Metallimusiikin olemus – 40. Emersonin hulluuden ilmentymä

EMERSON, LAKE & PALMER – EMERSON, LAKE & PALMER (1970)

Keith Emerson soitti alunperin koskettimia melko rohkeasti eri tyylejä yhdistelevässä The Nice-yhtyeessä. 15-vuotiaana ensimmäisen Hammondinsa hankkinut Emerson kuitenkin koki liikaa rajoituksia The Nicessakin ja alkoi hahmottelemaan mielessään vielä kokeellisempaa kokoonpanoa.

Hän perusti basisti Greg Laken (King Crimson) ja rumpali Carl Palmerin (Atomic Rooster) kanssa tylsästi nimetyn Emerson, Lake & Palmerin. Palmerin tilalla olisi voitu nähdä myös Mitch Mitchell (The Jimi Hendrix Experience), mutta huhut myös Jimin itsensä liittymisestä bändiin pilasivat myös Mitchin osallistumisen. Bändi alkoi esiintymään hyvin pian perustamisensa jälkeen ja Isle of Wight Festivalin setin jälkeen se nousi nopeasti suureen suosioon. Tosin aikalaisissa oli myös oppositiota. Esimerkiksi BBC:n juontaja piti bändiä ”talentin ja sähkön tuhlauksena.”

Debyyttialbumin tuottajana toimi basisti Lake. Hän hoiti lisäksi laulupuolen. Kappaleet albumilla ovat hyvin ristiin sävellettyjä ja sovitettuja. Ne sisältävät ihan suoria kopioita varsin kuuluisienkin klassisten säveltäjien teoksista. Albumilta löytyy monenlaista kikkailua, mutta rumasti voisi sanoa sen olevan Emersonin ”hulluuden” ilmentymä. Ei ole ihme, että bändit kuten Dream Theater pitävät ELP:a suuressa arvossa. Kuten kaikkien progejättien kanssa tahtoo käydä, on albumimitallinen jumalatonta kokeilua ja kikkailua pidemmän päälle raskas pala nieltäväksi. Niin tahtoo käydä myös Emerson, Lake & Palmerin kanssa.

Metallin kehityksessä se on varmasti ollut erittäin merkittävässä roolissa. Se vei King Crimsonin tahallisen vaikeaselkoisuuden melodisen improvisaation äärirajoille. Sisältö kuulostaa siltä, kuin osista noin kymmenen prosenttia olisi sovittu bändin jäsenten kesken etukäteen ja loppu tulee sitten lennosta. Albumi on Laken lauluja lukuun ottamatta melkoisen raskas, joten pieni metalliviite myös sieltä suunnasta.

Keith Emerson on monelle kosketinsoittajalle kova esikuva, sillä hän oli äärimmäisen maaninen live-esiintyjä. Mies kun soitti koskettimiaan milloin mitenkin päin. Soittimia ei varsinaisesti silitelty vaan soitto oli väkivaltaista ja kaoottista. Silti erinomaisen taitavaa. Tällä kertaa laitellaan myös tuosta live-osastosta videomateriaalia.

Jos esimerkkikappaleen haluaa albumia parhaiten kuvaavaksi, niin Knife-edgessä taitaa olla kaikki, mihin bändi tällä lätyllä pystyy.

Kuva: anglonautes.eu

Metallimusiikin olemus – 32. Let Jimi take over!

JIMI HENDRIX EXPERIENCE – ARE YOU EXPERIENCED (1967)

Nyt sitten päästäänkin Jimi Hendrixiin. Hän on tähän asti läpi käydyistä ehkä eniten mainittu artisti. Varmasti koko metalligenren vaikuttavimpia artisteja. Toisaalta tässä on levyesimerkkinä The Jimi Hendrix Experiencen albumi. Näin ollen emme voi unohtaa myöskään bändin muita soittajia.

Jimi itse syntyi USA:ssa. Saatuaan vapautuksen armeijasta hän muutti Tennesseehen ja liittyi The Isley Brothersin taustabändiin. Ehti mies käymään myös täälläkin mainitun Little Richardin bändissä. Jimi itse ei ollut taustahommiin täysin tyytyväinen. Tilaisuus saada mainetta koitti, kun Chas Chandler näki Jimin esiintymässä ja ohjasi hänet muuttamaan Lontooseen. Vain muutaman kuukauden aikana Jimille oli kasattu bändi, jossa soitti rumpuja Mitch Mitchell ja bassoa Noel Redding.

