätkät, että kappaleesta on muodostunut ikuinen ”älä skippaa” -klassikko.

1971 tehty Won’t Get Fooled Again oli kantaaottava ja nimenomaan vallankumouksellinen teos myös syntetisaattorin takia. Se oli osa Tommyn menestyksen myötä Townsendhille pakkomielteeksi muodostunutta Lifehouse-teemateosta. Albumin piti kertoa orjuutetusta kansasta, jonka rock-konsertti pelastaa. Lifehouse jäi lopulta tekemättä, mutta moni kappale siltä jäi elämään. Suurin osa niistä julkaistiin Who’s Next -albumilla.

WGFA:n leimallisimpia elementtejä ovat mahtipontiset kitarat ja hyvin progrehtava syntikkariffi. Myös lopussa tuleva Roger Daltreyn huuto on ikoninen. Tarinan mukaan sen nauhoitus kuului tien toiselle puolelle asti, ravintolaan, jossa muu bändi ruokaili. Myös rytmiryhmää kannattaa tarkkailla. John Entwistle vetelee melkoisia viivoja bassollaan samaan aikaan, kun lähes ilman haikkaa soittava Keith Moon räimii perunoita kellariin.

Pituudeltaan kappale on pitkä kuin historian kaksoistunti. Ei se kuitenkaan ole häiritsevä tekijä, vaikkei erilaisia osia niin paljon olekaan. Bändi on ollut tuohon aikaan vedossa. Myös tuotanto on onnistunut, sillä soundit kuulostavat edelleen hyviltä, joskin vähän hiljaisilta.

Aurinkoiseen elokuun iltaanhan tämä uppoaa kuin kuuma koira voihin.

Toomion TOP200-biisit: 182. Radiohead – Karma Police

Radiohead oli ilmestyessään jollain tapaa kamala. Se kai liittyi musiikkityyliin, joka ei oikein hevidiggarin vuorisaarnaan istunut. Pala kerrallaan OK Computer -albumi alkoi muotoutua kuunneltavaksi kokonaisuudeksi.

Sieltä Karma Police on vasta myöhään, sanotaan yli kolmekymppisenä, alkanut soittamaan joitain kelloja mielen sopukoissa. Karma Police on erittäin yksinkertainen rakenteeltaan, eikä siinä ole edes varsinaista kertosäettä.

Nimityksen se on saanut bändin sisäpiiriläpästä, kuten niin moni kappale ympäri maailman nimensä saa. Aihepiiri on laulaja Thom Yorken kertoman mukaan ”keskijohdon halveksintaa”.

Tuona aikana Radiohead teki vielä hyvin simppeliä musiikkia, ainakin soitannollisesti. Kuten lähes kaikissa Radioheadin biiseissä, on Yorken ääni se ottiuistin, joka houkuttelee uimaan biisit loppuun. Sitä sävyttää kummalliset soundipuolen ratkaisut, kuten hurjalla kaikuefektillä väritelty biisin loppu.

Tunnelma on lamamasennuksen risukasaan ajoittain paistavan auringon lämmittämä. Aika ankeaa, mutta pieniä pilkahduksia paremmasta, kappaleen video ei niitä kyllä varsinaisesti esitä. Tämä menee juuri sinne ilmestymisaikansa haminoille.

https://open.spotify.com/track/3SVAN3BRByDmHOhKyIDxfC?si=pQXmY9dyTgKCE6u8a_3kjw

Toomion TOP200-biisit: 183. Queen – Stone Cold Crazy

Vuonna 1997 ilmestyi Queen Rocks -kokoelma, joka sisälsi bändin reippaampia veisuja. Kun ei koko katalogi ollut läheskään hanskassa, eikä niin helppo niillä yhteyksillä saadakaan, oli tällä kokoelmalla useita rock-veisuja, jotka jäivät mieleen elämään.

Vuonna 1974, eli reilut 30 vuotta aiemmin julkaistiin Queenin Sheer Heart Attack -albumi. Sen kahdeksas raita, Stone Cold Crazy on yksi speed metallin suunnannäyttäjistä. Etäisyyttä nykymetalliin toki löytyy, mutta tuolle ajalle se oli todella raskasta tavaraa.

Kappaleen teosta krediitit menevät koko jäsenistölle, vaikka Freddie Merucry on kappaletta jonkinlaisena versiona esittänyt jo ennen Queenia. Levytetyn version sanoitus on kuitenkin Freddien ja musiikki pääosin Brian Mayn tuotosta.

