Toomion TOP200-biisit: 157. Spacehog – In the Meantime

On vuosi 1996. Osoite Mäntytie ja Mänttä. Katsomme serkkuni kanssa Jyrkiä, jossa tulee Spacehogin video. Musiikki ei ole sitä Stratovariusta tai Offspringia, mitä normaalisti muuten kuuntelimme, mutta tarttui korvaan siitä huolimatta. Sen lisäksi laulaja Royston Langdon näytti ihan serkun kaverilta, joten kappaleen hittipotentiaali oli meidän piireissämme taattu.

Bassolinja valloittaa samantien. Sen päälle Fear & Loathing in Las Vegas -lookilla varustettu Royston ulisee falsetillaan varsin vetoavasti. Videossa on positiivinen smellsliketeenspirit-meininki. Langdon on kertonut kappaleen kliseisesti kertovan siitä, kuinka kaikki tapahtuu juuri tällä hetkellä. Hän on yrittänyt sillä purkaa omaa kuolemanpelkoaan.

Spacehogin In The Meantime meni USA:n sinkkulistan kärkeen vuonna 1996. Tuolla kärjessä kun käy, on taloudellinen tilanne jonkin aikaa melko hyvin turvattu. Muuta niin ihmeellistä bändi ei ole aikaan saanutkaan.

Tässä biisissä on niin vahva nostalgiakerroin, että tekee mieli mennä lätkimään sählypalloa tuvan oveen. Vieläköhän pikkuveli tulisi maaliin?

Toomion TOP200-biisit: 162. Rufus Wainwright – Do I Dissapoint You

Veljeni esitteli minulle Rufus Wainwrightin. Uskoisin, että se tapahtui nimenomaan tämän levyn myötä. Do I Dissapoint edustaa minulle oikeastaan kaikkia tämän Release the Stars -albumin kappaleita. Se on Joensuuhun kotoutumisen soundtrack ja ehdottomasti jonkinlainen joululevy minulle.

Rufushan on ollut koko elämänsä julkihomo ja se tulee helposti myös sanoituksissa ilmi. Tässä kappaleessa ei näin kuitenkaan ole. Eikä tämän kappaleen sanoitukset sitä kärkeä häneltä olekaan, mutta kuunnelkaapa orkestraatiota. Jumalauta. Mies on nero.

Ja vaikka sanoitukset ei syvälle osukaan, niin Rufuksen tapa ääntää sanoja ja lauseita kyllä osuu. Going to A Town olisi ehkä sanomaltaankin osunut syvemmälle, mutta sävellyksenä se ei muuten ole niin mieletön.

Release the Starsin on muuten tuottanut Pet Shop Boysin Neil Tennant. Eikä Rufuksen omakaan suku niin epämusikaalista ole. Isi ja äiskä ovat kierrelleet maailmaa, kuten myös sisko. Rufuksen poikakin on tehty Leonard Cohenin tytön kanssa. Sukusuhteet ovat kiemuraiset, mutta musiikki ratkaisee. Todella kova säveltäjä!

Toomion TOP200-biisit: 165. Gov’t Mule – Blind Man In The Dark

Elämä heitti 2000-luvun alussa Jyväskylään. Touhu oli melkomoista kohellusta. Monen mutkan kautta päädyin erääseen seikkailu-urheiluliikkeeseen pyöräkorjaajaksi. Tuolla asbestinkäryisessä kellarissa käytiin kollegoiden kanssa läpi kunkin levykokoelmia.

Rataspakkojen vaihtojen lomassa marinoiduin southern rockiin ja eritoten Gov’t Mulen musiikkiin. Warren Haynesin karhea laulu ja varsinkin ilman plektraa rouhittu kitara säväyttivät.

Blind Man in the Dark tarjoaa hitusen, mutta minulle riittävästi progea. Se on kuin banaani pizzassa. Vähän outo, mutta mielenkiintoinen ja onnistunut elementti. Siitä löytyy myös se groove, joka vertautuu rapeaan pizzapohjaan. Kuitenkaan täytteitä ei ole sullottu pizzaan liikaa, joten pohja pysyy kasassa. Tuohon aikaan se oli myös riittävän tuoretta (vuodelta 1998), joten sitä pystyi ihan hyvin kuuntelemaan.

