Metallimusiikin olemus – 66. Mieluummin lumihanhi kuin musta joutsen

CAMEL – SNOW GOOSE (1975)

Camel on päässyt oikeustoimiin pari kertaa. Ensimmäisen kerran Mirage-albumin johdosta. Sen kannet olivat lähes suora kopio Camel-tupakka-askista. Lopulta savukeyhtiö teki bändin kanssa sellaisen sopimuksen, että keikoilla mainostettiin ja jopa jaettiin Camel-savukkeita ja vahvistimet oli päällystetty yhtiön ilmeellä. Toinen kerta saatiin tulille Snow Goose –albumin takia. Se perustui Paul Gallicon kirjaan ja Gallicon ei näin suorasta tarinan lainauksesta pitänyt. Varsinkin, kun ensimmäisissä painoksissa kirjan tekstejä oli lainailtu levyn kansiin. Tarina ei vaihtunut, mutta levyn ilme hiukan. 

Camel perustettiin nimellä The Brew vuonna 1971. Sen jälkeen bändin kosketinsoittajaksi hankittiin Peter Bardens, samalla nimeksi vaihtui CamelBändin alkupään tuotanto on instrumentaali– ja konseptitavaraa. Loppupään tuotantoja ovat käyneet tekemässä monet muusikot ja vain pahoista terveysongelmista kärsinyt Andrew Latimer on mukana alkuperäisjäsenistä.  

Konsepti- ja instrumentaalisääntöä tottelee myös vuoden 1975 Snow Goose. Albumilla on tuolle aikakaudelle jopa ihmeellisen vähän häiritsevä äänimaailma. Väkisin vaikeaksi sävellettyä musiikkia on hyvin vähän. Musiikki pikemminkin soljuu joutuisasti eteenpäin. Sävelet ovat kauniita ja sovitukset sulavia. Progressiivista musiikkia albumi joka tapauksessa on, mutta se ei missään mielessä syöksy progemaailmaan soittotaidon esiintuomisen varjolla.  

Konseptialbumien kautta Camel on lyönyt pitkään pysyneen leiman myös metallimusiikin tukirakenteisiin. Sellainen 1980-luvun proge on Camelia ihaillut paljonkin, mutta ihailuja on paljon myös myöhemmissä ja vähän epätodennäköisemmissäkin yhteyksissä. Neo-progressiivisen musiikin (Marillion, Fish…) esikuva bändi helposti on. Sitä ovat kuitenkin todella paljon ihailleet myös Porcupine Treen Steven Wilson ja Opethin Mikael Åkerfeldt. Mainitaan myös Rick Astley, jonka “mielen albumi oli räjäyttänyt”.  

Itse pidän tällaisesta taustamusiikista paljon. Kappaleet ovat lyhyitä, mutta silti hienosti yhteen sovitettuja.  Esimerkiksi Rhayader, jossa koko albumin läpi kulkeva kepeys tulee hienosti esille.

Metallimusiikin olemus – 65. Sairasvuoteelta ikonisten soolojen soittajaksi

QUEEN – SHEER HEART ATTACK (1974)

Brian May makasi sairaana Rockfield-studiolla ja kuunteli, kun Freddie Mercury soitti ensi kertaa Killer Queenia. Vatsakivut olivat todella kovat ja Mayta kaihersi pelko, ettei voi jatkaa bändissä. Maylta kuitenkin löydettiin hepatiitti ja pohjukkaissuolihaava, ja hoitojen jälkeen hän tuli nauhoittamaan omia osuuksiaan muiden nauhoitusten päälle.

Progressiivisen ja fantasiamaailmassa pyörineen Queen II –albumin jälkeen Queen oli tekemässä popimpaa albumia. Tällä kertaa talouspuolikin oli kunnossa, joten äänityksiä voitiin tehdä ihan oikeilla studioilla ja oikeina työaikoina. Albumin kappalemateriaali oli enemmän koko bändin tuotosta, vaikka valtaosa biiseistä meni vieläkin Mayn ja Mercuryn nimiin. Tältä albumilta löytyy ensimmäinen basisti John Deaconin kappale ja rumpali Roger Taylor laulaa yhden kappaleen kokonaan. Onneksi ei enempää.

Queenmaisesti albumi oli jälleen varsin monitahoinen ja teatraalinen musiikkityylien suhteen. Sitä oli yleisön mielestä kuitenkin helpompi kuunnella ja se nousi Briteissä listakakkoseksi, Ranskassa kuutoseksi ja mikä tärkeintä, USA:ssa 12:nneksi. Tämä aukaisi tiet siihen maailmanmenestykseen, mistä me Queenin tunnemme.

