Metallimusiikin olemus – 62. Progemetallin alkutahdit

KING CRIMSON – RED (1974)

”En ymmärrä sitä, mutta jos sinä sanot sen olevan hyvä, niin minä uskon sinua”, totesi rumpali Bill Bruford kitaristi-säveltäjä Robert Frippille, kun he olivat äänittämässä albumin nimiraitaa. Se kertoo vielä tänäkin päivänä paljon tästä albumista. Edes soittajat eivät tahtoneet pysyä Frippin aivoituksien perässä. Eikä yhteistyö helpointa ollutkaan. Fripp on kuvaillut noita aikoja bändin kanssa sanoin “kuin soittaisi lentävän tiiliseinän kanssa”. 

King Crimson vaatii kuulijalta paljon. Vaikka olen itsekin kuunnellut progressiivista musiikkia sellaisen 25 vuotta, tuottaa osa bändin kappaleista päänvaivaa. Monesti syvien vesien black tai death metal vaatii korvilta paljon, että erottaa minkäänlaisia nyansseja. King Crimsonin tuotosten haaste tulee rytmeistä. Jokainen instrumentti voi kuulostaa siltä, että se soittaa omaa teostaan ja yhteys löytyy lähinnä matemaattisesti. Kunnianhimoista, mutta ei easy listening. 

Redin äänitysten aikana bändillä alkoi mennä heikosti. Sisäiset kemiat eivät toimineet. Viulisti David Cross joutui taistelemaan, että viulu kuului keikoilla sillä basisti John Wetton ei uskonut miksaukseen ja sääti omaa volyymiaan itse. Crossilla oli ilmeisesti ongelmia huumeiden kanssa ja Fripp alkoi olla sitä mieltä, että mies saisi lähteä. Tätä ei kuitenkaan kerrottu Crossille itselleen, koska pelättiin hänen reagointiaan kiertueella. Tämä masensi myös Frippiä, eikä hän halunnut ottaa enää mihinkään kantaa. Näin Wettonille ja Brufordille jäikin vastuu studiohommista.  

Puhaltimia käytetään albumilla taajaan. Jotenkin tämän voi yhdistää moneenkin nykyiseen metallibändiin, jotka ovat ottaneet puhaltimia mukaan. Niistä varsinkin saksofoni on usein suosiossa. Levyllä on kaksi kappaletta, joita metalli ja varsinkin progemetalli saa esi-isänään kunnioittaa. Albumin avaava Red sekä Starless. Ensimmäinen on todella metallinen pläjäys ja toinen surullisen kaunis ja riipivä. Starlessista voi jälkiviisaana sanoa, että se on jäähyväislaulu. Kaksi viikkoa ennen albumin julkaisua Fripp ilmoitti King Crimsonin tien tulleen pysyvästi päätökseen. Elämälle piti löytää muuta sisältöä. 

Nirvanan Kurt Cobain on sanonut Red-albumin olleen hänen musiikillisen ilmaisunsa pääinnoittaja. Jotain samaa synkkyyttä tunnelmasta kyllä löytää. Kokonaisuudessa on samankaltaisuutta myös Oranssi Pazuzun tekemisten kanssa. 

Laitamme tuon Redin tähän esimerkiksi. Se on eniten metallia. 

Kuva: qobuz.com

Toomion TOP200-biisit: 160. Deep Purple – Sometimes I Feel Like Screaming

Alavuden Tusanpuoli ja lukioaikainen hieronta. Melkosta hieromista oli tietysti koko elämä, mutta tämä liittyi juoksuharrastukseen. Hieroja oli vannoutunut Deep Purple -fani, ja perehdytti minut sille tielle.

Purpendicular oli juuri ilmestynyt ja se kuulosti vähän kummalta. Tämä toki Steve Morsen takia. Ritchie Blackmore oli poissa ja Steve ekaa kertaa puikoissa.

Monisyinen kappale jää helposti hyräilylistalle, mutta sen eniten kiinnostusta herättävä kohta on Morsen mahtava kitarasooloilu kappaleen lopussa. Morse vuolee kitarastaan juoksutuksia, kuin kuorisi perunaa. Niin helpolta se kuulostaa.

Morsen yksikseen tapaillessa kappaletta, olivat Jon Lord ja Roger Glover tulleet ihmettelemään sävelmää ja niin siitä oli samana päivänä tehty Deep Purplen biisi.

