Toomion TOP200-biisit: 191. Aerosmith – Dream On

Aerosmithiin olen aina suhtautunut hyväksyvästi. Kasari- ja ysäriklassikot on toki kuunneltu jo aikanaan, mutta Dream Oniin olen tutustunut vasta rock-radioiden kautta. Ja suhteellisen myöhään. Heitetään arvioksi noin seitsemän vuotta sitten.

Dream On julkaistiin vuonna 1973 debyyttialbumi Aerosmithin toisena sinkkuna. Se oli Steven Tylerin pianolla säveltämä kappale, jota ei ikinä pitänyt levyttää. Stevenin itsensä mukaan se on ainut debyyttialbumin kappale, joka on laulettu hänen luonnollisella äänellään. Muissa oli liikaa näytttelyä ja yritystä olla matala soul-ääni.

Kappale on hyvin yksinkertainen, mutta samalla se on aito. Dream Onin sointukulku on Tylerin kertoman mukaan saanut alkunsa jo hänen isänsä pianoharjoituksista. Pikku-Steven makasi pianon alla ja kuunteli isänsä harjoituksia. Kappale myös osoittaa kuinka lahjakas laulaja Tyler oli jo nuorna miesnä. Kappaleessa odotetaan sitä lopun kirkuen laulettua ”dream onia”. Ei unohdeta myöskään Toxic Twinsin toista osapuolta, kitaristi Joe Perrya. Kitarakin nimittäin kulkee aivan linjassa.

Dream On on parhaimmillaan aamuruuhkassa, mikä Joensuussa tapahtuessaan onkin unta. Aamun ensimmäistä kahvia odotellessa.

https://www.youtube.com/watch?v=sZfZ8uWaOFI https://open.spotify.com/track/5MxNLUsfh7uzROypsoO5qe?si=1lGwo1zIQYCIlYoRxTlFIg

Toomion TOP200-biisit: 194. OutKast – Ms. Jackson

Eleltiin syksyä vuonna 2000, kun OutKast pamautti pihalle Ms. Jacksonin. Se oli melodinen Stankonia-albumin toinen single. Hip hop -kappale, jolla oli takaperoisia perkussioita ja pianokilkuttelua. Hyvin yksinkertaiselle pohjalle, kuin 2000-luvun Coolion Gangsta’s Paradise, perustui tämäkin teos.

”Alkujaan Ms. Jackson oli akustinen kitarakappale, jonka muunsin sellaiseksi, että ihmiset ymmärtävät sen vähän paremmin”, tuumaili André 3000. Sanoitus kertoo miehen suhteesta Erykah Baduun ja hänen äitiinsä. Jos niitä tarkemmin lukee, niin tarinahan on aika hyvä. Se kuvailee ihan taidokkaasti omistushaluista äitiä. Välillä sanoitukset menevät roiseiksi, mutta ei tahallisen törkeinä.

Tämänkin kappaleen ilmestyessä elettiin vielä aikaa, jolloin video ja nimenomaan televisiosta esitetty musiikkivideo oli voimissaan. Kappaleisiin ja videoihin törmäsi haluamattaan, samalla niistä oppi varmaan myös pitämään.

André 3000:n ääni on aivan letkeää kuunneltavaa. Biisin soundimaailma on hiukan lo-fi, mutta hyvällä tavalla. Tämän genren musiikissa se mahdollisuuksien etulinjassa kulkeminen ei ole läheskään aina toiminnan kärkenä. Kappale lainaa The Brothers Johnsonin Strawberry Letter 23:sta aika suoraan, toki eri temmossa ja soundeilla.

Sateinen lokakuu. Hiukan parisuhdeongelmaa ja melko vähän rahaa. Tämä siihen taustalle soimaan. Teksti-tv:n tekstiviesti-chat.

https://www.youtube.com/watch?v=MYxAiK6VnXw https://open.spotify.com/track/0I3q5fE6wg7LIfHGngUTnV?si=dHhezNc1T0yO9cAH-OaAVw

Toomion TOP200-biisit: 196. Simon & Garfunkel – The Sound of Silence

Disturbed on tästä muistuttanut helkkarin ärsyttävällä, joskin Paul Simonin itsensä kehumalla cover-versiolla. En pysty sitä kuuntelemaan.

Alkuperäinen teos on vuodelta 1964. Se oli alunperin tehty ja äänitetty akustisena. Silloin se ei mainittavaa menestystä saanut, mutta sähköistetyn folk rockin tultua muotiin kävi toisin. Tuottaja Tom Wilson kävi vuonna 1965 Bob Dylanin bändille sanomassa, että soittakaapa tähän akustisen version päälle rummut, sähkökitara ja basso. Silloin natsasi.

Paul Simon oli debyyttilevyn floppauksen jälkeen muuttanut Englantiin ja kuuli vasta myöhään, että sinkku on noussut listaykköseksi. Myös Art Garfunkel oli tästä yllättynyt. Näin miehet palasivat yhteen ja historiaa on sen jälkeen tehty muillakin teoksilla.