Vaikka albumi ainakin minusta on hiukan sekava ja oudoista kohtaa teatraalinen, on sillä kuitenkin tyylillisesti metallimaailmalle valtava merkitys. Heti levyn aloittava Brighton Rock tunnetaan yhdestä ikonisimmista kitarasooloista ja nehän metalliin kuuluvat. Niin ikään Mayn säveltämä Now I’m Here on ehtaa glam rockia, jossa voi kuulla esimerkiksi Mötley Crüeta ja monia muita tukkabändejä. Se metallisin pala on joka tapauksessa Stone Cold Crazy, jota voidaan pitää speed metalin ensimmäisenä ilmentymänä, jopa thrash metallina ennen kuin termiä oli edes olemassa. Siitä on metallin saralla melkoista kulmakiveä pystyssä pitävä Metallicakin tehnyt ihan tunnetun coverin. Albumin kappaleita ovat versioineet metallibändeiksi luokiteltaviksi myös Dream Theater ja Def Leppard.

Musikaalisesti erittäin taitava albumi, jonka kappaleet kuitenkin vaihtelevat hiukan liikaa. Koska metallipää edellä mennään, niin tähän laitetaan itseoikeutetusti tuo Stone Cold Crazy ja vieläpä ilmestymisvuoden live-versiona. Onhan tuossa nyt metallia ja munaa vaikka minkä verran!

Metallimusiikin olemus – 64. Huuruilua juoppohulluuden porteilla

YES – RELAYER (1974)

Yes oli tehnyt uransa kannalta merkittävän virheliikkeen. Tai tätä se oli vain kosketinsoittaja Rick Wakemanin mielestä. Tales From Topographic Oceans oli liian pitkäjonka seurauksena Wakeman sai tarpeekseenLähinnä sen vuoksiettä kyseisellä albumilla oli paljon kohtiajoissa kiipparilla ei ollut mitään soitettavaaTämän vuoksi hän ajautui jopa alkoholismin partaalle. 

Kiertueen jälkeen bändi siirtyi miettimään seuraavaa albumiaanKosketinsoittaja kuitenkin puuttui. Koesoitossa kävi monenlaista pimputtajaa. Esimerkiksi Vangelis, joka oli ansioitunut Apphrodite’s Childin riveissäValituksi tuli lopulta jazz- ja funk-mies Patrick MorazSveitsiläistaustainen velho oli viivan alla sopivampi mies bändiin kuin muut 

Albumi tehtiin vähän enemmän tee se itse –meiningillä. Se nimittäin äänitettiin basisti Chris Squiren autotallistudiollajonne tuottaja Eddie Offord toi oman 24-raiturin ja miksauspöydän. 

Kappalemateriaali on enemmän maalailevaaehkä myös fuusio-puolta sisältävääTämä vaikutus tuli todennäköisesti kosketinsoittaja Morazin kauttaEsimerkiksi Sound Chaserkappaleen kitarasoolon taustalla olisi ollut vieläkin jazzimpaa meininkiä, josta edes kitaristi Steve Howe ei ihan pitänytMorazin itsensä mielestä tuon kappaleen kosketinsoolo on albumin parhaita kohtiamutta kokiettä muut albumin kosketinkuviot on haudattu miksauksessa kaiken muun alle.  

Kansitaiteen on jälleen tehnyt Roger Deanjoka pitää tätä Yes-levyjen parhaanaMyös bändi kertoo albumin toimivan hyvin. Kitaristi Howe pitää sitä soundiltaan hyvin kansainvälisenä, Squire taas piti rytmiryhmän työskentelyä siihen mennessä parhaana YesinäUusi kosketinsoittaja sen sijaan oli vähän kaksijakoisin mielinkuten myös Wakemanjoka kertoi edelleen pitävänsä hyvänä päätöksenä bändistä lähtemistäänkoska Relayer oli liian jazzmaista ja sävellyksiltään vapaata. Wakeman kuitenkin palasi bändiin heti tämän albumin kiertueen jälkeen. 

Relayer ei menestynyt Briteissä niin hyvin kuin edeltäjänsämutta oli esimerkiksi USA:ssa paremmilla sijoituksillaAlbumi on aika sekopäisen oloinen ja uskoisinettä sen metallivaikutus tulee juuri tuosta fuusio-otteestaJos tätä nyt oikeasti niin tärkeänä voi metallille pitääTämän albumin elementtejä voi löytää esimerkiksi fuusiobändi Planet X:n musiikista. Sound Chaseria on coveroinut ainakin Dream Theater –kiippari Jordan RudessTästä syystä laitammekin sen soimaan. 

