Metallimusiikin olemus – 46. Iloista progekikkailua yhdessä ja erikseen

YES – FRAGILE (1971)

Yesin neljäs albumi, Fragile on monelle proge-elävälle tuttu. Roundaboutin on väkisinkin kuullut, vaikkei asiakseen olisikaan perehtynyt levyihin kappale kappaleelta.

Fragile on kaksijakoinen albumi. Puolet kappaleista on yhdessä sävellettyjä ja toinen puoli on jäsenten soolotuotoksia, joissa muu bändi enintään säestää hiukan. Tämä oli rumpali Bill Brufordin idea, koska progressiivisen bändin sisällä usein on kaikilla halu käyttää bändiä niin kuin itse haluaisi. Siksi jokaiselle annettiin mahdollisuus toteuttaa omia musiikillisia fantasioitaan kappaleen verran.

Vastaanotto albumilla oli todella hyvä. Briteissä se nousi listalla seiskaksi ja jenkeissä jopa neljänneksi. Yhteensä se on myynyt yli kaksi miljoonaa kappaletta. Kansitaiteen suunnitteli Roger Dean, joka suunnitteli myös tunnetun Yesin kuplalogon. Dean on myös suunnitellut kansitaidetta esimerkiksi Uriah Heepille ja Asialle.

Albumi on Rick Wakemanin ensimmäinen ja se kosketinosuuksissa kyllä kuuluu. Cans and Brahms on Brahmsin neljännestä sinfoniasta Wakemanin tekemä sovitus ja klassinen ote kuuluu muussakin soitossa. Muutenkin albumilta välittyy aivan järkyttävän kova soittotaito, jota ei kuitenkaan tuoda tarkoituksellisen jyrkästi esiin. Hattua täytyy nostaa myös tasapainoiselle tuotannolle. Kappaletta on miellyttävä kuunnella.

Albumi on minulle tuttu. Roundabout on todella erinomainen kappale ja avauskappaleena varmasti yllättävä. Bassoriffi jää päähän ihan taatusti. Itse en tosin ole Jon Andersonin äänen suuri fanittaja, mutta orkesterin nimen mukainen positiivisuus siitä kyllä paistaa.

Metallin suhteen tälle albumille varmasti kumartavat muut genren tekijät ja luultavasti vähän hevimmänkin osaston tyypit. Albumin kappaleita ovat coveroineet tiettävästi ainakin Paul Gilbert, Asia ja Cairo. Tunnetuimpana ehkä kuitenkin Dream Theater ja California Guitar Trio, vaikkei jälkimmäistä voi metalliksi laskeakaan.

Southside on the Skyssa kuuluu jopa pientä heviriffittelyä, vaikkei särö raskainta osastoa olekaan. Ja kyllähän kitaristi Steve Howe on hyvin arvostettu metallipuolen ihmisten keskuudessa. Heart of the Sunrise on albumin raskain kappale, vaikka paras kappale lieneekin tuo levyn avaava Roundabout.

Toomion TOP200-biisit: 182. Radiohead – Karma Police

Radiohead oli ilmestyessään jollain tapaa kamala. Se kai liittyi musiikkityyliin, joka ei oikein hevidiggarin vuorisaarnaan istunut. Pala kerrallaan OK Computer -albumi alkoi muotoutua kuunneltavaksi kokonaisuudeksi.

Sieltä Karma Police on vasta myöhään, sanotaan yli kolmekymppisenä, alkanut soittamaan joitain kelloja mielen sopukoissa. Karma Police on erittäin yksinkertainen rakenteeltaan, eikä siinä ole edes varsinaista kertosäettä.

Nimityksen se on saanut bändin sisäpiiriläpästä, kuten niin moni kappale ympäri maailman nimensä saa. Aihepiiri on laulaja Thom Yorken kertoman mukaan ”keskijohdon halveksintaa”.

Tuona aikana Radiohead teki vielä hyvin simppeliä musiikkia, ainakin soitannollisesti. Kuten lähes kaikissa Radioheadin biiseissä, on Yorken ääni se ottiuistin, joka houkuttelee uimaan biisit loppuun. Sitä sävyttää kummalliset soundipuolen ratkaisut, kuten hurjalla kaikuefektillä väritelty biisin loppu.

