Categories
Toomion TOP200-biisit

Toomion TOP200-biisit: 162. Rufus Wainwright – Do I Dissapoint You

Veljeni esitteli minulle Rufus Wainwrightin. Uskoisin, että se tapahtui nimenomaan tämän levyn myötä. Do I Dissapoint edustaa minulle oikeastaan kaikkia tämän Release the Stars -albumin kappaleita. Se on Joensuuhun kotoutumisen soundtrack ja ehdottomasti jonkinlainen joululevy minulle.

Rufushan on ollut koko elämänsä julkihomo ja se tulee helposti myös sanoituksissa ilmi. Tässä kappaleessa ei näin kuitenkaan ole. Eikä tämän kappaleen sanoitukset sitä kärkeä häneltä olekaan, mutta kuunnelkaapa orkestraatiota. Jumalauta. Mies on nero.

Ja vaikka sanoitukset ei syvälle osukaan, niin Rufuksen tapa ääntää sanoja ja lauseita kyllä osuu. Going to A Town olisi ehkä sanomaltaankin osunut syvemmälle, mutta sävellyksenä se ei muuten ole niin mieletön.

Release the Starsin on muuten tuottanut Pet Shop Boysin Neil Tennant. Eikä Rufuksen omakaan suku niin epämusikaalista ole. Isi ja äiskä ovat kierrelleet maailmaa, kuten myös sisko. Rufuksen poikakin on tehty Leonard Cohenin tytön kanssa. Sukusuhteet ovat kiemuraiset, mutta musiikki ratkaisee. Todella kova säveltäjä!

Categories
Toomion TOP200-biisit

Toomion TOP200-biisit: 165. Gov’t Mule – Blind Man In The Dark

Elämä heitti 2000-luvun alussa Jyväskylään. Touhu oli melkomoista kohellusta. Monen mutkan kautta päädyin erääseen seikkailu-urheiluliikkeeseen pyöräkorjaajaksi. Tuolla asbestinkäryisessä kellarissa käytiin kollegoiden kanssa läpi kunkin levykokoelmia.

Rataspakkojen vaihtojen lomassa marinoiduin southern rockiin ja eritoten Gov’t Mulen musiikkiin. Warren Haynesin karhea laulu ja varsinkin ilman plektraa rouhittu kitara säväyttivät.

Blind Man in the Dark tarjoaa hitusen, mutta minulle riittävästi progea. Se on kuin banaani pizzassa. Vähän outo, mutta mielenkiintoinen ja onnistunut elementti. Siitä löytyy myös se groove, joka vertautuu rapeaan pizzapohjaan. Kuitenkaan täytteitä ei ole sullottu pizzaan liikaa, joten pohja pysyy kasassa. Tuohon aikaan se oli myös riittävän tuoretta (vuodelta 1998), joten sitä pystyi ihan hyvin kuuntelemaan.

Tällaisessa musiikissa keskityn musiikkiin ja fiilikseen, en sanoihin. Eivät ne tämän kohdalla paljoa antaisikaan.

Tästä lämpimiin syyspäiviin.

Categories
Toomion TOP200-biisit

Toomion TOP200-biisit: 167. R.E.M. – Man on The Moon

R.E.M. on minulle Jyrki!-ajan musiikkia. Sitä on kuullut paljon, vailla väistämismahdollisuutta. Voisin sanoa, että en koskaan tartu “Remmiin” kuunnellakseni sitä. Toisaalta en koskaan skippaa kappaleita, jos bändin musiikkia jostain alkaa soimaan.  

Man on the Moon syntyi Bill Berryn ja Peter Buckin ideasta, mutta sanoitusta sille ei ollut. Automatic For the Peoplen äänitykset olivat loppusuoralla ja Man on the Moon oli ilman sanoitusta. Michael Stipe oli sitä mieltä, että siitä tulisi instrumentaali, kun taas muut bändin jäsenet olivat lauletun kappaleen kannalla.

Niinpä Stipe tallusteli ympäri Seattlea kuunnellen kappaletta kasettisoittimesta, kunnes hän sai päähän kirjoittaa sanat Andy Kaufmanin edesottamuksista ja muista uskomuksista. Kuinka loppusuoralla äänitykset siis olivat? No, kun Stipe sai sanat valmiiksi ja lauloi koko lauluraidan, niin jo samana iltana albumi miksattiin seuraavan päivän masterointia varten.  

