Toomion TOP200-biisit: 197. The Prodigy – Voodoo People

Jälleen kerran Jyrki! Siis se ohjelma. Loppuvuonna 1994. Tämä teini-ikäiselle jännittävää ja mystistä voodoo-teemaa käyttävä kappale iskostui mieleen videon muodossa.

Monet sanoivat tuolloin, että kappale oli liian pitkä. Kuusi ja puoli minuuttia. Niin, onhan sillä mittaa ja toistoa tulee paljon, mutta tällaiseen musiikkiin se kuuluu. Tanssittavaksi nämä on tehty.

The Prodigyn tuotannossa on läpi linjan miellyttänyt nerokas soundien käyttö ja hienosti muokatut samplet. Tässäkin kappaleessa on taitavasti haettu Nirvanan Very Apesta riffi, pikkuisen kiristetty tempoa ja lyöty se kappaleen pääteemaksi. Tuottajana ja säveltäjänä vähemmän yllättäen toimi Liam Howlett.

Vaikka listataan biisejä, on tämän kappaleen suurin vaikuttaja ollut sen video. Tunnelma on nimittäin aika uhkaava. Video on kuvattu Saint Lucialla, jossa voodoo oikeastikin näyttelee vielä jonkinlaista roolia. Takaa-ajon tunnelma välittyy varsin vahvasti. Videolla vielä bändissä ollut Leeroy Thornhill esittää hattupäistä voodoopappia, ja hoitaa roolinsa hienosti.

Kappale oli Music for the Jilted Generation -albumin ensimmäinen sinkku, joka albumin tapaan nousi Suomessa listaykköseksi. Nythän se alkaa olla 25 vuotta vanha eikä rumpusoundeja lukuunottamatta ole juurikaan antanut ajan hampaiden nakertaa itseään.

Menkäähän jonkun mutkittelevan metsäpolun päähän, laittakaa napit korviin ja tämä kappale soimaan. Sitten vain yritätte juosta 6,5 minuuttia polkua pitkin niin kovaa kuin pystytte. Toimii.

Ja jos mietitte, mitä kappaleessa lauletaan, niin lause on runoteoksesta The Shalimar ja kuuluu näin: ”…the voodoo who do what you don’t dare do people…”

Toomion TOP200-biisit: 199. Uriah Heep – July Morning

Lukioiässä kuljin musiikillisesti 70-luvun rockin parissa. Tästä kiitos kuuluu hierojalleni, joka opasti minua tuon ajan musiikkiin. ”Laitetaas Tomille vähän kunnon musiikkia.”

Uriah Heepin Look at Yourself -albumi iski minuun kovasti. Se lienee eräänlainen rohkeus ja ennakkoluulottomuus, joka siinä viehätti. July Morningin sävellys urkujen ehdoilla ja varsinkin David Byronin laulusuoritus on vertaansa vailla. Tarkemmin kun asiaa miettii, niin ehkä Ken Hensleyn urkusoolottelu menee jopa laulusuorituksen edelle.

July Morning on alunperin juuri Byronin ja kosketinsoittaja Hensleyn tuotos, joka on liimailtu kasaan kolmesta eri aihiosta. Varmaankin juuri tästä syystä kappale on bändin progressiivisimpia. Kappaleessa Moog-syntikkaa käy soittamassa tekijämiehenä tunnettu Manfred Mann.

Sanoituksissa ei niin erikoisiin sfääreihin päästä. Oikeastaan juuri tuo ”July Morning” -kohta on ainut konkreettinen kohta lyriikoissa. Aamun tunnelmaa tähän joka tapauksessa on saatu vangittua. Bulgariassahan on tapa matkustaa Mustanmeren rantaan katsomaan heinäkuun ensimmäistä auringonnousua. Yleisö laulaa tällöin juuri tätä kappaletta.

Vaikka kappale kesästä kertookin, omat muistot palaavat talveen 1999, jolloin suoritin lukion läpäistäkseni jonkinasteista vaelluskurssia. Olimme kylmänä pakkasaamuna serkkuni kanssa jossain Keski-Suomessa kiipeämässä umpeen kasvanutta laskettelurinnettä, kun aurinko juuri nousi kuusikon takaa. Tämä kappale olisi kuulunut sen hetken soundtrackiksi.

Toomion TOP200-biisit: 200. The Rolling Stones – Paint It, black

Rollarit bändinä on minulle pääsääntöisesti kuin kärpäsen surinaa korvissa. Räkäistä ja vähän liian hidastempoista rokkia. Esi-isänä välttämätöntä, mutta tälle ajalle tarpeetonta.

Paint It, Black sen sijaan on aina toiminut. Tempoa on vähän liikaa, joten kappale kulkee kuin jarruton pyörä alamäkeen. Vaaran kera. Säkeistön takova melodia tekee tästä maanisen ja sekopäisen.