Tunnelma on lamamasennuksen risukasaan ajoittain paistavan auringon lämmittämä. Aika ankeaa, mutta pieniä pilkahduksia paremmasta, kappaleen video ei niitä kyllä varsinaisesti esitä. Tämä menee juuri sinne ilmestymisaikansa haminoille.

https://open.spotify.com/track/3SVAN3BRByDmHOhKyIDxfC?si=pQXmY9dyTgKCE6u8a_3kjw

Metallimusiikin olemus – 45. Saksofonia ja takaperoisia ääninauhoja

VAN DER GRAAF GENERATOR – PAWN HEARTS (1971)

1960-luvun loppupuolella, tarkalleen vuonna 1967, kuoli fyysikko ja sähköinsinööri Robert Van de Graaff. Samaan aikaan Chris Judge Smith ja Peter Hammill keksivät nimiä tulevalle bändilleen. Hankaussähkögeneraattorin keksijän nimi oli mediassa paljon esillä, joten bändin nimeksi valittiin Van der Graaf Generator. Se on väärin kirjoitettu, mutta ei tarkoituksella. Tällaisena se kuitenkin jäi elämään.

Monien vaiheiden jälkeen bändi päätyi Charisma-levy-yhtiön ensimmäiseksi bändiksi. Yhtye keikkaili paljon ja teki levyjä keikkailun lomassa. Miehitys vaihtui ja fanien keskuudessa klassikkokokoonpanoksi muodostui Peter Hammill, Hugh Banton, Guy Evans ja David Jackson. Hammill hoiti laulun ja paljon muutakin, Banton vastasi koskettimista, Evans rummuista ja bändin omaperäisen soundin loi David Jackson saksofonin ja huilun avulla.

Tämä klassinen porukka muutti manageri Tony Stratton-Smithin kotiin harjoitellakseen Pawn Heartsin materiaalia. Nauhoitukset tehtiin lopulta Trident-studiossa, jossa albumin ainut vieraileva artistikin pistäytyi. Hän oli King Crimsonista tuttu Robert Fripp, jonka kitarointia kuullaan muutamallakin kappaleella.

Bändin tavaramerkiksi tällä levyllä muodostui Bantonin käyttämä psychedelic razor -efekti, joka oli modifioitu nauhuri, jolla pystyi nauhoittamaan ja kelaamaan nauhaa taaksepäin yhtäaikaisesti. Bändin kertoman mukaan tämä oli osittain huumorimielessä tehty laite. Huumori oli läsnä bändin keskellä ja siitä löytyy viitteitä musiikista kuin myös levyn kansista. Hommaa ei otettu vakavasti, vaikka teemat olivatkin vakavia pohdiskeluja.

Levy sai huikean menestyksen Italiassa, josta tulikin bändin ”kotimaa”, sillä suosio jatkui myös tulevilla levyillä. Kuten muutkin ajan levyt, se on sekalainen soppa osioita ja improvisointia. Lopulta sen vahvimmiksi puoliksi nousevat Jacksonin saksofoni-tunnelmoinnit ja Hammillin herkkä laulusoundi. Bändi on parhaimmillaan rauhallisissa ja seesteisissä osioissa. Raskaat ja nopeat jaksot ovat lähinnä ahdistavia.

Metallipuolen vaikutusta bändillä on varmasti ollut moneenkin progeilijaan, mutta julkisesti Van der Graaf Generatoria ovat fanittaneet Rush, John Frusciante, Marillionin Fish sekä Bruce Dickinson, joka piti Peter Hammillia yhtenä lapsuutensa sankarina.