Biisistä löytyy monia nykymetallin elementtejä tietysti yli 40 vuoden takaisina alkueliöinä. Nopeatempoista Roger Taylorin haikka-kantti-nakutusta, bassorummun jumpsutusta sekä tiukkoja mättökohtia. May kierrättää kitaraa tuupaten kappaleen sellaiseen etukenoon, että kuulija joutuu roikkumaan koko matkan alusta loppuun pari askelta jäljessä. Saman on joutunut kokemaan myös Lars Ulrich Metallican cover-versiossa. Ihan ei tanskalainen ehdi kappaleen mukaan koko sen keston aikana.

Sanoituksesta on vaikea sanoa mitään. Muutamia klassikko-laineja sieltä löytyy, kuten ”I was dreaming I was Al Capone”, ” Walking down the street, shooting people that I meet, with my rubber tommy water gun”. Onhan siinä. Monenmoista assosiaatiota.

Hyvin sähäkkä kappale, jota ei koskaan jätä kuuntelematta. Eipä kestoakaan ole kuin se pari minuuttia.

https://open.spotify.com/track/7Dk2q3NMtkiHNAA4DuHIGF?si=o-7WspTRRRG613MwClmroQ

Toomion TOP200-biisit: 184. Leevi and the Leavings – Olipa kerran ihminen…

Yksinkertainen ihminen tykkää yksinkertaisista asioista. Minä pidän tällaisista simppeleistä, melko lailla yhdelle melodialle perustuvista instrumentaaleista.

Olipa kerran ihminen… on Leevi and the Leavingsin kappale Kadonnut laakso -albumilta. Se taittaa albumin välillä rujonkin meiningin suunnilleen sen puolivälissä. Kadonnut laakso oli toinen ”aito” kasetti, jonka olen ikinä saanut. 8-vuotiaalle tavara oli aika diippiä. Mutta jo tuolloin Olipa kerran ihminen… oli albumin suosikki.

Gösta Sundqvistin musikaalisuus ja samalla henkilöhahmon synkkä erakkoluonne tulee tässä kappaleessa esiin sanattomassa muodossa. Teos liikkuu jotenkin dystooppisissa tunnelmissa vähän Ennio Morriconen tyyliin. Vaikka se on yksinkertainen, on siinä sopivasti kerroksia, jotta sen kestää kuunnella vaikka milloin. Sounditkin ovat sellaiset, ettei tätä usko tehdyn vuonna 1982.

Tätä kuunnellaan Aulavan raunioilla silloin, kun maailmanloppu on tulossa.

https://open.spotify.com/track/35uYs5wftyvsTaT9cJgwVg?si=ZQlY2eviRG2NUiVQyDNueg

Toomion TOP200-biisit: 185. Juice Leskinen Grand Slam – Norjalainen Villapaita

Sapsalammen kyläkoulu. Kuudes luokka. Jostain pölähti ilmoille Taivaan kappaleita -kasetti. Koko albumi oli kovassa kuuntelussa, mutta juuri Norjalainen villapaita sai eniten kulutusta.

Kappaleen sovitus on niin elokuvallinen, että siihen on hyvin helppo kuvitella Mika Kaurismäen filmatisointi. Liekö tuo Tikanmäen tuomaa tunnelmaa, mutta Norja ja aurinkoiset vuonot on taitavasti taiottu säveliin.

Kuten niin monesti Juicen kappaleissa, ovat sanat koko homman juju. Vaikka taustalla soisi free jazzia, kiinnittyy huomio pelkästään sanoihin, joita bändi sitten täydentää tai on täydentämättä. Siihen harva on pystynyt ja tulee pystymäänkään.

Sanoitus kertoo kaiketi elämää nähneiden laulunteijöiden kohtaamisesta Norjassa. Voisi kai sanoa, että kehäraakkien pidennetty viikonloppu. Riveihin ja niiden väleihin on Juice ujuttanut monta viittausta suomalaisiin legendoihin, mutta istuu ne myös monen miehen saunailtoihin. Oletan, että kokemus puhuu.

”Korkkasin tuomiset, heitimme huomiset” on neljällä sanalla kuvailtu toisen päivän alku. ”Joimme sen putelin, niksejä utelin, hiukkasen painittiin” taas saman päivän ilta. Varsinkin suomalainen mies löytää näistä lauluista kiinnekohtia jätkäporukoiden illanviettoihin. Alkoholin voimalla on tehty paljon murhia, mutta on sen myötä myös taajaan ”parannettu maailmaa”.

Juicen mukaan idea kappaleeseen tuli unesta, jonka hän näki Junnu Vainion kuoleman jälkeen. Siinä faksiin oli jäänyt Junnun keskeneräisestä kappaleesta vain otsikko.

Tästä kappaleesta tulee aina hyvä fiilis. Aurinko paistaa, väsyttää, mutta tiedossa on hyvä päivä hyvässä seurassa. Kärkikastia.