Kuva: pinterest.com

Toomion TOP200-biisit: 159. Liam Lynch – United States of Whatever

Kun joku osuu ytimeen sillä, että on vaan yksinkertaisesti niin huono, voi siitä tulla lopputuloksena mahtava. Liam Lynch teki niin.

Liam Lynch on muusikko, mutta ehkä enemmän kuitenkin ohjaaja ja nukketaiteilija. The Sifl and Olly Showsta tunnetuksi tullut heppu teki vuonna 2002 kultaa vuolleen kappaleen United States of Whatever.

Biisi on hurjat puolitoista minuuttia pitkä ja tehty niin räkäisillä soundeilla, että toisenlaisena kappaleena sen sammuttaisi välittömästi. Tällaisena parodiapunkkina se kuitenkin toimii ja varsinkin videon kera.

Se nousi Brittisinkkulistalla kymmenenneksi ja saavutti koko maailmassa melkoisen kulttisuosion. Se on koko kuvaus amerikkalaisista nuorista tyyliin ”ihan sama”.

Jostain netistä tämä löytyi ja on allekirjoittaneen toimesta soinut kovissakin yleisurheilukisoissa tiettyjen urheilijoiden kannustusmusiikkina. Itse pidän parhaana säkeistöä Zafon kohtaamisesta.

Niin kiire ei ole kellään, ettei tätä voi katsoa ja kuunnella. Hyvä mieli siitä kuitenkin tulee.

Metallimusiikin olemus – 63. Lemmy avaruudessa

HAWKWIND – HALL OF THE MOUNTAIN GRILL (1974)

Dave Brock syntyi vuonna 1941 Isleworthissa, Englannissa. Dave aloitti soittelun 12-vuotiaana saadessaan isältään banjon kouraansa. Suurimmat vaikuttajat olivat tuolloin Fats Domino ja Humphrey Lyttelton. Siitä musiikkimaku taipui enemmän  jazzin suuntaan ja katumuusikon hommiakin mies teki ihan reippaanlaisesti. Olipa jopa niin uhkarohkea, että lopetti päivätyönsä ja lähti kiertämään Eurooppaa soitellen kaduilla. 

Vuonna 1969 Brock ja hänen ystävänsä jammailivat yhdessä. Lopulta Brock, Mick Slattery ja basisti John Harrison pikku LSD-päissään löysivät elektronisen musiikin ja saivat remmiin 17-vuotiaan rumpali Terry Ollisin ja perustivat bändin. Ensin se oli nimeltään Group X, sitten Hawkwind Zoo ja lopulta Hawkwind. Yhtyeen nimi tuli päivästä riippuen joko egyptiläisestä mytologiaststa tai saksofonisti Nik Turnerin haukkamaisesta yskästä.  

Bändistä oli lähtenyt miehiä. Syynä oli huumeiden käyttö. Liikaa tai liian vähän. Bändin Space Ritual -albumi oli listojen TOP20-kamaa, joten vuonna 1974 ilmestynyt Hall of The Mountain Grill piti olla vielä parempiKoska mukaan oli tullut uusi kosketinsoitttaja Simon House, olivat sävellyksenä melodisempia ja ennen kaikkea progressiivisempia. Avaruusteemaa oli vähemmän, josta myös kansitaiteen maahan syöksynyt alus kertoo. Albumin nimi tulee bändin suosiman Mountain Grill -kahvilan nimestä.  

Kappalemateriaali oli monitahoista. Sävellyksiä tehtaili useampi jäsen ja sieltä löytyy kaunista, moodybluesmaista tunnelmointia (Wind of Change) kuin myös lähes blast beat -rumpalointia sisältävää mättöä (You’d Better Believe It)Levy nousi 16:nneksi Briteissä ja näin jälkikäteen sitä melko yksimielisesti pidetään bändin parhaana. “Yhtyeen huipennus”, kuten basisti Lemmy Kilmister on todennut.  

Musiikin metallipitoisuus ei varsinkaan tällä albumilla ole heti kuultavissa. Sillä on kuitenkin ollut iso vaikutus space rock-/space metal/industrialmusiikkiin. Esikuvikseen bändin ja ovat maininneet Monster Magnet ja Ozric Tentacles ja Ministryn Al JourgensenJopa Sex Pistols on bändiä coveroinut.  

Lemmy itse on tietysti metalli-ikoni jo itsessään ja tässä yhteydessä voikin nostaa esiin hänen sävellystaitonsa. Se vain nostaa hänen merkitystään metallille ja antaa lisäväriä Motörheadin suoralle runttaukselle.  

Erikoista musiikkia, josta esimerkiksi tui metallirummutusta sisältävä You’d Better Believe.  

Kuva: onderdernaal.com