Tällaisessa musiikissa keskityn musiikkiin ja fiilikseen, en sanoihin. Eivät ne tämän kohdalla paljoa antaisikaan.

Tästä lämpimiin syyspäiviin.

Toomion TOP200-biisit: 167. R.E.M. – Man on The Moon

R.E.M. on minulle Jyrki!-ajan musiikkia. Sitä on kuullut paljon, vailla väistämismahdollisuutta. Voisin sanoa, että en koskaan tartu “Remmiin” kuunnellakseni sitä. Toisaalta en koskaan skippaa kappaleita, jos bändin musiikkia jostain alkaa soimaan.  

Man on the Moon syntyi Bill Berryn ja Peter Buckin ideasta, mutta sanoitusta sille ei ollut. Automatic For the Peoplen äänitykset olivat loppusuoralla ja Man on the Moon oli ilman sanoitusta. Michael Stipe oli sitä mieltä, että siitä tulisi instrumentaali, kun taas muut bändin jäsenet olivat lauletun kappaleen kannalla.

Niinpä Stipe tallusteli ympäri Seattlea kuunnellen kappaletta kasettisoittimesta, kunnes hän sai päähän kirjoittaa sanat Andy Kaufmanin edesottamuksista ja muista uskomuksista. Kuinka loppusuoralla äänitykset siis olivat? No, kun Stipe sai sanat valmiiksi ja lauloi koko lauluraidan, niin jo samana iltana albumi miksattiin seuraavan päivän masterointia varten.  

Mielestäni parasta kappaleessa on sen bassolinja ja tietysti Elvis-imitaatio. “Yeahyeahyeahyeah” -toisto muuten on kappaleessa siksi, että Stipen ystävä, Kurt Cobain käytti Stipen mielestä yeah-sanaa täytteenä joka paikassa.

On oikeastaan outoa, että pidän kappaleesta, se kun tahtoo olla lähes countrya. Hyvä se silti on.  

Toomion TOP200-biisit: 168. Black No. 1 (Little Miss Scare-All)

Tämä ei ole ensimmäinen Type O Negative –biisi, jonka olen kuullut eikä myöskään tärkein tai koskettavin, mutta bändiä jo kauan kuunnelleena on tämä Type O Negativen läpimurtokappale alkanut murtautumaan kohti terävintä kärkeä.  

“Signature song of the band, kuten usein on mainittu, pitää hyvin paikkaansa. Se yhdistää Peter Steelen hiukan häiriintyneet lyriikat hänen mielettömään melodiantajuunsa. Sieltä löytyvät ne raskaat kitarat kielten raapimisineen ja Josh Silverin vähäeleiset ja välillä hyvin erikoisetkin kosketinsoundit ja niillä soitetut kuviot. 

Vuonna 1993 ilmestynyt kappale loi suuntaa tietynlaiselle goottiudelle. Se kertoo sanoituksen perusteella tummissa sävyissä viihtyvästä naisesta, mutta se toki voi olla viittaus myös James McNeill Whistlerin Whistler’s Mother –maalaukseen, jonka oikea nimi on Arrangement in Grey and Black No.1. Tässä Whistler on maalannut synkän kuvan äidistään. Äidistään myös Peter Steele usein kertoi kappaleissaan. 

Black No. 1 kestää reilun 11 minuuttia. Ei siis mikään perinteinen sinkkubiisi. Se kuitenkin ilmestyessään sai melkoisen kulttimaineen ja toi Type O Negativen kohti maailmanlaajuista menestystä, jonka se seuraavalla October Rust –albumilla lopulta saavutti.  

Syksyiseen synkistelyyn sopiva kappale, jonka kertosäettä tahtomattasi hyräilet yhdenkin kuuntelukerran jälkeen.