En tiedä onko Fast Shown Johnny Nice Painter saanut innoituksensa juuri tästä. Sketsissä taiteilija maalaa kaiken siihen asti maalaamansa mustaksi, kun kuulee sanan ”musta”.

Kappale on sävelletty vuonna 1966. Alunperin hidas tekele sai uuden muodon basisti Bill Wymanin versioidessa sitä uruilla. Lopulta siihen lisättiin vielä sitarin soittoa George Harrisonin innoittamana. Nimen kirjoitusmuoto vaihtelee, mutta sinkussa lukee Paint it, black.

Maailmalla Paint it Black oli kärkeä niin Jenkeissä luin Briteissä. Suomessa se ei ihan Dannylle pärjännyt, mutta kakkoseksi kuitenkin. Mitenpä sitä Dannylle…

Sanoitus on otos synkkämielisen miehen mietteistä. Jopa itsetuhoisen. Siihen Mick Jaggerin virittämätön ääni sopii. Muutenkin kappale on parempi kuin bändiltä yleensä sopii olettaa.

Joinain päivinä sadoista covereista suomalaisen Smackin versio tuntuu jopa paremmalta. Mutta jos kappale pitää kuulla, niin kyllä minä alkuperäistä suosin.

Paint it, black sopii eritoten syksyiseen tihkusateeseen. Hetkeen, jona hikinen mies odottaa seuraavan, pahaa oloa halveksivan juoksuvedon alkua. Hetkeen, jolla yritetään valheellisesti saada aivot luulemaan, että verenmaku suussa on hyväksi. Siihen se istuu.

Metallimusiikin olemus – 40. Emersonin hulluuden ilmentymä

EMERSON, LAKE & PALMER – EMERSON, LAKE & PALMER (1970)

Keith Emerson soitti alunperin koskettimia melko rohkeasti eri tyylejä yhdistelevässä The Nice-yhtyeessä. 15-vuotiaana ensimmäisen Hammondinsa hankkinut Emerson kuitenkin koki liikaa rajoituksia The Nicessakin ja alkoi hahmottelemaan mielessään vielä kokeellisempaa kokoonpanoa.

Hän perusti basisti Greg Laken (King Crimson) ja rumpali Carl Palmerin (Atomic Rooster) kanssa tylsästi nimetyn Emerson, Lake & Palmerin. Palmerin tilalla olisi voitu nähdä myös Mitch Mitchell (The Jimi Hendrix Experience), mutta huhut myös Jimin itsensä liittymisestä bändiin pilasivat myös Mitchin osallistumisen. Bändi alkoi esiintymään hyvin pian perustamisensa jälkeen ja Isle of Wight Festivalin setin jälkeen se nousi nopeasti suureen suosioon. Tosin aikalaisissa oli myös oppositiota. Esimerkiksi BBC:n juontaja piti bändiä ”talentin ja sähkön tuhlauksena.”

Debyyttialbumin tuottajana toimi basisti Lake. Hän hoiti lisäksi laulupuolen. Kappaleet albumilla ovat hyvin ristiin sävellettyjä ja sovitettuja. Ne sisältävät ihan suoria kopioita varsin kuuluisienkin klassisten säveltäjien teoksista. Albumilta löytyy monenlaista kikkailua, mutta rumasti voisi sanoa sen olevan Emersonin ”hulluuden” ilmentymä. Ei ole ihme, että bändit kuten Dream Theater pitävät ELP:a suuressa arvossa. Kuten kaikkien progejättien kanssa tahtoo käydä, on albumimitallinen jumalatonta kokeilua ja kikkailua pidemmän päälle raskas pala nieltäväksi. Niin tahtoo käydä myös Emerson, Lake & Palmerin kanssa.

Metallin kehityksessä se on varmasti ollut erittäin merkittävässä roolissa. Se vei King Crimsonin tahallisen vaikeaselkoisuuden melodisen improvisaation äärirajoille. Sisältö kuulostaa siltä, kuin osista noin kymmenen prosenttia olisi sovittu bändin jäsenten kesken etukäteen ja loppu tulee sitten lennosta. Albumi on Laken lauluja lukuun ottamatta melkoisen raskas, joten pieni metalliviite myös sieltä suunnasta.

Keith Emerson on monelle kosketinsoittajalle kova esikuva, sillä hän oli äärimmäisen maaninen live-esiintyjä. Mies kun soitti koskettimiaan milloin mitenkin päin. Soittimia ei varsinaisesti silitelty vaan soitto oli väkivaltaista ja kaoottista. Silti erinomaisen taitavaa. Tällä kertaa laitellaan myös tuosta live-osastosta videomateriaalia.

Jos esimerkkikappaleen haluaa albumia parhaiten kuvaavaksi, niin Knife-edgessä taitaa olla kaikki, mihin bändi tällä lätyllä pystyy.

Kuva: anglonautes.eu

Metallimusiikin olemus – 32. Let Jimi take over!