Noel oli alun perin kitaristi, ja se kuului hänen soitossaan. Noel oli nopea oppimaan kappaleet ja hiuspehkokin sopi Jimin silmään, joten paikka bändissä oli ansaittu. Rumpuihin valittiin jazzia soitellut Mitch Mitchell. Valinta tiputti toisen vaihtoehdon, Aynsley Dunbarin pois. Tuskin hänkään kehno olisi ollut. Mitchellin soljuvat fillit täydensivät Jimin poukkoilevaa sävellystä ja soittoa mainiosti. Lopputuloksena oli aikansa superbändi, vaikkei nimistä kukaan ollut erityisen tunnettu ensimmäisen albumin ilmestyessä.

Are You Experienced (1967) on monesti arvioitu aivan kärkeen, vaikka mukaan olisi laskettu kaikki mahdolliset musiikkialbumit. Albumista tehtiin monia eri painoksia, joista USA:n versiota pidetään yleisesti parhaana. Tämä johtunee pitkälti siitä, ettei UK-versiossa ole Hey Joeta, Purple Hazea eikä The Wind Cries Marya. Jenkkiversion biisijärjestys on myös Jimin itsensä suunnittelema, joten käsitellään tässä yhteydessä sitä.

Albumia on vaikea kuunnella niin, että osaisi poimia sieltä ne uudet ja ajalle erikoiset elementit. Vaikka levy on jo vanha ja oikeastaan itseni ikäisille tosi vanha, on sen jostain syystä kuullut kymmeniä, ellei satoja kertoja. Hienoa rokkia. Pääasiassa. Purple Haze on sitä itseään, psyke-rokkia. Hey Joe ehkä yksi maailman parhaita biisejä. Metallilistaukseenkin sopiva, sillä se oli rajun sanoituksensa takia soittokiellossa monilla radiokanavilla. The Wind Cries Mary on ovela ja rauhallinen sävellys, joka paranee kerta kerralta. Fire, tuo monesti coveroitu kappale on sellaisessa asemassa myös metallipiireissä, että eihän se ihan kuraa voi olla. Levy on täynnä klassikoita, mutta myös tuntemattomammissa lauluissa on paljon hyvää.

Jos jollain, niin Jimillä on ollut metallin suhteen lusikka sopassa jo valmistusvaiheessa. Aika vähän on niitä bändejä tai kitaristeja, jotka eivät jotain kautta Jimiä pitäisi esikuvanaan. Hendrixin soittotyylissä oli jotain hyvin omaperäistä. Se sekoitti jopa jazz- ja funk-elementtejä valloilla olevaan psykedeeliseen rokkiin. Soitto perustui hyvin paljon improvisaatioon tai siltä kuulostavaan soittoon, vaikka kappaleita hiottiinkin tuhansia kertoja. Myös teknisesti hän oli eräänlainen innovaattori. Oli oikeastaan ihan sama, miten päin kitara käteen lyötiin ja silti soitto kulki. Jimi käytti taitavasti feedback- ja wah wah-efektejä. Eipä ihan heti tule mieleen parempaa wahin käyttäjää. Teknisen taidon lisäksi Jimi osasi sanoittaa, laulaa ja ennen kaikkea esiintyä. Ei se Yngwie J. Malmsteenkaan kitaroita palamaan sytyttäisi ilman Jimin esimerkkiä.

Albumi on omilla listoillani lähellä kärkeä, muttei ihan top-kamaa. On se silti sellainen, että melkein kaikilla itseään rock-fanina pitävillä se pitäisi hyllystä löytyä.

Laitan esimerkkikappaleeksi Hey Joen, vaikkei sävellys alun perin oma olekaan. Sillä pääsee kuitenkin tunnelmaan. Erityishuomio bändin yhteensoitossa. On muuten muutama komea filli ja bassoraita.

Kuva: denofgeek.com

Metallimusiikin olemus – 31. Cream kuorii kermat kakun päältä

CREAM – DISRAELI GEARS (1967)

Jo ennen tätä metallilevyjen läpikahluuta minäkin olisin osannut nimetä Creamin yhdeksi metallin syntyyn vaikuttaneista bändeistä. Bändiä voidaan pitää yhtenä ensimmäisistä rockin superbändeistä. Se syntyi, kun The Yardbirdsissä ja John Mayall & the Bluesbreakersissa vaikuttanut kitaristi Eric Clapton löi taitonsa yhteen jo aiemmin yhteisessä bändissä esiintyneiden basisti Jack Brucen ja rumpali Ginger Bakerin kanssa. Nimi Cream kuvaa juuri tuota Brittirockin kermaa.

Gingerin ja Brucen aiemmat erimielisyydet eivät vaikuttaneet aluksi bändin toimintaan, vaan trio sai hyvin paljon kehuja toisella albumillaan, psykedeelisellä Disraeli Gearsilla. Albumihan sai nimen väärin lausutusta ”derailleur gearsista”, joka tarkoittaa vaihdepyörän ratasvaihteita. Disraeli taas on yksi Brittien kuuluisimpia poliitikkoja.