”Hello darkness, my old friend.” Siinäpä yksi maailman hienoimpia laulettuja fraaseja. Sen syntytarina tuli Simonin tavasta laulaa pimeässä vessassa. Niin on tämäkin kappale on siellä pitkän ja vaivalloisen prosessin tuloksena syntynyt. Kun Simonilta itseltään kysytään lyriikoiden tarkoitusta, vastaa hän siihen seuraavasti: ”Olen tehnyt sen 21-vuotiaana. En ole enää 21-vuotias. En siis tiedä.” Ehkä siinä ihmisten kommunikoinnin vaikeutta perataan.

Artin ja Paulin lauluhan on mieletöntä. Sävellys on niin hieno, että outoa on, jos tästä ei pidä. Tosin sellaisiakin on. Kappale on nimittäin aika ylhäällä myös Maailman huonoimmat biisit -listalla. Liian itsestäänselvää folk rockia kuulemma.

Aamuyöstä. Keväällä, kun jo kahdelta alkaa olla valoisaa. Pihalla on kylmä, mutta vihreää.

https://www.youtube.com/watch?v=qn0QBXMYXsM https://open.spotify.com/track/2YplrdHMBoRdnHgMeHEwHm?si=hkmTdfzqQiypnnaSqmT4JA

Metallimusiikin olemus – 38. Kenties maailmankaikkeuden huonoin tärkeä albumi?

CAPTAIN BEEFHEART AND HIS MAGIC BAND – TROUT MASK REPLICA (1969)

Frank Zappan hullumpi versio, Don Van Vliet eli Captain Beefheart on psykedeliapuolen hämmentävimpiä hahmoja. Myös kuvataiteilijana uraa tehnyt mies aloitti kuvanveiston kertoman mukaan jo 3-vuotiaana. Musiikkiin hän pääsi kiinni vasta myöhemmin. Silloin hän kuunteli paljon bluesia ja jazzia Robert Johnsonista John Coltraneen. Koulussa hän löysi Frank Zappan ja musiikillinen innostus sai lisätukea toiselta psykedelian ja kokeellisuuden ystävältä. Van Vliet kuoli pitkäaikaiseen MS-tautiin vuonna 2010.

Trout Mask Replican syntytarina on jopa kulttimainen. Bändi koostui Van Vlietia lähes 10 vuotta nuoremmista soittajista, joita herra itse kohteli vähintään häikäilettömästi. Usein levyä pidetäänkin eräänlaisena Van Vlietin ihmiskokeen tuloksena. Van Vliet halusi bändin ”elävän” albumin musiikiksi. Niinpä koko bändi harjoitteli yötä päivää erakoituneena syrjässä sijaitsevassa talossa.

Ilmeisesti herralla Pihvisydämellä oli tavoite selkeänä mielessään, sillä albumin 28 kappaletta, kestoltaan 78 minuuttia, sävellettiin yhdessä ainoassa 8,5 tunnin sessiossa. Sävellys tapahtui pianolla, soittimella, jota Van Vliet ei osannut soittaa. Tämän jälkeen yhtye harjoitteli kahdeksan kuukautta nälässä, univajeessa ja joskus jopa väkivallan kohteena, asuen kahdessa huoneessa ja harjoitellen kolmannessa. Tämän jälkeen koko setti äänitettiin 4,5 tunnissa livenä, jonka jälkeen Van Vliet itse nauhoitti soiton päälle lauluja muutaman päivän ajan. Kunnioitettavaa projektin hallintaa tai sitten miehellä vain oli julmetusti kaloja päässä.

Eihän albumi aikanaan saanut kummoistakaan palautetta, mutta vuosien jälkeen se on saanut kokeellisuudessaan ikonisen aseman. Simpsoneiden luoja Matt Groening on kertonut albumin olleen huonointa, mitä hän oli ikinä kuullut. Hän ei voinut uskoa, että tuottaja Frank Zappa voisi tehdä jotain tällaista hänelle. Sitten väkisin yrittämällä albumi oli kolahtanut monen kuuntelun jälkeen. Myös ennen kaikkea visuaalisesta maailmastaan tunnettu David Lynch pitää albumia ”kaikkien aikojen suosikkialbuminaan”. Varsinaisista muusikoista ainakin Red Hot Chili Peppersissä vaikuttanut John Frusciante on albumiin hyvin mieltynyt. Ja kyllähän näitä kaikkia ihailijoita jonkinlainen psykedelia yhdistää.

Metallin suhteen albumia pitänee katsoa nimenomaan äärimmäisen kokeellisuuden suunnasta. Tekotapa on raaka. Siitä tulee mieleen Slipknotin käyttämä agressio, jossa jopa luita on murtunut. Musiikillisesti mennään niin äärimmäisen outoon meininkiin, että pahimmasta kikkailumusiikistakin saa hakemalla hakea yhtä kaistapäisiä elementtejä. Jollain tapaa Mike Pattonia voisin tietyissä projekteissa verrata Don Van Vlietiin.