Aika yllättävää tai sitten ei, mutta jollain lailla bändistä tulee mieleen Iron Maiden. Osavaihdokset ovat samaan tapaan aika selkeitä ja kutakin riffiä toistetaan pitkään. Rush ja Marillion ovat tietysti selkeitä jatkumoita. Saksofonia uudemmista metallinimistä löytyy Shiningista, mutta norjalaisten versioissa saksofoni ei niinkään ole herkkyyden luojana.

https://www.youtube.com/watch?v=P_TmPVpQ6rY

https://open.spotify.com/album/5Lrsef2F6ZHNC5yIUEJouw?si=2CcyUn5xRdqqMWJyJQmAKA

Kuva: savagehippies.com

Toomion TOP200-biisit: 183. Queen – Stone Cold Crazy

Vuonna 1997 ilmestyi Queen Rocks -kokoelma, joka sisälsi bändin reippaampia veisuja. Kun ei koko katalogi ollut läheskään hanskassa, eikä niin helppo niillä yhteyksillä saadakaan, oli tällä kokoelmalla useita rock-veisuja, jotka jäivät mieleen elämään.

Vuonna 1974, eli reilut 30 vuotta aiemmin julkaistiin Queenin Sheer Heart Attack -albumi. Sen kahdeksas raita, Stone Cold Crazy on yksi speed metallin suunnannäyttäjistä. Etäisyyttä nykymetalliin toki löytyy, mutta tuolle ajalle se oli todella raskasta tavaraa.

Kappaleen teosta krediitit menevät koko jäsenistölle, vaikka Freddie Merucry on kappaletta jonkinlaisena versiona esittänyt jo ennen Queenia. Levytetyn version sanoitus on kuitenkin Freddien ja musiikki pääosin Brian Mayn tuotosta.

Biisistä löytyy monia nykymetallin elementtejä tietysti yli 40 vuoden takaisina alkueliöinä. Nopeatempoista Roger Taylorin haikka-kantti-nakutusta, bassorummun jumpsutusta sekä tiukkoja mättökohtia. May kierrättää kitaraa tuupaten kappaleen sellaiseen etukenoon, että kuulija joutuu roikkumaan koko matkan alusta loppuun pari askelta jäljessä. Saman on joutunut kokemaan myös Lars Ulrich Metallican cover-versiossa. Ihan ei tanskalainen ehdi kappaleen mukaan koko sen keston aikana.

Sanoituksesta on vaikea sanoa mitään. Muutamia klassikko-laineja sieltä löytyy, kuten ”I was dreaming I was Al Capone”, ” Walking down the street, shooting people that I meet, with my rubber tommy water gun”. Onhan siinä. Monenmoista assosiaatiota.

Hyvin sähäkkä kappale, jota ei koskaan jätä kuuntelematta. Eipä kestoakaan ole kuin se pari minuuttia.

https://open.spotify.com/track/7Dk2q3NMtkiHNAA4DuHIGF?si=o-7WspTRRRG613MwClmroQ

186. The Moody Blues – Nights in White Satin

Talvisen kaunis melodia. Olen aina luullut, ja luulen edelleenkin, sanojen kertovan talviöistä. Voipa se kertoa satiinilakanoistakin.

Bluesista kohti progressiivista rockia linjan piirtänyt The Moody Blues on tehnyt musiikkia jo kohta 60 vuotta. Bändin suurimpia hetkiä oli albumi Days of Future Passed, jonka ensimmäinen sinkku Nights in White Satin on. Käytännössä kappale on The Night -kappaleen ensimmäinen osa, mutta yleisesti tunnetaan edellämainittuna. Maailmalle se meni kaupaksi ihan mukavasti, kappaletta on USA:ssa myyty yli miljoona kopiota.

On kliseistä sanoa, että kappaleessa on hyviä suvantovaiheita. Mutta joskus kliseetkin ovat mitä suurimmissa määrin totta. Sävellystyö on pysäyttävän kaunis. Tämä on sellainen sävelmä, että se on aina hiukan nopeampi kuin sen muistaa olevan.

Laulaja Justin Haywardin ääni on uskottava ihan joka suhteessa. Sitä tukee melodian lisäksi myös erittäin komeat bassolinjat ja polveilevat mellotron- ja jousitaustat.

Nights in White Satinista jää jokaisella kuuntelukerralla parempi jälki. Illan viimeisenä kappaleena säässä kuin säässä.