Helppo kuunnella ja tykästyä.

Toomion TOP200-biisit: 161. Queen – Bohemian Rhapsody

Useasti olen jo maininnut, että oma kosketus Queeniin on tullut Greatest Hits 2 -kasetilta, jota on varmasti kuunneltu paljon. Siinäpä ei tätä biisiä ollutkaan, joten törmäsin tähän vasta aika myöhään. Ehkä noin 1993. Olin toki kappaleen kuullut, mutta ei se sillä tavalla ollut räjähtänyt tajuntaan. Eniten se sitten innosti katsoessamme Queenin muistokonsertista, jossa Elton John ja Axl Rose vetävät kappaleen.

Freddie Mercury alkoi säveltämään osia kappaleeseen jo 1960-luvun puolella. Lopulta se monen osan summana kehkeytyi ihan kokonaiseksi, joskin äkkiseltään sekapäiseksi kappaleeksi. Queenin jäsenten omastakin mielestä osien sekoittaminen oli puolittain kieli poskessa tehtyä. Parhaimmissa kohdissa on yli 180 raitaa päällekkäin ja sen ajan 16- ja 24-raitureilla siinä on tekemistä. Pianot on soitettu sillä samalla, millä Paul McCartney soitteli Hey, Juden.

Minulla se ei biisinä ole niin nostalginen kuin moni muu Queenin kappale, mutta tämä nousee ihan sävellyksellisellä rohkeudella tälle listalle. Hyvä kappale, mutta ei minun listoilla lähelläkään kärkeä.

Laitan videoksi tuon Eltonin ja Axlin vedon, koska Freddietä tulemme vielä tapaamaan tällä listalla. Axl tulee maailman kovimpana rock-kukkona ottamaan Freddien paikan noin kohdassa 3.15. Ja hyvin tuleekin! Kylmät väreet kulkevat aina! Kohta on muutenkin suosikkiosioita tässä kappaleessa.

Metallimusiikin olemus – 61. Mustavalkoista fantasiaa

QUEEN – QUEEN II (1974)

Queenin ensi levy oli tehty hyvin lyhyessä ajassa. Siitä huolimatta niin onnistunut, että bändi sai kiertää keikkaillen pari vuotta. Kiertueen loppupuolella alkoi uuden albumin teko, johon oli huomattavasti enemmän aikaa ja tekniikkaa. ”Halusimme viedä rock-albumin äänityksen uudelle tasolle”, tuumi Brian May. Koko tekniikka oli siis käytössä.

Albumi jakautuu kahteen osaan. Vinyyliaikana ihan virallisesti kahteen puolen. Valkoiseen ja mustaan. Valkoinen on hempeää ja tunnerikasta fiilistelyä, kun taas musta on raskasta, progressiivista fantasiaa. Valkoinen on pääosin Mayn säveltämää ja musta taas Freddie Mercuryn tuotosta.

Albumi ei suurelle yleisölle sisällä minkäänmoisia klassikoita. Seven Seas of Rhye ehkä eniten soitettu. Se olikin tietoinen haku singleksi. Mustan puolen kappaleet ovat siitä huolimatta pääosin hienoja, monitahoisia sävellyksiä. Ehkä liiankin kimurantteja ollakseen hittejä.

Ogre Battle on nimeltään mielettämän korni. Samalla se on lähes raskainta 70-luvun Queeniä. Fairy-Feller’s Master Stroke taas pohjaa samannimiseen tauluun. Ihan täyttä fantasiaa. Albumin ”pääteos”, The March of The Black Queen, on Mercuryn mukaan Queenin hankalimpia kappaleita sävellystyön puolesta. Synkkä, jopa ahdistavan synkkä Queeniksi. Siinä sekoitellaan useampaa tahtilajia ja vielä päällekkäin. Nevermore balladina on tälle täydellinen vastapari. Kaunis ja lyhyt.

Mayn mukaan aikalaiset, Led Zeppelin ja The Who tekivät periaatteessa samanlaista musiikkia, mutta enemmän riffeihin pohjautuen. Queenin tavoite oli olla älykäs ja soundiltaan monikerroksisempi ja säröisempi. Hyvin tämän allekirjoittamaan pystyy. On tässä teemaa myöten heviä ja metallia, vaikka sen arvo on huomattu vasta myöhemmin.