Mielestäni parasta kappaleessa on sen bassolinja ja tietysti Elvis-imitaatio. “Yeahyeahyeahyeah” -toisto muuten on kappaleessa siksi, että Stipen ystävä, Kurt Cobain käytti Stipen mielestä yeah-sanaa täytteenä joka paikassa.

On oikeastaan outoa, että pidän kappaleesta, se kun tahtoo olla lähes countrya. Hyvä se silti on.  

Categories
Toomion TOP200-biisit

Toomion TOP200-biisit: 168. Black No. 1 (Little Miss Scare-All)

Tämä ei ole ensimmäinen Type O Negative –biisi, jonka olen kuullut eikä myöskään tärkein tai koskettavin, mutta bändiä jo kauan kuunnelleena on tämä Type O Negativen läpimurtokappale alkanut murtautumaan kohti terävintä kärkeä.  

“Signature song of the band, kuten usein on mainittu, pitää hyvin paikkaansa. Se yhdistää Peter Steelen hiukan häiriintyneet lyriikat hänen mielettömään melodiantajuunsa. Sieltä löytyvät ne raskaat kitarat kielten raapimisineen ja Josh Silverin vähäeleiset ja välillä hyvin erikoisetkin kosketinsoundit ja niillä soitetut kuviot. 

Vuonna 1993 ilmestynyt kappale loi suuntaa tietynlaiselle goottiudelle. Se kertoo sanoituksen perusteella tummissa sävyissä viihtyvästä naisesta, mutta se toki voi olla viittaus myös James McNeill Whistlerin Whistler’s Mother –maalaukseen, jonka oikea nimi on Arrangement in Grey and Black No.1. Tässä Whistler on maalannut synkän kuvan äidistään. Äidistään myös Peter Steele usein kertoi kappaleissaan. 

Black No. 1 kestää reilun 11 minuuttia. Ei siis mikään perinteinen sinkkubiisi. Se kuitenkin ilmestyessään sai melkoisen kulttimaineen ja toi Type O Negativen kohti maailmanlaajuista menestystä, jonka se seuraavalla October Rust –albumilla lopulta saavutti.  

Syksyiseen synkistelyyn sopiva kappale, jonka kertosäettä tahtomattasi hyräilet yhdenkin kuuntelukerran jälkeen. 

Categories
Toomion TOP200-biisit

Toomion TOP200-biisit: 169. Cairo – Angels and Rage

Cairosta on vaikea löytää tietoa. Se, kuitenkin tiedetään että bändi oli toiminnassa noihin aikoihin, kun netin musiikki piti ladata itselleen ja sitten kopioida se CD-formaattiin kuunnellakseen.  

Conflict and Dreams oli albumi, joka jostain ilmestyi omalle kovalevylle ja varmaan sitä jonkin verran kuuntelinkin. Siltä on kuitenkin jäänyt elämään Angels and Rage -kappale, joka tuo mieleeni ajan, jolloin kaikki proge oli parempaa kuin mikään muu musiikki. Nyt varttuneempana kappaletta kuunnellessa levyn muu musiikki on ajoittan jopa vähän raskassoutuista kuunneltavaa, mutta tämä kipale toimii yhä. 

Angels and Ragea vie eteenpäin Jeff Brockmanin nokillaan olevat rummut, Jamie Brownen liikettä tasapainottavat bassolinjat sekä Mark Robertsonin kosketinkikkailut, jotka tuovat mieleen itsensä Keith Emersonin sekopäisyyden. Ja nyt kun muut on lueteltu, niin voidaan mainita myös kitaristi Fuhrman ja laulaja Douglas, jotka eivät epäonnistu hekään. Jostain syystä tämä laadukas bändi ei vaan suurempaan suosioon noussut.  

Olen tässä jonkin verran musiikkia kuunnelleena analysoinut kuuntelutottumuksiani niin, että pidän nopeista kappaleista, joissa rummut kulkevat hiukan etukenossa. Tämän lisäksi vaaditaan joku selkeä liidi tai riffi, joka jää päähän. Angels and Ragessa nämä löytyvät molemmat, mutta tuotannon tasosta ei voi plussia antaa. On nimittäin hiukan sellainen merikontissa nauhoitetun oloinen äänimaailma.  

Hyvä biisi joka tapauksessa. Sopivan kaoottinen.