TOOMIO’s TOP100: 2. Type O Negative – Life Is Killing MeTOOMION TOP100: 2. Type O Negative – Life Is Killing Me

Producers: Josh Silver, Peter Steele
Released: 17.6.2003
Label: Roadrunner

#5 in Finland, #39 in USA.

-I Don’t Wanna Be Me
-Life Is Killing Me

Type O Negative had practically exists to me only by October Rust. The band gave a positive sign to me with this album. It told that the band still has something great to spread to the listeners.

The album is more or less serious, even sad and depressing, but the music is clearly happier than its predecessor. Sure, it’s shrouded in a band characteristic black humour. Peter Steele was depressed, badly addicted to cocaine and medicines or otherwise he couldn’t get excited about just anything. However, for some reason, a man woke up for the composition process. Making texts was more challenging than before, but composing is still working.

Production was sort of the former. The sounds were thoughtful and discriminately mixed. all the albums of the band rehearsed and composed in a home studio of keyboardist Josh Silver, and eventually recorded in Systems Two studio. Steele took 20 songs to Silver’s home studio, which then began to rehearsals. This method had worked well, so why to chance it.

Type O Negative is always described as a gothic-band. For me, it’s more of a crossover band, which differs in many styles of music. There’s that heavy bass and guitar sounds, but Life Is Killing Me is being connected to the best of Black Sabbath and The Beatles. This isn’t surprising, because both bands were important for Steele.

The album starts with strange humour of the band. It’s a version of 1960’s cult series “The Munsters” theme song. Steele’s ability to make the lyrics by two blades comes clear in the second song I Don’t Wanna Be Me. Populist ”suitable for all” and at the same time his own life manners. He often could fit these blades even in the same song. I Do not Wanna Be Me, which was certainly a hit, but at the same time could be a truly harrowing description of Steele’s own mental state. On the side, it will take a position on how difficult is to be yourself in today’s world. The message of this song often remains under its excellent video.

I Think there’s signs from Seal in Less Than Zero. Chord progressions is very much similar to the atmosphere. The chorus melody, and keyboard sounds great. Amazing backing vocals by Josh Silver and guitarist Kenny Hickey. Songs includes many levels, which tell the professional skills of recording situations. Song lyrics tells about the shell, which Steele was wearing on tours:

”Of this man of Steele
Nothing is real
The truth be scant
Lord of idiots”

Todd’s Ship Gods (Above All Things) is a song to the memory of his father. Type O Negative is full of certain types of mannerisms that follow the band everywhere. One of them is Steeles pronouncing the letter R. It is an art. Again, this song would be completely ready pop song if it’s played without distrotion.

Before the album’s release happened so that the album was stolen and it spread into the net. Thus, in the name of some of the songs is a parenthesis and within the song name before that the illegal spread. Album name was supposed to be The Dream Is Dead initially. However, it was changed. The change was not due to an information leak, but the fact it changed because it suggested that the band may finally be ending.

On the fifth, considered by some to be heard homophobic piece comes I Like Goils is not it. It is a parody and provocation, but also the true story of Steele’s role as a sex symbol. He suffered harassment from both women and mens. Friends told that Steele was very kind to everyone, regardless of skin colour or sexual orientation. After all, he himself has Polish blood.

… A Dish Better Served Coldly gliding as a snack between two beautiful piece. Placement could be elsewhere, because the melody is so excellent. How Could She? is song where Steele lists of famous women or female figures by names. In fact, he says the song rhyming to have been particularly difficult. The reason for making such a song, he said: ”I don’t want to write texts of death, sex and depression. The invention of the text with new ideas is difficult.”

Before this album recordings Peter had already been a couple of times a detoxification phase. Travelled anguish throughout his life in the giant began to lose faith in everything. The second single and title track of the album tell the medical institutions of duplicity and people’s right to decide about their own lives. Or their deaths. Peter Steele was not afraid of his own death, but was afraid of her mother’s death. More than anything else. He was lived in the basement of his home throughout his life. He wrote this Nettie to his mother although she was not yet dead. Peter sings Nettie perhaps the lowest voice than ever before. However, the sound is not modified.

