VIIKON AIVORADIO 5/2018

”Simon & Garfunkel – Sound of Silence: Espanjan reissulla kahvilan kovaäänisistä korviin kantautuneena pääsi yllättämään.

Porcupine Tree – Trains: ”In Absentia” on jostain syystä talvilevy, vaikka ”Trains” ei sitä biisinä alkuunkaan ole.

Fleetwood Mac – Go Your Own Way: Aina kun ”Rumours”-levyn laittaa soimaan, niin se inspiroi tuotannollaan. ”Go Your Own Wayssa” basso kipittää ja kuuluu.

Tommy Emmanuel – You Don’t Want to Get You One of Those: Vanha jermu Emmanuel lyöttäytyi kimppaan toisen kaltaisensa eli Mark Knopflerin kanssa.

Alan Parsons Project – Sirius: Eilisen aivoradiohitti.”
– A

“Skip Peck – Suspicion: Leppoisaa lounge-musaa.

Eels – Novocaine for the soul: Vähän varjoon jäänyt brittibändi. Ihan asiallinen kuitenkin.

Richard Cheese – Somebody Told Me: Välillä tällainen cover-meininki on ihan kivaa kuunneltavaa. Juuri tämän verran.

Matthew E. White – Fruit Trees: Random-löytö. Kuulosti hyvältä.

Incredible Bondo Band – Apache: Saimaa-tyyppisesti soitettu rautalankaklassikko.

Camel – Rhayader: Ikäisekseen hienosti soivaa progea.

Calexico – The Vanishing Mind: Bändissä on aina ollut elementtejä, joista pidän. Tässäkin biisissä niitä on.

Time Requiem – Watching The Tower of Skies: Ihan esimerkillistä proge power metallia.

Apollo 440 – Ain’t Talkin’ ‘bout Dub: Muistijälki teini-iästä.

Lordi – Would you love a Monsterman: Edelleen täysin käypää raskasta rokkia.”
– T

”Dalriada – Hollorege: Ei kai unkariksi laulettua folk metallia kai koskaan voi olla liikaa? Uusin levy toimittaa jälleen tappavan varmoja melodioita ja erittäin hyvää fiilistä.

Hateful Abandon – The Walker: Kaverin suosituslistalta poimittua todella kummallista post-punkia/metallia. Tämä kuulemma pitää nähdä livenä niin ymmärtää kaiken. Selvä: to-do listalle.

Orphaned Land – The Cave: Uutta levyä saatiin odottaa viisi pitkää vuotta, mutta voi veljet, että maistuukin hyvälle. Koko levy on täyttä itämaisen metallin ilotulista, jossa laulaja Kobi Farhi on selkeästi halunnut haastaa itsensä. Väitän nyt, että tämä tulee olemaan mun TOP2018-listoilla.

Heidevolk – Ontwaakt: Lisää folkkipoljentaa, mutta tällä kerralla flaamin kielellä laulettuna. Tässä tekee mieli täyttää olutsarvi ja rientää menoihin riekkumaan.

Maj Karma – Lama Lama Lama: En ole bändiä juuri koskaan seurannut, tiedän toki hitin sieltä sun täältä. Tämä ponnahti uutisvirtaani, kuuntelin ja diggasin. Lama lama lama, olkaa hyvä!

Troldhaugen – BMX Terminator: Jälleen jostain arvostelusta bongattu. Todella kummallista musaa, mutta kai tällekin aika ja paikka löytyy.”
– Spinebrain

”Pietarin Spektaakkeli – Elviira: Leppoisa pyykkilautaralli.

Pink Floyd – Marooned: Lauantain aamun rauhaisaan tunnelmaan sopi hyvin tämä pelkistetyn kaunis pianon ja kitaran keskustelu lempeän taustan päälle. Pianon rauhallinen tarinointi ja kitaran tiukempaa turinointia hyvässä symbioosissa.

Moody Blues – Nights in White Satin: Niin klassikko, että alkaa olla jo klisee. Days of Future Passed -albumi (1967) oli ensimmäisiä, joilla rock- ja orkesterimusiikin elementtejä yhdistettiin toimivaksi kokonaisuudeksi. Olemme progen syntylähteillä.

Pekka Streng – Muumipeikon tassuttelu: kappale 26-vuotiaana, vuonna 1975 syöpään kuolleen muusikon postuumisti 2009 julkaistulta kolmannelta albumilta Unen maa. Jukka Hakokönkään & Olympia-orkesterin sovittamana Strengin demoihin. (Aluksi valitsin albumilta Olen rakastunut -kappaleen. Sitä ei kuitenkaan Spotifyn albumilla ole).

Tim Staffell – Doin´ Alright: Olipa kerran yhtye the Smile, jonka kuuluivat Timin lisäksi Roger Taylor ja Brian May.  Tämä May/Staffell-kappale äänitettiin Smilen toimesta kesäkuussa 1969. Sittemmin Queen tallensi tämän ensimmäiselle albumilleen 1973. Nyt kuullaan versio Timin uuden yhtyeen aMIGO levyltä (2003), mukana soittamassa Brian May.

Emerson, Lake and Palmer – Fanfare For The Common Man / Blue Rondo A La Turk: Soitinvirtuoosien musiikki-iloittelua kestänee hieman pidempääkin.

Frank Sinatra – I Get A Kick Out Of You: On miellyttävää kuunnella solistia ja elävää orkesteria, jotka kykenevät taidokkaasti leikittelemään melodialla. Pieni kuunteluvinkki – kuinka Frank painottaakaan k-kirjainta sanassa kick…

Al Kooper – It A Lot to Laugh, It Takes A Train to Cry: Kappale albumilta Super Session (1968), jota olivat Kooperin lisäksi työstämässä Mike Bloomfield ja Stephen Stills. Kappale on Dylanin kirjoittama ja julkaistiin alunperin hänen Highway 61 Revisited -albumilla, jolla olivat mukana soittamassa myös Bloomfield ja Kooper.”
– Yyte

https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=vmSkYnidS-2BH9ElQbXChw