Disraeli Gears sisältää paljon blues-vaikutteista, mutta melkoisen raskasta ja psykedeelistä rockia. Raskautta tuki Ginger Bakerin uraauurtava soittotyyli. Yhtenä tuplabasarisoiton tärkeimpänä kehittäjänä hän myös järjesti rumpunsa aikalaisiin verraten oudosti. Peltejä oli siellä täällä ja soitossa oli tekniikan lisäksi paljon myös showta. Eipä ihme, että miestä ovat esikuvinaan pitäneet monet huippurumpalit kuten John Bonham, Neil Peart, Dave Lombardo ja Ian Paice muutamia mainitakseni.

Psykedeliaa ja raskautta toi kitarataituri Eric Clapton. Nykypolvelle lauhkea pehmorokkari oli tuolloin ”maailman kovimpia kitaristeja”, ja hänen wah wahin käyttö sekä tiukka soolottelu olivat haluttua tavaraa. Tuon virtuoosin maineen tuli ”pilaamaan” joku Jimi Hendrix, joka ilmestyi rock-kansan tietoisuuteen heti kohta Creamin perustamisen jälkeen.

Yhtään huonommaksi ei jäänyt myöskään laulaja-basisti Jack Bruce, jonka paikkaa pidettiin vaikeana niin hurjien soittajien rinnalla. Brucen musikaalisuus oli vahva, ja hän oli kova kappaleiden työstäjä. Sanoituksissa Cream kyllä käytti hyvin paljon ulkopuolista apua. Roger Waters on sanonut Brucen olleen ”ehkäpä musiikillisesti lahjakkain basisti ikinä”. Myös Geddy Lee, Geezer Butler ja Sting ovat miehen esikuvikseen maininneet.

Vaikka Cream oli rock-kentällä varsin vähän aikaa, sai se paljon aikaan. Disraeli Gears ilmestyi vuonna 1967. Se vaikutti metalliin kaikkien edellämainittujen soittajien vuoksi, mutta myös tuon supertrion kappaleiden takia. Kakkosraita Sunshine of Your Love on riffeiltään täyden kympin biisi. Se sai syntynsä, kun basisti Bruce näki Jimi Hendrixin ensimmäistä kertaa keikalla, meni sen jälkeen kotiin ja tuli seuraavan kerran treeneihin tämän kappaleen riffien kanssa. Tales of Brave Ulysses on hieno muunnos Summer in the City-kappaleesta. Muu levyn materiaali on hiukan epätasaista, mutta kansista huolimatta tämä kannattaa kuunteluun ottaa. Juuri soiton takia.

Esimerkkibiisiä ei tarvinne taaskaan nimeltä mainita.

Kuva: beardedgentlemenmusic.com

Metallimusiikin olemus – 25. ”I’m The God of Hellfire!”

THE CRAZY WORLD OF ARTHUR BROWN – THE CRAZY WORLD OF ARTHUR BROWN (1968)

Psykedelia-aikakauden ensimmäinen ihan todella tuota termiä totteleva bändi oli The Crazy World of Arthur Brown. Sen perusti The Foundations-orkesterissa menestyksekkäästi soulia laulanut britti Arthur Brown yhdessä urkuri Vincent Cranen ja rumpali Drachen Theakerin kanssa. Yhtye lähti tietoisesti kokeellisemman musiikin urille ja sai lähinnä vaikuttavien live-esiintymisten vuoksi nimeä sen verran, että The Whon manageri Kit Lambert otti heidät talliinsa levyttämään. Kitillä oli aika hyvä vainu, sillä hän löysi myös sellaisen musiikkivaikuttajan kuin James Marshall Hendrix.

Kesäkuussa 1968 julkaistiin todella sekopäisillä pellekansilla koristeltu bändin nimeä kantava albumi. Orkesteri oli monialainen ilmiö. Itse herra Brown oli taiteilija isolla T:llä. Hyvin outoja lavaliikkeitä ja esiintymisasuja käyttäväksi mieheksi hän oli oikeasti taitava laulaja, vaikka lauloikin hyvin erikoisesti. Vincent Crane oli taitava urkuri, vaikka kappaleiden nuotit olivatkin aikamoista ylä- ja alamäkeä. Bändissä ei siis ollut kitaraa ollenkaan ja basson käyttökin oli melko vähäistä.

Metallimaailmaan bändi ja varsinkin Arthur itse on vaikuttanut, vaikka monelle lie aika tuntematon nimi. Brown käytti esiintyessään palavaa hattua, josta tuli välillä levisi ukon omaan vaatetukseen tai lavasteisiin. Joka tapauksessa esiintymiset olivat niin ennalta arvaamattomia, että bändiä ei haluttu kiertueille tai keikoille ottaa. Brown myös maalasi kasvonsa mustavalkoisin kuvioin, jota ovat jälleen ihailleet ainakin King Diamond, KISS, Marilyn Manson ja Alice Cooper. Brownin laulussa on paljon samaa kuin paremmin tunnetun Ian Gillanin äänenkäytössä. Myös urkujen käyttö viittaa tuohon bändiin huomattavasti. Urkuri muuten riisti hengen itseltään jo aikoja sitten, joten löytyyhän tummia sävyjä ainakin historiasta.