(We Were) Electrocute is mostly like the Beatles in Penny Lane. Drum beats tightly and is carrying the song forward with brass and strings. By the way, the drums in this album was programmed. John Kelly was programmed, not played thme. Electrocute was one of self-discovery words of Peter Steele. This song is once again about lost love. The band turn a beautiful piece on its head in the last stanza:

”Even though I still miss your lips
You’re about as real as your tits”

IYDKMIGTHTKY (Gimme That). That’s the name of the song. The name comes from the words of the chorus. It’s a typical Type O Negative song with peaceful mid-section. The chorus rolls to crush all possible with its guitars. The final will bog down the same riff, which is seasoned with another riff and polyphonic singing.

Angry Inch will bring its chorus after the first ten seconds. The song is a cover of a song from the musical Hedwig and the Angry Inch. Nonetheless, it is just awesome song. Just wicked hard live song. I don’t know, was band ever play it live, but that would fit like a fist in the eye.

Album ends with luxury three-piece group. First we hear Anesthesia, which maybe the best song in this album. Beautiful, even happy pitch notes tells a deep depression. The song was so grim that Steele couldn’t present it each night. Two simple sentences sound more ruthless than ever, anywhere.

”I don’t need love
I don’t feel anything”

Drunk In Paris is a short instrumental. Steele told that he first compose songs and the vocal melodies and then tasting the feelings for long time. He gave the song to impersonate. ”I expect that the tunes will tell what kind of story the melody could be”. This chapter explains all the essentials without words. The last The Dream Is Dead is a mixture of gothic rock and doom. In some way the song also reminds me of a band called The Cult.

These Type O Negative songs could be played even acoustic. In Type O Negatives music and lyrics can still re-discover a lot of things that have not been previously realized. Sure, these sections also include other band making, for it’s true that the band’s long coexistence brings stability to production. Only the drummer has changed, and that as early as 1994. It’s sad that Steele is gone. The band would have been much to give. Such a style not many have ventured.

Long album, but rarely has such a long album so easily heard. It may be that the public just loves this album not. But I do.

Enjoy this in the dark autumn weather. It rains, and everything is not OK.

Anesthesia –
Beautiful and murderous doom pop.
I Don’t Wanna Be Me – Addictive song. Josh Silver, Peter Steele
Julkaistu: 17.6.2003
Levy-yhtiö: Roadrunner

Suomessa 5. Jenkeissä 39.

-I Don’t Wanna Be Me
-Life Is Killing Me

Type O Negative oli ollut minulle käytännössä olemassa vain October Rustin ansiosta. Vihreänmustasta ilmeestä tuttu bändi antoi tällä albumilla selvän syyn palata kuuntelemaan heitä kuolemaakin synkemmän World Coming Downin jälkeen.

Levy on jokseenkin vakava, jopa surullinen ja masentava, mutta musiikissa on selkeästi iloisempi ote kuin edeltäjässään. Toki se on verhottu bändille ominaisen mustan huumorin kuosiin. Peter Steele oli aikaisempaakin masentuneempi, pahassa kokaiini- ja lääkekoukussa eikä muutenkaan jaksanut innostua juuri mistään. Se tältä levyltä kuuluu. Jostain syystä mies kuitenkin heräsi sävellysprosessiin. Omien sanojensa mukaan tekstien tekeminen oli raastavampaa kuin aikoihin, mutta säveltäminen kiinnosti kyllä.

Tuotanto oli entisenlainen eli soundit olivat harkittuja ja miksaus erotteleva. Bändin kaikki albumit harjoiteltiin ja sävellettiin kosketinsoittaja Josh Silverin kotistudiossa ja äänitettiin lopulta Systems Two-studiossa. Steele vei Silverin kotistudioon reilun levyllisen valmiita biisejä, joita sitten alettiin hioa äänityskuntoon. Tämä tapa oli toiminut hyvin, joten ei siihen muutoksia kannattanut tehdä.

Type O Negativea on isossa kuvassa pidetty aina gootti-bändinä. Itselleni se on enemmän crossover-bändi, joka poikkeaa monessa musiikkityylissä sävyttäen sen raskailla basso-/kitarasoundeilla. Life Is Killing Me on kuin olisi yhdistetty Black Sabbathin ja The Beatlesin parhaat puolet. Tämä ei tietysti ole mikään ihme, sillä molemmat bändit olivat Steelelle tärkeitä.