Albumi jakoi mielipiteitä. Jenkeissä ei pidetty, Briteissä pidettiin. Rumpali Roger Taylorin mukaan se johtui bändistä, ei levystä. Eikä varsinkaan albumin nimestä, jota Taylor inhosi. Queen ei ole koko olemassaolonsa aikana juuri tätä albumia soittanut. Mayn mukaan se on vaikea, eikä kappaleet hänen mielestään niin erinomaisia olleet, mutta musiikillisesti hän piti sitä Queenin elinkaaren suurimpana harppauksena eteenpäin.

Gunnareiden Axel Rose ja Smasharien Billy Corgan pitävät albumia yhtenä suosikkinaan. Queenia on ylipäätään pirun hankala ohittaa käsiteltäessä metallia tai raskasta rockia. Tai oikeastaan mitään valtavirrassa viihtynyttä musiikkia.

Tämä pitää kuunnella. Jokaisen. Se vaatii valkoisen puolen kahlaamisen, mutta pohja kenkien alla kovenee, kun päästään mustalle puolelle. Esimerkkikappaleena ”pääteos”.

Metallimusiikin olemus – 60. Köyhäintalosta maailmanmenestykseen

GENESIS – THE LAMB LIES DOWN ON BROADWAY (1975)

Edellinen vuosi oli tahkottu aiemman levyn kiertuetta ja rahaa. Selling England by the Pound oli nimittäin menestys. Noilla tuloilla bändi varasi osuvana vastaiskuna köyhäintalon kolmeksi kuukaudeksi harjoittelutilakseen. Uuden albumin sävellystyö laskettiin suurimmaksi osaksi soittajien käsiinkun laulaja Peter Gabriel keskittyi lyriikoihin ja tarinaan.  

Kuten usein menestystä saaneiden albumeiden jälkeen käyalkoi Genesiksenkin luomisprosessi sisältää enemmän tuskaa. “Osa jäsenistä meni naimisiin, osa sai lapsia ja osa oli eroamassa ja silti bändi yritti pysyä yhdessä jossain maaseudullatotesi kitaristi Steve Hackett. Kosketinsoittaja Tony Banksin mielestä Lamb Liesin harjoittelu on ollut yhtyeen vähiten mukavaa aikaa. 

Peter Gabriel oli työstämässä hänen viimeiseksi jääväänsä Genesis-albumiaHän erosi väliaikaisesti jopa albumia tehdessä karatakseen muiden projektiensa pariin. Gabriel kuitenkin keskittyi tarinaan ja sen sisältöönTarina oli mutkikas. Se kertoi puertoricolaisesta Raelista ja hänen kokemista sattumuksistaanmutta otti myös kantaa aikakauden tapahtumiin. 

Kun albumi ilmestyi ja kiertue oli liikkellä, Gabriel kertoi muulle bändille häipyvänsä sen loputtuaGabriel halusi keskittyä perheeseensämutta ongelmaksi koettiin myös se, että media piti Gabrielia isompana tähtenä kuin bändiä muuten pidettiin. Gabriel ei itsekään tästä pitänyt ja lopulta ero oli kaikille jonkinmoinen helpotus. 

Briteissä albumi nousi sijalle 10 ja menestyi progebändiksi muutenkin ihan hyvinTällä hetkellä se on kirjatusti myynyt lähes miljoonaa kopiota ympäri maailmanNiistä USA:ssa yli puoli miljoonaa. 

Tiellä metalliin se ei minusta ole kärkipään vaikuttajiavaikka kitarasoundeissa alkaakin kuulumaan metallisuutta. Varsinkin Broadway Melody of 1974kappaleen taustakompissaMyös tupla-albumimuotti ja konsepti tarinasta on myöhemmillekin progebändeille ollut tuttu 

Pidän eniten In the Cagen soundimaailmastajoka sujuvasti kertoo yhdellä soitolla albumin sisällöstänykyaikaisuudesta ja soittotaidosta kaiken oleellisen. Se myös kuvastaa hyvin New Yorkin hektistä elämänmenoaVaihtoehtoisesti näkyviin myös albumin aikainen live-veto kappaleestaOnhan Gabriel eläytynyt koko lailla vahvasti kappaleisiin.