JIMI HENDRIX EXPERIENCE – ARE YOU EXPERIENCED (1967)

Nyt sitten päästäänkin Jimi Hendrixiin. Hän on tähän asti läpi käydyistä ehkä eniten mainittu artisti. Varmasti koko metalligenren vaikuttavimpia artisteja. Toisaalta tässä on levyesimerkkinä The Jimi Hendrix Experiencen albumi. Näin ollen emme voi unohtaa myöskään bändin muita soittajia.

Jimi itse syntyi USA:ssa. Saatuaan vapautuksen armeijasta hän muutti Tennesseehen ja liittyi The Isley Brothersin taustabändiin. Ehti mies käymään myös täälläkin mainitun Little Richardin bändissä. Jimi itse ei ollut taustahommiin täysin tyytyväinen. Tilaisuus saada mainetta koitti, kun Chas Chandler näki Jimin esiintymässä ja ohjasi hänet muuttamaan Lontooseen. Vain muutaman kuukauden aikana Jimille oli kasattu bändi, jossa soitti rumpuja Mitch Mitchell ja bassoa Noel Redding.

Noel oli alun perin kitaristi, ja se kuului hänen soitossaan. Noel oli nopea oppimaan kappaleet ja hiuspehkokin sopi Jimin silmään, joten paikka bändissä oli ansaittu. Rumpuihin valittiin jazzia soitellut Mitch Mitchell. Valinta tiputti toisen vaihtoehdon, Aynsley Dunbarin pois. Tuskin hänkään kehno olisi ollut. Mitchellin soljuvat fillit täydensivät Jimin poukkoilevaa sävellystä ja soittoa mainiosti. Lopputuloksena oli aikansa superbändi, vaikkei nimistä kukaan ollut erityisen tunnettu ensimmäisen albumin ilmestyessä.

Are You Experienced (1967) on monesti arvioitu aivan kärkeen, vaikka mukaan olisi laskettu kaikki mahdolliset musiikkialbumit. Albumista tehtiin monia eri painoksia, joista USA:n versiota pidetään yleisesti parhaana. Tämä johtunee pitkälti siitä, ettei UK-versiossa ole Hey Joeta, Purple Hazea eikä The Wind Cries Marya. Jenkkiversion biisijärjestys on myös Jimin itsensä suunnittelema, joten käsitellään tässä yhteydessä sitä.

Albumia on vaikea kuunnella niin, että osaisi poimia sieltä ne uudet ja ajalle erikoiset elementit. Vaikka levy on jo vanha ja oikeastaan itseni ikäisille tosi vanha, on sen jostain syystä kuullut kymmeniä, ellei satoja kertoja. Hienoa rokkia. Pääasiassa. Purple Haze on sitä itseään, psyke-rokkia. Hey Joe ehkä yksi maailman parhaita biisejä. Metallilistaukseenkin sopiva, sillä se oli rajun sanoituksensa takia soittokiellossa monilla radiokanavilla. The Wind Cries Mary on ovela ja rauhallinen sävellys, joka paranee kerta kerralta. Fire, tuo monesti coveroitu kappale on sellaisessa asemassa myös metallipiireissä, että eihän se ihan kuraa voi olla. Levy on täynnä klassikoita, mutta myös tuntemattomammissa lauluissa on paljon hyvää.

Jos jollain, niin Jimillä on ollut metallin suhteen lusikka sopassa jo valmistusvaiheessa. Aika vähän on niitä bändejä tai kitaristeja, jotka eivät jotain kautta Jimiä pitäisi esikuvanaan. Hendrixin soittotyylissä oli jotain hyvin omaperäistä. Se sekoitti jopa jazz- ja funk-elementtejä valloilla olevaan psykedeeliseen rokkiin. Soitto perustui hyvin paljon improvisaatioon tai siltä kuulostavaan soittoon, vaikka kappaleita hiottiinkin tuhansia kertoja. Myös teknisesti hän oli eräänlainen innovaattori. Oli oikeastaan ihan sama, miten päin kitara käteen lyötiin ja silti soitto kulki. Jimi käytti taitavasti feedback- ja wah wah-efektejä. Eipä ihan heti tule mieleen parempaa wahin käyttäjää. Teknisen taidon lisäksi Jimi osasi sanoittaa, laulaa ja ennen kaikkea esiintyä. Ei se Yngwie J. Malmsteenkaan kitaroita palamaan sytyttäisi ilman Jimin esimerkkiä.

Albumi on omilla listoillani lähellä kärkeä, muttei ihan top-kamaa. On se silti sellainen, että melkein kaikilla itseään rock-fanina pitävillä se pitäisi hyllystä löytyä.

Laitan esimerkkikappaleeksi Hey Joen, vaikkei sävellys alun perin oma olekaan. Sillä pääsee kuitenkin tunnelmaan. Erityishuomio bändin yhteensoitossa. On muuten muutama komea filli ja bassoraita.

Kuva: denofgeek.com