Albumi on hyvin sekava ja psykedeelinen. Siltä löytyy kuitenkin menestyskappale Fire, jota ovat monet artistit coveroineet. Kappaleessa on tuo legendaariseksi muodostunut ”I’m The God of Hellfire”-huuto, jota on sämplätty vaikka ja mihin. Esimerkiksi The Prodigy Fire-biisiin. Muuten albumi on lähinnä kuriositeetti kuuntelulistalla. Kerrotaan nyt vielä legendaariseen rock-tapaukseen liittyvä knoppi. Kun Montreauxin kasino syttyi palamaan vuonna 1971, kuulutti illan juontaja seuraavaa: ”Tulipalo? Hyvät naiset ja herrat; Arthur Brown!” Tuli levisi tuhoten lopulta koko rakennuksen. Palosta muistuttaa myös Deep Purplen Smoke on The Water.

Arthur Brown muuten keikkailee edelleen. Esimerkkibiisinä kuitenkin tuo alkuperäinen Fire.

Kuva: August Nation

Metallimusiikin olemus – 22. Valkoinen jättiläinen

The White Albumia eli The Beatlesin nimeä kantavaa klassikkoalbumia pidetään yleensä aikamoisena mestariteoksena. Näin siis silloin, kun puhutaan albumeista ihan ylipäätään ilman metallikytköstä.

Vuonna 1968 julkaistu Valkoinen albumi on tuplalevy ja sellaiseksikin aikamoinen pala purtavaksi. Jo aikalaistenkin mielestä se on sekalainen keitos, joka kuvaa bändin lopun aikoja ja ristiriitoja jäsenien välillä. Muita jäseniä alkoi kyllästyttämään John Lennonin morsiamen, Yoko Onon, kokoaikainen läsnäolo. McCartney taas sai pahoja katseita osakseen pomotuksensa vuoksi. Harrison teki liian outoa materiaalia ja Ringo vain yritti selviytyä kyydissä. Kaikesta huolimatta porukka pysyi nipin napin kasassa ja kappaleet saatiin valettua kahdeksi levyksi.

Levystä voisi saada kolme täysin eri tyylistä albumia, ja ne olisivat silti ihan riittävän pitkiä. Sekaan on mahtunut muutama helmi (While My Guitar Gently Weeps, Blackbird) ja muutama täysin kammottava sävellys (Ob-La Di, Ob-La Da, Piggies). Jos karkeasti jakaa, niin toinen levy on hiukan raskaammin soitettua poppia, jopa rockia. Kappaleet on jälleen huideltu miten sattuu. Esim. Piggies Blackbirdin jälkeen on hirvittävä tyylirikko.

While My Guitar Gently Weepsissä on metallimaista kaihomieltä bluesin muodossa. Myös sooloja soittava Eric Clapton on jotenkin metalliin vaikuttanut, vaikkei tullutkaan kaikkien osalta ilolla vastaanotetuksi. Kappaleesta tulee muuten mieleen Topi Sorsakoski, joka Suomen maalla tuntuu metalli-ihmisiä aina miellyttävän. Eniten metallia on kuitenkin Helter Skelter, joka on ihan oikeaa heviä. Se alkaa niin jytäkästi, että voisi olla 20 vuotta myöhemminkin sävelletty. Kappale on raivoisa. Täytyy muistaa, että sillä on myös valitettava linkki Charles Mansoniin ja hänen ”Perheensä” tekemiin murhiin. Why Don’t We Do It in the Road on lähes southern rockia. Sanoista tulee mieleen Rival Sons. Samaa on haettavissa Yer Bluesista. Sen voisi Stevie Ray Vaughankin soittaa. Ettei olisi jopa soittanut. Myös Birthday on aika lähellä raskaampaa rockia.

Kyllä Beatlet metalliin vaikuttivat. Pelkästään Helter Skelterillä on ollut sen suuntaisia vaikutuksia. Albumi kuuluu tälle listalle juuri tuon kappaleen takia. Levykokonaisuutena tämä ei mielestäni ole niin hyvä. Julmetun kokoinen möhkäle, jota on vaikea sulattaa. Sen voi niellä kokonaisena, mutta paljon olisi voinut jättää poiskin. Tästä jää ähky.

Esimerkkibiisinä juuri tuo Helter Skelter. Sitähän on myös Mötley Crüe coveroinut.