Vaikka minä paljon siedän ja paljon olen kuunnellut, on Trout Mask Replica (1969) ollut kautta aikojen kolmen huonoimman kuuntelemani albumin joukossa. Eikä se sieltä nouse vieläkään. En vain ymmärrä. En toisaalta ymmärrä Kaija Saariahonkaan tuotantoa, ja silti häntä pidetään maailmalla todella suurena artistina. Ihan ensimmäisestä kappaleesta lähtien Trout Mask Replica on kammottava. Tekotapa on kunnioitettava, mutta musiikki lähinnä kaaosta.

Esimerkkinä ykkösbiisi. Siitä voi sitten kukin päätellä, onko musiikki niin erinomaista, että albumi kannattaa kokonaan kuunnella.

https://www.youtube.com/watch?list=PL85AED660A8EB8501&v=PxRt0rTCo7Q

https://www.youtube.com/watch?v=xiorncOFpcg

Kuva: The Hollywood Reporter

Metallimusiikin olemus – 37. Psyke-jazzia 16-raiturilla

FRANK ZAPPA – HOT RATS (1971)

Vähän ennen vuosikymmenen kääntymistä, julkaisi Frank Zappa yhden myydyimmistä albumeistaan. Hot Rats on oikeastaan ensimmäinen herran sooloalbumeista. Levy on lähes kokonaan istrumentaalimusiikkia. Ainoan vokaaliosuuden vetää Captain Beefheart, joka myös Don Van Vlietinä tunnetaan.

Frank Zappa itse on yksi eniten yleisön mielipiteitä jakavista proge-muusikoista. Moni puristi tuntee koko tuotannon jokaista tahtimerkintää myöten, mutta osalle musiikki on pelkkää yliarvostettua kaaosta. Harvassa on kuitenkin ne, jotka eivät Zappaa muusikkona arvoistaisi.

Zappan ulkonäkö ja pukeutuminen viittaa helposti hippiliikkeeseen, vaikka miehen kerrotaan jopa inhonneen hippejä. Zappa ei myöskään ollut musiikkinsa tavalla viehtynyt psykedeelisiin aineisiin vaan oli tupakkaa lukuunottamatta täysin raitis.

Hot Ratsilla esiintyy melkoinen lajitelma huippumuusikoita. Tunnetuimpina heistä ehkä basisti Max Bennett ja ranskalainen sähköviulisti Jean-Luc Ponty. Albumin avaava Peaches En Regalia on lähellä suomalaista Tikanmäkeä, mutta hiukan progressiivisemmin toteutettuna. Toisena tulevalla Willie the Pimpillä kuullaan Zappan pitkä ja taidokas wah wah-soolo, jonka taustalla rytmiryhmä kuulostaa pelottavan taitavalta.

Mitä Hot Rats on antanut metallille tai miten metallia voi tämän avulla määrittää? Suurimpana poikkeuksena aiemmin mainittuihin albumeihin pitäisin äänitystekniikkaa. Levy on koko musiikkihistoriassa aivan ensimmäisiä 16-raitatekniikalla äänitettyjä tuotoksia. Tämän kaltaisessa musiikissa ja eri toten myöhemmässä metallissa, moniraitatekniikka on ollut erittäin tarpeellinen. Varsinkin musiikin mennessä raaempaan suuntaan on äänityksiä ollut pakko tehdä palanen kerrallaaan soundien selkeyden takia. Vaikka musiikkina ollaan kaukana, niin ilman moniraitatekniikkaa olisi moni Nightwish-albumi eeppisyydeltään koulun kevätjuhlien tasoa. Ehkä sitä myös Zappan kitarataidot ja eräänlaisen ”kitarasankaruuden” voisi lihavoidulla kirjoittaa. Onhan nämä teknisesti julmetun taitavia vetoja.

Musiikkina Hot Rats (1971) ei niin vaikea ole kuin moni Zappan tuotoksista minulle on muuten ollut. Ylitsepääsemättömän kunnianhimoiseen materiaaliin tulee kuitenkin jokaisen musadiggarin ainakin hiukan tutustua. Reitillä metalliin Zappa on tärkeä hahmo, jos ei ihan virstanpylväs niin enemmän kuin kuriositeetti kuitenkin. Musiikki on outoa, eikä sen sisään ole helppo päästä, mutta kyllä sen taidokkuus jollain tasolla kiehtoo.

Esimerkkikappaleena ehkä helpoiten lähestyttävä ja miehen sävellyskynän terävyydestä parhaiten kielivä Son of Mr. Green Genes.

https://www.youtube.com/watch?v=LmN5FMqtBBc

https://open.spotify.com/album/0WYYrC9My9rYWigac003hw

Kuva: Flipboard.com