Albumi alkaa jälleen bändin kummallista huumoria ilmentävällä valinnalla. 1960-luvun kulttisarja The Munstersin tunnusmusiikin mukaelmalla. Sen jälkeen päästään itse asiaan. Steelen taito tehdä sanoituksia kahdella terällä oli vertaansa vailla. Populistisella ”kaikille sopivalla” ja samalla omasta elämästään kertovalla tavalla. Hän sai nämä puolet usein ahdettua jopa samaan biisiin. Toisena lähtevä I Don’t Wanna Be Me, joka oli toki hitti, mutta saattoi olla yhtä aikaa todella raastava kuvaus omasta henkisestä tilasta. Siinä sivussa se ottaa kantaa, kuinka vaikea nykymaailmassa lopulta on olla oma itsensä. Kappaleen sanoma jää usein sen erinomaisen videon jalkoihin.

Less Than Zerosta tulee aina mieleen Sealin julkaisut. sointukuluissa on hyvin paljon samankaltaista tunnelmaa. Kertosäkeen melodia, kosketinsoundit ja todella hienot taustalaulut Josh Silveriltä ja kitaristi Kenny Hickeyltä. Monessa tasossa kuuluvat laulut kertovat ammattitaidosta äänitystilanteissa. Kappaleen sanoitukset kertovat jälleen siitä kuoresta, jota Steele joutui yllään kantamaan:

”Of this man of Steele
Nothing is real
The truth be scant
Lord of idiots”

Todd’s Ship Gods (Above All Things) on kappale hänen isänsä muistolle. Type O Negative on täynnä tietynlaisia maneereita, jotka seuraavat bändiä joka paikkaan. Yksi niistä on Steelen R-kirjaimen lausuminen, joka tässä biisissä tulee hienosti esiin. Se on taidetta.

Ennen albumin julkaisua kävi niin, että albumi varastettiin ja se levisi raakaversiona nettiin. Tästä johtuen joidenkin kappaleiden nimissä on sulut ja niiden sisällä kappaleen nimi ennen tuota laitonta leviämistä. Näin tekemällä hankaloitettiin keskeneräisten versioiden löytymistä. Albumin nimi piti alun perin olla The Dream Is Dead. Se kuitenkin muutettiin. Muutos ei johtunut tietovuodosta vaan siitä, että bändi pelkäsi sen vihjaavan liikaa hajoamisen tai lopettamisen suuntaan.

Viidentenä, joidenkin mielestä homofobisena kappaleena kuullaan I Like Goils, joka ei kuitenkaan Steelen omien sanojensa mukaan ole sitä. Se on parodiaa ja provosointia, mutta myös tosi tarina Steelen roolista seksisymbolina. Hän oikeasti kärsi ahdisteluista niin nais- kuin miespuolistenkin fanien toimesta. Ystävien kertoman mukaan herra oli erittäin ystävällinen kaikkia kohtaan, riippumatta suuntauksesta tai ihonväristä. Olihan hän itsekin puolalaista verta.

…A Dish Better Served Coldly lipuu kauniina välipalana kahden naisista kertovan kappaleen välissä. Sijoittelultaan se voisi olla muuallakin, sillä melodia on erinomainen. How Could She?:ssä Steele luettelee kuuluisia naisia tai naishahmoja. Itse hän kertoo kappaleen riimitysten olleen erityisen vaikeita. Syyksi tällaisen kappaleen tekoon hän totesi seuraavaa: ”En aina haluaisi kirjoittaa tekstejä kuolemasta, seksistä ja masennuksesta. Uusien teksti-ideoiden keksiminen on vaikeaa.”

Tämän albumin nauhoituksia ennen Peter oli jo pari kertaa ollut vieroitushoidoissa. Koko elämänsä ahdistuneena kulkenut jättiläinen alkoi menettää uskonsa kaikkeen. Toinen sinkku ja albumin nimikappale kertovat hoitolaitosten kaksinaamaisuudesta ja ihmisen oikeudesta päättää omasta elämästään. Tai tässä ehkä paremminkin kuolemasta. Peter Steele ei pelännyt omaa kuolemaansa, mutta äitinsä kuolemaa pelkäsi. Enemmän kuin mitään muuta. Koko elämänsä synnyinkotinsa kellarissa asunut Steele kirjoitti Nettien äidilleen, vaikkei tämä vielä ollutkaan kuollut. Peter laulaa Nettien ehkä matalimmalla äänellä kuin koskaan ennen. Ääntä ei kuitenkaan ole muokattu, vaan bändi kertoo mataluuden johtuneen biisin henkilökohtaisuudesta.

(We Were) Electrocute tuo eniten mieleen The Beatlesin. Ehkä siitä tuotannosta juuri Penny Lanen. Rummut hakkaavat tiukasti tahtia jousien ja torvien kuljettaessa biisiä eteenpäin. Rummut muuten on tehty ohjelmoimalla. Ne on ohjelmoitu John Kellyn toimesta, mutta oikeasti niitä levylle ei ole soitettu. Electrocute oli yksi Steelen itse keksimistä sanoista. Kappale kertoo jälleen kerran menetetystä rakkaudesta. Bändi kääntää kauniin kappaleen äkkiväärälle kiertotielle sen viimeisellä säkeistöllä:

”Even though I still miss your lips
You’re about as real as your tits”

IYDKMIGTHTKY (Gimme That). Siinäpä biisin nimi. Nimi tulee kertosäkeen sanoista ”If you don’t kill me, I’m going to have to kill you”. Se on tyypillinen Type O Negative-biisi rauhallisine väliosineen. Kertosäkeessä jyrätään murskaavalla kitaravallilla kaikki mahdollinen. Loppu jää jumittamaan samaa riffiä, jota höystetään toisella riffillä ja moniäänisellä laululla.

Angry Inchissä tulee kertosäe ensimmäisen kymmenen sekunnin jälkeen. Kappalehan on cover-biisi musikaalista Hedwig and the Angry Inch. Siitä huolimatta se on aivan mahtava biisi. Aivan jumalattoman kova live-biisi. Sitä en tiedä, ehtikö bändi ikinä esittämään sitä livenä, mutta siihen se sopisi kuin nyrkki silmään.

Albumin päättää kolmen kappaleen timanttinen ryhmä. Ensin kuullaan Anesthesia, jota itse pidän ehkäpä jopa albumin parhaana kappaleena. Kauniiden, jopa iloisten sävelien avulla se kertoo esittäjänsä syvästä masennuksesta. Kappale oli niin synkkä, ettei Steele voinut esittää sitä jokaisella keikalla. Kaksi yksinkertaista lausetta kuulostavat julmemmilta kuin koskaan missään.

”I don’t need love
I don’t feel anything”

Drunk In Paris on lyhyt instrumentaali. Twin Peaksin soundtrackin parhaita paloja muistuttava sävelkulku jää usein kalvamaan mieltä. Steele kertoi säveltävänsä ensin biisit ja laulumelodiat ja sen jälkeen makustelevansa tuntumaa kauankin. Hän antoi kappaleen tekeytyä. ”Odotan, että sävelet kertovat millaisesta tarinasta kappaleessa voisi olla kyse.” Tämä kappale kertoo kaiken oleellisen ilman sanoja. Alkuperäisen albumin nimen mukaan otsikoitu The Dream Is Dead on sekoitus gootti rockia ja doomia. Jollain tapaa kappaleesta tulee mieleen myös bändi nimeltä The Cult.

Näitä Type O Negativen biisejä voisi soittaa poppina ja jopa akustisena. Steelellä on ollut ison kokonsa alla kuormittain sellaista Desmond Childin tapaista sävellyksen sujuvuutta. Sävellyksistä ja sanoituksista voi yhä uudelleen löytää paljon asioita, joita ei ole aiemmin tajunnut. Tokihan näissä kappaleissa kuuluu myös muun bändin tekeminen, sillä onhan totta, että bändin pitkä yhteiselo tuo vakautta tuotantoon. Vain rumpali on vaihtunut ja sekin jo vuonna 1994. Levyä kuunnellessa tulee väistämättä ajateltua, kuinka sääli Steelen kuolema on. Bändillä olisi ollut vielä paljon annettavaa. Tällaiseen tyyliin ei moni ole uskaltautunut. Eikä pystynytkään.

Pikkuisen on pitkä albumi jos pelkkää minuuttimäärää katselee, mutta harvoin on näin pitkä albumi näin helposti kuunneltu. Voi olla, ettei suuri yleisö juuri tästä albumista tykkää. Mutta minä tykkään.

Nautitaan pimeässä syyssäässä. Vettä sataa ja elämä ei voita.

Anesthesia –
Kaunista ja murhaavaa doom poppia.
I Don’t Wanna Be Me – Koukuttava biisi.